|
Post by Calandre on Apr 12, 2016 17:18:21 GMT
Calandre Bellefeuille & Jõhvikas & Calandre Kellendria
Olen 22-vuotias Ranskasta kotoisin oleva tyttö. Omistuksessani tällä hetkellä torinhevosruuna Jõhvikas, tutummin John. Aikaisemmin se oli ylläpidossa luonani kunnes 21.05.2017 teimme kauppakirjat tätini Bella Rosewoodin kanssa ja näin John siirtyi omistukseeni. Ruuna on tällä hetkellä 9-vuotias kenttäratsun alku. Ehdimme olla Suomessa puolivuotta, mutta jouduimme palamaan takaisin, kun sain opiskelupaikan täältä Ranskasta. Vaikka viihdyin Suomessa täydellisesti oli silti ikävä Ranskaan kova, vaikka en tänne Boug-en-Bresseen niin halunutkaan sillä hetkellä. Nyt tilanne on toinen ja viihdyn erinomaisesti täällä ja siihen minulla on erittäin hyvä syy. Tarkoituksenani olisi treenailla Johnin kanssa mahdollisimman monipuolisesti, sillä ruuna pääsee avaamaan kisauransa 2016 vuoden aikana. Kuolaimettomuus huokuttelee myös, joten jos mahdollista tullaan sitäkin kokeilemaan vuosien varrella. Olen harrastanut ratsastusta jo pienestä tytöstä saakka, sillä kummitätini Bella Rosewood omistaa yhtenä osapuolena Heppiksen, joten täällä olen päässyt heti syntymästäni saakka hevosten selkään. Minulla on ollut myös useampi poni ylläpidossa Heppikseltä. Minulta löytyy huumorintajua lähestulkoon jokaiseen tilanteeseen. Olen yleensä varsin suorasanainen mikä välillä aiheuttaa ongelmia. Löytyypä minusta myös se herkkä puoli, jota tosin en juuri koskaan paljasta menneisyyden lukuisista syistä johtuen. John puolestaan on enemmän yhden ihmisen osaava ja kuuliainen hevonen. Se vaatii tuttavuutta ratsastajansa / hoitajansa kanssa toimiakseen rennosti ja omana itsenään. Opiskelen eläinlääkäriksi ja työskentelen vakituisesti Hevosjärvellä tallipäällikkönä. Vastuutallinani on Usva, josta minut löytääkin useimmiten. Perheeseeni kuuluu kihlattu Sebastian Majory ja hänen poikansa Gaspar. Adoptoin Gasparin meidän kihlautuessa Sebastianin kanssa, jotta voisin olla tasavertainen vanhempi yhessä Sebastinin kanssa Gasparille. Calandre Kellendriasta tulossa myöhemmin esittelyä.
|
|
|
Post by Calandre on Apr 12, 2016 17:37:39 GMT
Tämä tarina sijoittuu aikaan, jolloin lähdin Heppikseltä ja muutin Suomeen asumaan hetkeksi aikaa Nevanniemeen. Tässä tarinassa on myös pätkä muutosta Nevanniemeen, jossa asuimme puolivuotta viihtyen loistavasti. Muutto Nevanniemeen
Matka Ranskasta Suomeen oli pitkähkö, Huusarin mukaan oin 2685km, jonka lisäksi vielä Suomen sisällä edessä olevat kilometrit. Olimme liikkeellä Hevosjärven tilan isolla hevosrekalla. Osa porukasta oli matkalla ratsastuskoulumestaruuksien toiseen osakilpailuun, joka järjestettiin Vaahterapolussa. Näiden neljän hevosen lisäksi kyytiin oli mahtunut myös Joh, uusi ylläpitohevoseni. Täytyy myöntää, että pitkästä matkasta huolimatta olimme nähneet varsin upeita maisemia, sekä päässeet vierailemaan mitä erilaisemmilla talleilla välipysäkeillä. Yhteensoittoon kun matkaa ei voitu ajaa, sillä autossa istumista oli yhteensä noin 33tuntia, sekä lauttamatka Ruotsista Suomeen. *************************************************************************************************************************************************************************************************************** Saavuimme Nevanniemeen iltavarhasella hieman jännittyneissä tunnelmissa. Porukka porkaantui autosta oikomaan jäseniä samalla, kun itse kiiruhdin katsomaan hevosia rekan sisällä. Matka oli ollut pitkä ja kisamatkalaisilla matka jatkuisi vielä ainakin tunnin ajan. Kuulin rekan sisälle, että joku saapui katsomaan mitä tapahtuu. - Hyvää iltaa! Olen Huusari Rosewood, Hevosjärven tilalta, sieltä Ranskan mailta. Tultiin tuomaan Calandre Bellefeuille ja Jõhvikas tänne asustelemaan. Calandre menikin katsomaan nelijalkaisten tilannetta rekan sisään, Huusari tervehti iloiseen tapaansa. Toivottavasti osaan sitten puhua suomea heille! paniikki alkoi vallata. - Good aftenoon! Ja minä olen Bella Rosewood, Huusarin sisko. Me ollaan menossa loppu porukan kanssa ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailuihin Vaahterapolkuun ja meillä on kyydissä Johnin lisäksi neljä kisahevosta. Oisko mahollista saaha taluttaa niitä hetken tässä pihalla, kun viimes meillä oli tauko yli 8 tuntia sitten? Bella kysyi. Tiesin Rosewoodien syntyneen ja asuneen Suomessa hetken ja jos siksi osaavan puhua suomea. Itse olin opiskellut ahkerasti suomen kieltä jo vuosia, että pääsisin asumaan tänne. En tiedä, mikä minua tarkalleen ottaen kiehtoi Suomessa. Rosewoodit olivat näyttäneet kuvia Suomesta ja jokin oli vetänyt niissä minua tänne. Ehkä se, että täällä on kunnon talvi? Hyvä koulutusjärjestelmä? Vai se, että tämä maa on loppujen lopuksi upea? - Iltaa! Minä olen Mettalise Karlsson, tämän paikan omistaja. Onnistuu se, teillä onkin tainnut olla pitkä matka! Johnille on laitettu karsinapaikka valmiiksi ja löytyi satulahuoneestakin paikka ruunan varusteille, naisen ääni kantautui rekan sisälle. Toivottavasti osaan vastata, enkä puhu englantia tai ranskaa vahingossa! Hevosrekan takasilta aukeaa ja sisään pujahtaa Sara, yksi kisamatkalaisista. - Noniin Calandre, nyt on näytönpaikkas! Tuola ootetaan sua. Otappa John, niin saan ottaa Nikin hetkeks venytteleen, ettei se liimaannu kokonaan paikalleen! Sara nauroi omaan tapaansa. Jännittyneenä tartuin Johnin riimunnaruun kiinni ja lähden astelemaan kohti takasiltaa. Astelimme sillan alas ja tapasimme Mettalisen. - Good aftenoon! Hyvää iltaa! Olen Calandre Bellefeuille ja tässä on ylläpitohevoseni Jõhvikas, esittelin itseni hieman jännittyneenä. Lämmin hymy Mettalisen kasvoilla sai minut rentoutumaan ja uskalsin olla jo vapautuneempi. Ehkä selviän sittenkin suomen kielen taitoni kanssa! - Calandre on siis syntyperältään ranskalainen ja opiskellut suomen kieltä muutamien vuosien ajan, jotta pääsisi Suomeen opiskelemaan, Bella tuntui lukeneen ajatukseni. Hymyilen naiselle kiitollisena. - Kävelyttäkää hetki ja venylkää myös ratsujanne niin viemme sillä aikaa Johnin uuteen kotitalliinsa. Otappa sää Huusari tuo varustelaatikko, niin mää tuon vaikka tän koulusatulan, Bella nauroi ilkikurisesti. Hymyillen katsoin tilaa jolle olimme saapuneet. Tälläistä täällä Suomessa sitten on. Eikä tarvitse edes pettyä, sillä tämä on todella upea paikka. Mettalise johdatti meidät yksityistalliin ja näytti Johnin karsinan. Juuri sopivan kokoinen ruunalle. Taputin ruunaa ja lähdin hakemaan Rosewoodien avuksi Johnin loppuja tavaroita. Kun saimme Johnin uuteen kotitalliinsa, ajoi Bella minut uuteen kotiini. Löysimme Bellan hyvän ystävättären kautta minulle täältä sopivan vuokrakaksion, joka oli valmiiksi kalustettu. Sara, Minka, Zoe ja Sanni auttoivat minua kantamaan omat tavarani uuteen asuntooni sillä aikaa, kun Huusari ja Bella säätivät teknistä taitoa vaativien kanssa. - Miten muuten aattelit pärjätä iliman meitä näitten kans? Huusari naurahti ja osoitti uutta tietokonettani, johon hän asensi uutta käyttöjärjestelmää. - Hyvä kysymys. Eikä mitään hajua vastaukseen. Toivottavasti täältä löytys joku, joka auttaa jos tarttee apua, totesin. - Taatusti löytyy! Eihän sitä tiiä, vaikka löyät jonku suomalaisen kundin! Minka nauroi. - MÄÄ OON SIT VAPAAEHTONEN.. Huusari ehti aloittamaan ennenkuin Sara keskeytti hänet kiljaisullaan. - Mitä nyt? Bella kysyi hämmentyneenä. - TÄÄLÄ ON HIIRI! Sanni kirkaisi. - MITÄH! EIKÄ OO! APUVA! Huusari ja Minka hyppäsivät yhtä aikaa nojatuolille karkuun. - Voi hyvä ihime sentään! Sehän on vaan hiiri, Zoe totesi rauhallisesti ja asetti Bellan ojentaman loukun väijymään. - Vaan hiiri? Mää en oo muuten tienny et kenttien kauhu pelekää yhtä pientä hiirtä, Sara nauroi. - Hiliaa siinä! Hiiret on oikiasti pelottavia, Huusari tuhahti. - Onks niitä lisää? En todellakaan aatellu ruveta pyydystään mitään hiiriä täälä! Voiks sä Zoe tulla aina pyytään kaikki hiiret täältä, niin oon turvasa? ääneeni hiipii pieni pelko. Miten sitä voikaan pelätä yhtä hiirtä kun oli ratsastanut herkästi kuumuvilla hevosilla, jäänyt hevosten jalkoihin ja vaikka mitä muuta? - Ainiin, unohettiin kertua, että Suomessa näitä hiiriä tuuppaan syksyisin tulee sisälle kun pakkaskelit alkaa. Täsä onki hiirenloukku ja saat sen vaikkapa tuppaantuliaislahjana! Huusari nauroi. - Unohditta kertua, just nii. Eikai nuihinkaa auta muutako tottua ja yrittää pyydystää niitä. Tiedän jo valmiiksi, etten tule onnistumaan, tuhahdan. - Täsä on kahavinkeitin ja me muuten tullaan kolomansiin osakilpailuihin kohta joulukuun puolella, että olis viisainta olla kakkukahavit tarjolla! Pärjäätnää nyt varmasti? Muista et kummitädille saa aina soittaa, Bella hymyili hieman haikean näköisesti. - Niija meille muille kans! Jos sua ei Ranskasa näy viimestään tammikuusa niin tuun hakkee sut! Sara nauroi. - Sillohan on Hamilton Bravonissa suurkisatkin, niin säähän voisit tehä depyyttis niissä Johnin kans. Sois aika upeaa! Huusari nauroi. - Elä vaan sano, et oot jo ilmottanu meijät! Jos teitä ei näy joulukuussa kahvilla täällä, niin tuun hakkeen teijät tänne kahtoon kuin upeessa kunnossa John on. Ja kuin valkoinen lumipeite täällä sillon on, unelmoin. Pettymyksiä pettymysten perään
- Että sää oot idiootti! Mä vihaan sua! Mä en halua nähä sua enää koskaan. Häivy mun elämästä! huuto purkautui huuliltani kyynelten valuessa valtoimenaan poskia pitkin. Oloni oli petetty ja loukattu. Miksi juuri nyt? Miksi juuri mulle? - Calandre odota! Anna mää selitän. Mää voin selittää. Odota! Sebastian huusi perääni ja yritti saada kiinni. Repäsin itseni irti ja juoksin pimeää kujaa eteenpäin. En jaksa enää.
*************************************************************************************************************************************************************************************************************** - En mä tiedä. Kaikki oli muka hyvin vielä lauantaina, kunnes ne jäi kiinni verekseltään Madeleinalle jossain kuppilassa. Mä en tajua, miten mä en oo tajunnu mitään. Että mää oon ollu idiootti! Ja mä oon menny vielä kertoo sille, että kuin mä rakastan sitä. Mä haluan pois täältä! kerroin itku kurkussa parhaalle ystävälleni, Odelettelle. - Tuo on niin typerästi tehty Sebastianilta. Mä en ymmärrä mitä sen jätkän päässä on oikeen liikkunu! - Kaikkein pahinta tässä on se, että tästä on tienny niin moni, mut kukaan ei oo kertonu mulle.. huokaisin hiljaa. - Voi ei. Lähtäänkö kunnon maastolenkille, niin saatas hetkeks ajatukset muuhalle? Odelette ehdotti. - Joo, käyvään kysyy Bellalta maastoratsut. Se taatusti ymmärtää, hymähdin. Saisinpa edes hetkeksi ajatukset muualle. - Hei, Bella! Oisko jotain heppoja, jotka tarttes kunnon maastolenkin? kysyin hiljaa tummalta naiselta, joka oli kumartuneena paperipinon keskelle. Hän nosti päänsä ja katsoi huolestuneena minuun. - Iltaa! Onko kaikki hyvin? Bella kysyi. Kunnon maastolenkistä oli muodostunut minun ja Odeletten paikka purkaa tuntojaan ja sen tiesivät Rosewoodit. - Ei, jutellaanko myöhemmin? - Onnistuu, mulla on esimerkiksi huomena aamupäivä vapaa, kun Huusari palaa kisareissultaan niin hän voi kahtoa Bean perään. Maastoilua kaipaisi Sweet Berry, Dynamiite Jack, Selina ja Golden Boy ainakin. Valitkaa kenet haluatte ja ilmoittakaa Kristianille niin tiedämme. Sweet Berry käveli verkkaiseen tahtiin eteenpäin samalla, kun yritin koota itseäni ennen Heppistä. Se tuntui ymmärtävän tuskaani ja hamusi hiljaa turvallaan saappaani kärkeä. Odelette ja Dynamiite Jack odottivat meitä rauhassa. - Calandre, tiedätkö mitä? Mun parhaat muistot Heppiksellä liittyvät sinuun, Jackiin ja ylipäätään tähän paikkaan. Jack on opettanut minua niin paljon ja olen todella onnellinen, että Bella on antanut minun ratsastaa tällä poniorilla. En voisi kuvitella elämää ilman Jackia ja sinua. Mitä siitäkin tulisi? Yhtä tuskaa. Ei olisi enää ponioria, joka tervehtisi Revontalliin astuessa. Jackia, joka huvikseen testailee ratsastuskerroilla. Jackia, joka yrittää aina parhaansa esteillä. Jackia, joka vihaa kouluratsastusta. Jackia, joka lohduttaa tarpeen vaatiessa. Calandrea, joka osaa pitää hauskaa. Calandrea, joka on tosiystävä. Calandrea, joka ymmärtää ja lohduttaa. Teitä molempia, jotka pitävät minut pinnalla tässä maailmassa. Te olette molemmat uskomattoman upeita ja rakkaita! Odelette hymyili. - Odelette, sää oot ihana! Sää se osaat aina piristää! hymyillen halasin ystävääni Marin selästä käsin. On totta, että tänne Heppikselle liittyy niin paljon mahtavia muistoja. Mari on toiminut minulle opetusratsuna. Hänen kanssaan olen päässyt kokemaan ensimmäiset helpot ja vaativat radat. Tamma on opettanut minua myös esteratsastuksessa ja saanut elämääni järjestykseen. Siihen on voinut luottaa aina. Sen luona on aina saanut olla hymy huulilla ja tuntea itsensä rakastetuksi. Se ei koskaan ole pettänyt vaan pikemminkin yllättänyt positiivisesti. Kunpa kaikki olisi niinkuin ennen! Tämä rautias hannoverintamma on päässyt yllättämään niin monesti positiivisella tavalla, ettei kukaan. Se on toiminut loistavana opetusratsuna minulle ja siitä olen onnellinen. Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että on aika on päästää irti. Bourg-en-Bresseen liittyy tällä hetkellä niin paljon huonoja muistoja, että minusta tuntuu ,että aikani on täällä ohitse. Vaikka haluaisin, tiedän, ettei Huusari pysty antamaan Maria minulle ylläpitoon, vaikka niin toivoisin ja haluaisin. Se on suuri harmi ja siksi haluankin nauttia täysin siemauksin näistä viimeisistä hetkistä. Rakastan tätä tammaa ja tuntuu, että se on yksi parhaista ratsuista koskaan!
***************************************************************************************************************************************************************************************************************
- Minusta tuntuu, että aikani on täällä ohitse. En halua jäädä tänne, vaan haluan päästä pois. Haluan kauas pois. Kokonaan toiseen maahan. En kestä nähdä Sebastiania Joyan kanssa. Olen hakenut eläinlääkärin opiskelupaikkaa Suomesta ja näillä näkymin olen pääsemässä sinne. Haluaisin kuitenkin säilyttää henkireikänäni toimivan ratsastuksen ja siksi kysyisinkin: olisiko mahdollista saada teiltä ketään ylläpitoon Suomeen? katsoin ujosti edessäni istuviin Bellaan ja Huusariin. - Mää ymmärrän sua täysin.Usko pois. Kaikki ei mee aina kuten on suunnitellut. Meiltä löytys ainakin Jõhvikas, tutummin John, joka voisi lähteä ylläpitoon luoksesi. Se on saapunut omistukseemme vasta nyt syksyllä, mutta stressaantuu suurella tallilla. Heppiksellä on kuitenkin hevosia about 200, joten se haluaisi pienemmälle tallille. Se on 9-vuotias torinhevosruuna, joka on osoittanut kykyjensä soveltuvan kenttäradoille. Miltä kuulostaa? Huusari hymyili surumielisen näköisenä. Joskus tuntui, etten tiennytkään naisesta kaikkea. - Kuulostaa loistavalta! Saaks Johniin tutustua? hymyilin hieman haikeana. Tulisi todella kova ikävä tätä paikkaa, mutta joskus elämässä on tehtävä kipeitä päätöksiä. Toivon hartaasti, että vielä jonain päivänä saan palata takaisin Heppikselle ja rakkaimpien luokse. Näkisin taas Bourg-en-Bresseä ja elämää Ranskassa. Jos siis koskaan palaisin takaisin.
*************************************************************************************************************************************************************************************************************** Muisto palautui mieleen kesken opiskeluja. Se toi mukanaan kipeitä muistoja, tunteita ja särkyneen sydämen. Pääsisinkö koskaan ylitse tapahtuneesta ja siitä mitä menetin? Turha enää opiskella, kun ei tästä mitään tulisi. Päätän lähteä Johnin luo, sillä siellä voisin ehkä saada ajatukset muualle, mukavempiin asioihin. Ainakin toivon mukaan. Puhelimeni soi kesken kaiken, kun olin harjaamassa Johnia. Madeleina soittaa. - CALANDRE! On tapahtunut kauheita. Jack kaatui Josephen kanssa tänään rataesteillä ja -- - Mitääh? - Non molemmat ihan romuna! - Aloitatko ihan alusta? - Olin tänään kattomassa Josephe Barriéren, Revontallin aamutallintyöntekijän, ja Jackin estevalmennusta, kun Huusari vihdoin pääsi valmentaa niitä. Alku meni täydellisesti ja näin poispäin. Isommilla rataesteillä Jack jostain syystä kompuroi todella pahasti ja ne kaatu ison okserin sekaan pahannäköisesti. Josephe vietiin ambulanssilla sairaalaan ja häneltä on käsi murtunut. Jackille kävi vielä huonommin. Se ei varaa painoaan oikealle etujalalle ollenkaan. Eläinlääkäri kävi tutkiin ja epäilee jännevammaa, Madeleina kertoi itkien. - Voi ei! Justku Odelette totesi pari kuukautta sitten, että sen elämä ei oo mitään ilman Jackia. Onko orilla toivoa? epätoivo valtasi mielen. - Eläinlääkäri ja Huusari ei osannut sanoa mitään vielä. Mennään päivä kerrallaan ja katsotaan lähteekö parantuminen käyntiin ja mikä diagnoosi sitten lopulta on. Jackia ollaan nyt viemässä Ranskan parhaimmalle hevosklinikalle ja Odelette lähti mukaan, Madeleina huokaisi. Tätä en ois enää toivonu tähän hetkeen. *************************************************************************************************************************************************************************************************************** Johnin kanssa meni tänään koulutreenit todella hyvin ja olin onneni kukkuloilla, että ruuna oli siinä. Terveenä ja hyvinvoivana. Edes jokin piti minua pystyssä. Täytyisi soittaa Odelettelle ja kysyä Jackin tilannetta, sillä tiesin poniorin olevan ystävälleni todella tärkeä. Olin juuri päässyt asunnolleni aikomuksena soittaa Odelettelle, kun skype hälyytti puhelusta. Vilkaisu näyttöön hämmensi minut todella. Christophe, Sebastianin paras kaveri, soittaa. En todellakaan halunnut juuri tällä hetkellä vastata. Se toi mieleen vaan ikäviä muistoja ja ylipäätään Bourg-en-Bressen. Mitähän asiaa tälläkin pojalla oli minulle? Päätin vastata lyhyesti. - Iltaa! Mä oon menos soittaan Odelettelle, joten äkkiä sanot mitä asiasi koskee? - Iltaa. Onks sulla kuin kiire? - Riippuu asiasta - Voisitko kuunnella asiani rauhassa loppuun ennenkuin lyöt luurimen korvaan? Sitä mää vaa soittelen, että kun me ollaan meidän kaveripiirissä huomattu, että Sebastine… - Ja mä en siitä jätkästä just nyt välittäs puhua! On muitaki murheita just nyt. - Kuuntele hetki, kiitos! Mää oon huolissani Sebastianista. Se on vaan varjo entisestä itsestään. Antaisit sen selittää sen kuvion, miten se oikeasti meni. Sebastian on ihan hajallaan, joten ettäkö te vois sopia? Olla taas väleissä tai jotain sen suuntasta. Pakkohan teijän on kun teillä on yhteinen hevonenkin! Gasparki kyselee sun perään ja kaipaa hirvittävästi. Samoin me kaikki muutki ikävöidään sua! - Aivan just joo. Tiiäkkö mua ei just tällä hetkellä kiinnosta mikään muukun se onko Jack misä kunnosa? Ja musta ainaki tuntuu et meijän heppa on tasan Sebastianin, mä en ainakaa puoleen vuoteen oo päässy ees näkee sitä tammaa saati sit ratsastaan vuoteen. - Calandre, pliis, kuuntelisit edes.. - Kuuntelisin mitä? Selityksiä selitysten perään? Että mun sydän saatas taas rikkoa? Että kaikki sais taas nauraa, kun Calandre lyyän maahan? Mä en kestä enää yhtään sydän rikkoa. Tiedätkö, mä oon oikeasti väsynyt tähän kaikkeen. Mä en enää halua nähä teitä. Mä oon todella väsynyt elämään.
|
|
|
Post by Calandre on Apr 16, 2016 10:12:30 GMT
Elämää Suomessa
Elämä Suomessa oli jatkunut loistavasti, mutta silti tunsin suurta kaipuuta Ranskaan. Suomessa sinällään ei ollut mitään vikaa, pidin maasta, mutta jokin kuitenki veti minua takaisin Ranskaan. Lukuisten unettomien öiden ja pohdintojen jälkeen päätin tarttua puhelimeen ja soittaa Huusarille kysyäkseni neuvoa. - Huusari, musta tuntuu et sä oot joskus ollu samankaltases tilantees ja siks aattelin, et ehkä sä osaisit auttaa. Tai en tiiä, mut kuitenkin, aloitin epäröiden puhelun. - Anna tulla vaan. Mä kuuntelen ja autan parhaani mukaan, Huusari kannusti puhelun toiseessa päässä. - Mä oon miettiny Ranskaan paluuta. Mä en tiedä miks, mut joku vetää mua takas. En vaan tiedä mitä tehä. Mä uhosin jääväni tänne, joten ois noloo palata takas Ranskaan. Mulla on kuitenkin täälä Suomessa opiskelupaikka ja tallipaikka Johnille. Suomessa ei oo mitään vikaa, mutta jokin vetää minua takaisin Ranskaan. En osaa sanoa mikä son, mutta jokin. Mä kaipaan Heppikselle takas, mut en erityisemmin haluais törmäillä siihen yhteen, ymmärrät varmaan, selitin tilannettani. - Ymmärränhän minä. Oon ite ollut lähestulkoon samanlaisessa tilanteessa joskus aikoinaan. Bourg-en-Bressen läheisessä kaupungissahan on mahdollista opiskella eläinlääkäriksi, niin jos haluat niin sähän voisit pyytää siirtoo sinne ja tuuva Johnin vaikka Heppikselle asustaan. Voisit käyvä opiskella ja samalla edelleen käydä Heppiksellä ja tottahan sä saat Johnin pitää ites käytössä. John voisi muuttaa Kuunpihattoon hetkeksi aikaa, kunnes pientalli on valmis. Onko sun ees pakko sanoo kellekään todellista syytä miks palasit takas Ranskaan? Sähän voit sanoo vaa, et lukuisista syistä johtuen tai olla vastaamatta ollenkaa. Sulla on omat syys ja ne ei kuulu kellekään muulle. Meillä ois tallityöntekijän paikkakin vapaana, jos kiinnostaa? Huusari vastasi. - Mä tiesin, et suhun voi luottaa! Elä sano kellekään, että palaan. Äiti ja isä on mulle edelleen vihasia siitä, että ylipäätään lähin Suomeen. Kerron siskolleni ja veljelleni itse, että olen palaamassa. Voinko varata lennot jo ensi kuulle, jos saan siirron jo nyt? kysyin toiveikkaana. - Tottakai! Jos tarttet asuntoa, niin meillä on kattohuoneisto Bourg-en-Bressessä ja myös täälä Heppiksellä on majatalossa tyhjillään huone, johon saat muuttaa. Miltä kuulostais? nainen vastasi. - Mitäpä teilä ei ois? naurahdin. - Niinno, Huusari nauroi. - Se kattohuoneisto huokuttelis, tai en tiiä, vastasin kainosti. - Sehän passaapi! Laitanko sen sulle valamiiksi? Son kalustettu ja tällä hetkellä tyhjillään, joten pystyt muuttamaan sinne heti, Huusari vastasi samantien. Ranskassa jälleen
Paluulento Ranskaan pelotti todella paljon. Mitähän perheeni sanoisi, kun palaan takaisin kotimaahani? Onneksi sentään Rosewoodit ymmärsivät. Bella oli lähtenyt samantien juoneen mukaan, kun kuuli suunnitelmistani. John oli onneksi kilpahevosena tottunut matkusteluun, eikä pistänyt pahakseen lentomatkaa. Oli minun aikani jättää Suomi taakseni ja siirtyä elämässä eteenpäin. Tuleva elämäntie ja valintani pelottivat todella paljon. Huusari ja Bella olivat lentokentällä meitä vastassa. Se helpotti suuresti oloani, sillä tiesin voivani luottaa heihin joka asiassa. Bella käveli luokseni ja halasi. - Mä otan Johnin, nii menkää te jo Bellan kans edeltä autoon, Huusari otti tuttuun tapaansa ohjat käsiinsä. Tuo nainen ei varmaan koskaan väsy. Aina tekemässä jotain. - Joo, ja hei, mitä Suomeen kuulu? Oliks siel lunta? Bella hymyili. Vanhempani seisoivat edessäni tuimina. Matkalla kotiin oli isäni sattunut ajaamaan ohitse ja näkemään minut Rosewoodien autossa. Tämän seurauksena hän oli hakenut äidin kyytiin ja ajaneet yhdessä päätä pahkaa Heppikselle. Tässä sitä oltiin Kuunpihaton satulahuoneessa piinapenkissä. - Calandre, voitasko me puhua? Me haluttas muutamaan kysymykseen vastaus, jos sä voisit kertoa, äiti totesi surullisena. - Tää on pitkä juttu, ja mä voin kertoa sen teille jos jaksatta kuunnella, totesin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Pelotti, miten vanhempani suhtautuisivat vastaukseeni. Välillä minusta tuntui, että suurin osa tiesi syyn, miksi olin paennut Suomeen, mutta vanhempani ilmeisesti eivät. Emme olleet puhuneet Suomeen muuttoni jälkeen kertaakaan. - Sä oot meidän tytär ja me enemmän, kun mielellään haluttas tietää sun kuulumisia, isä totesi hiljaa. - Kaikki alkoi siitä, kun mulla ja Sebastianilla oli raju riita. Sit Madelaine kertoi nähneensä Sebastianin pettämässä mua jonkun naisen kans jossain kahvilas ja siitä seurasi rajumpi riita mun ja Sebastianin välillä. Mä en saanu kysymyksiini vastauksia ja sit tuntu siltä, että mun on aika jatkaa elämässäni eteenpäin. En halunut enää nähdä Sebastiania Joyan, sen naisen, kanssa. Se satutti sydäntäni ja rikkoi sen kokonaan. Halusin paeta tilannetta. Minusta tuntui sillä hetkellä, että mun aika täällä on ohitse ja halusin Suomeen. Sain sieltä opiskelupaikan eläinlääkärinä ja Johnin ylläpitoon ja tallipaikan sille Suomesta. Hiljalleen kuitenkin jokin veti takaisin mua Ranskaan ja juttelin Huusarin kanssa pitkään asiasta. Huusarin ja Bellan avustuksella sain siirron tänne ja Johnille tallipaikan Heppikseltä. Mä muutin Rosewoodien kattohuoneistoon tänne Bourg-en-Bresseen. Mä kaipasin takaisin tänne, perheen ja ystävien pariin, totesin hiljaa vanhemmilleni. Tyrmityneen hiljaisuuden jälkeen vanhempani halasivat minua ja kertoivat ymmärtävänsä ja tukevansa minua täysin. Välit vanhempiini olivat taas kunnossa, mistä olin erityisen onnellinen. Tänne Ranskaan minä kuuluin. Toivottavasti vaan ei tarvitse nähdä enää Sebastinea Joyansa kanssa. - Huusari taatusti osaa auttaa sua tuossa asiassa. Sillä on itellä kokemusta, joten mä luotan täysillä siihen, että se nainen osaa auttaa sua tässä asiassa. Samoin Bella. Bellahan se myös tietää asioista vaikka mitä, joten mä annan äitinäsi yhden vinkin: niiden kahden naisen kanssa kannattaa jutella asiasta, sillä he jos jotku osaavat auttaa. Muista, että me ollaan isäsi ja sisarustesi kanssa aina tukemassa sua. Oot meidän tytär, rakas sellanen, äiti totesi hiljaa.
|
|
|
Post by Sumu on Apr 16, 2016 11:12:05 GMT
Hyviä tarinoita. Julkasepas tänne lissää kalatarinoitas. xD xD Koska munkki haluaa lisää luettavaa! xD
|
|
|
Post by Minka on Apr 16, 2016 11:53:36 GMT
♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡ Ihana.
|
|
|
Post by Calandre on Apr 17, 2016 15:18:54 GMT
Sovintoyritys
Sebastianin näkökulmasta:
- Anna anteeksi rakas. Et arvaa kuin suuri ikävä tuli ja miltä tuntui kun kuulin ettet ole enää edes täällä samassa maassa. En halua koskaan menettää sua! Sä oot mulle se kaikkein rakkain ja tärkein ja siksi toivosinkin, että kuuntelisit mua hetken, sanoin hiljaa. Naisen epäuskoinen ilme sai sisälläni entisestään myllertämään. Entä jos menetän jälleen hänet? Kaikkein rakkaimman mitä on. Kaikkein arvokkaimman mitä on. Miksi menin töpeksimään ja heti kunnolla? Miksi menin loukkaamaan häntä niin pahoin? - Ton saman oon kuullu niin monesti ennenki. Just joo, ikävä muka. HAH! halveksiva katse sai entisestään häpeän menneisyyttä kohtaan nousemaan. - Odota, anna mun edes selittää! tarrauduin epätoivoisesti naisen käteen ja katsoin anovasti. - Olokoot. Oot rikkonu mut jo niin täysin, ettet sä enää voi enempää mua palasiks saaha, nuo sanat viilsivät sydämeni riekaileiksi. Tiesin sen ja se oli totta. Mutta halusin koota meidän molempien sydämet, vähintäänkin minulle rakkaimman. Se olisi vähintä mitä voisin kaiken tämän jälkeen tehdä. - Kun sä lähdit luotani pois, tajusin menettäneeni jotain suurta sillä samalla hetkellä. Kukaan ei kertonut mihin olit lähtenyt enkä tiennyt oletko enää elossa. Saadessani selville missä maassa olit, lähdin matkalle Suomeen ja etsin sinua hetken aikaa. Kiertoteitten kautta sain selville nykyisen oleskelupaikkasi ja suunnittelin pitkään miten tulen tapaamaan sinua. Suuret unelmat uhkuen lähdin kohti oleskelupaikkaasi. Pääsin ovellesi saakka, kunnes iski epäilys. Entä jos sinulla onkin joku toinen jo? Entä jos mikään ei olekaan enää ennallaan? Entä jos oon väärällä ovella? Mitä sanon sulle? Miltä näytät? Miten koskaan voit antaa anteeksi? Käännyin ovella, koska en uskaltanut tulla koputtamaan. Olin tallinne läheisellä metsäpolulla selvittelemässä ajatuksia, kun sinun varjosi ilmeistyivät yhtäkkiä seuraavaan mutkaan. En uskaltanut kohdata sinua, joten piilouduin katajien taakse. Kuulin, että itkit ja se säikäytti. Olisin halunnut tulla lohduttamaan ja astuinkin esiin, mutta lähdit laukkaten karkuun. Olin jälleen menettänyt sinut. Olit käsieni ulottuvuuksissa. - Luulin, että näin jälleen näkyjä. En uskonut enää näkeväni sua koskaan, kun lähdin pois Ranskasta. En jaksanut enää elättää toiveita paremmasta, Calandren sanat rikkoivat hetken hiljaisuuden. - Halusin tulla kertomaan totuuden, mutta pelkäsin, ettet uskoisi minua, etkä haluaisi edes nähdä minua. Tai että sinulla olisi joku toinen, totesin hiljaa. - Suomessa mulla olikin, koska en enää kestänyt yksinäisyyttä ja sitä ajatusta, että sulla on joku toinen. Se oli ikäänkuin laastari, joka paransi vain väliaikaisesti. Rikkoutunutta sydäntä kun on hyvin vaikea korjata, Calandre kertoi. Hänen katseensa kertoi syvästä surusta. - Auttoko se laastari? Kuka se oli? kysyin välittömästi, sillä en kestänyt ajatusta, että rakkaallani oli ollut joku toinen. - Ei ja mitäpä sää ite teit? Joten sulla ei oo mitään syyllistämistä mua kohtaan siinä asiassa. Ei me oltu enää siinä vaiheessa yhdessä. Sä olit pettänyt mua. Muista se. Sun on siis turha syyttää mua mun suhteista tuossa vaiheessa enää, Calandren ilme kertoi loukkaantuneisuudesta. - Anteeksi. En vain kestä ajatusta vieläkään. Et tiedä, kuin mä oon kaivannu sua takas! - Justjoo - Calandre, odota! Jälleen kerran elämäni nainen karkasi käsistäni. Huokaisin syvään ja marssin Huusarin toimistoa kohti. Koputin ovelle varovasti ja avasin hiljaa oven. Kohtasin kysyvän katseen. - Niin tota saaks kysyä yhtä asiaa? - Mitä asiasi koskee? - Mä tiedän, että sä tiedät jotain mitä mä tiedän mutten tiedä että sä tiedät siitä asiassa mitään. - Aivan, ja tiedän varsin hyvin mistä tulit kysymään apua, koska? - Huusari, sä oot yks suuri salaisuus. Mikä sun salaisuus on? Voiks sä jelppiä mua tässä asiassa? Mitä mun pitäs tehä? - Salaisuudet ei oo mitään ilman salaisuutta. - Onko mulla enää mitään mahdollisuuksia Calandren suhteen? Miten mä voisin koskaan saada millään tavalla pyydettyä anteeksi? Onkohan Calandrellakaan enää mua kohtaan mitään tunteita? Onko mulla mitään saumoja saada takaisin elämäni naista? - Ois kannattanut varmaan miettiä tuota siinä vaiheessa, kun petit. Tiiätkö, petetyllä on aina myös tunteet. Mitä sä tarkalleen ottaen teit ja miks? Onko sulla vielä tunteita Joyaa kohtaan? Miks sä petit elämäs naista? Sun on ehdottomasti annettava kaikkiin kysymyksiin Calandrelle vastaukset ja pyydettävä vilpittömästi anteeksi. Sä rikoit totaalisesti Calandren sydämen ja se on edelleen rikki. Sitä ei oo heleppo korjata. Mä todella toivon, että te saatta sopittua. Mä en sulle kerro Calandren tunteista, vaan sun on ite otettava ne selville ja selvitettävä mitä Calandre toivoo. - Mä tiedän, että mää oon ollut täysidiootti ja kadun sitä koko sydämestäni. Mä luulin, että Calandre oli tehnyt mulle oharit ja että hän ei välittäny musta, kun hän ei saapunut meidän treffeille koskaan, eikä vastannut puhelimeen moneen päivään. En saanut mistään tietooni, että hänen oli tippunut ja joutunut sairaalaan. Siinä tilanteessa sattui tuleen Joya vastaan, joka ymmärsi mua joka asiassa. Tai ainakin väitti ymmärtävänsä. Kävimme useampaan otteeseen kahvilla ja tapailtiin muutenkin. Kun Calandre sit vihdoin yritti soittaa mulle, en vastannut, kun luulin, että hän ei enää välitä musta. Sit Madelaina näkikin mut Joyan kans kahavilas ja Calandre kuuli asiasta. Meil oli hirmunen riita, ja ihan syystä Calandre oli ja on syvästi loukkaantunut. Sen voin vannoo käsi sydämellä, et mä ainoastaan tapailin Joyata, ei mitään suukkoja tai sellaisia. Mä en vaan tiiä, miten mä saisin vakuutettua sen Calandrelle. Onko mulla enää mahdollisuutta? - Voi olla, että se ovi ei oo vielä kokonaan mennyt kiinni. Calandren näkökulmasta:
Olin törmännyt Sebastianiin Heppiksen Jääntallissa, kun olin käynyt vilkaisemassa Kellendriaa. Se hetki ei ollut ollut iloinen jälleennäkeminen vaan riita. Sydämeeni sattui nähdä Sebastianin niin komeana edessäni jälleen. Tuntui siltä kun haavassa olisi käännetty puukkoa uudestaan. Sentään Kellendrialle näytti kuuluvan hyvää. Tamma hörähti sen merkiksi, että tunsi minut. Miten ikävä minulla olikaan tammaani? Niitä hetkiä jolloin kaikki oli hyvin ja olimme käyneet kolmestaan maastossa? Niitä hetkiä, jolloin olin onnellinen? Niitä hetkiä, jolloin olin palavasti rakastunut ja rakastettu? Niitä hetkiä, jolloin kaikki oli vaaleanpunaista pilvilinnaa ympärillä? Oli todella ikävä Kellendriaa ja menneisyyttä. Elämässä oli vaikea mennä eteenpäin. Elämänpolku oli juuri nyt todella kivikkoinen. Lähdin Johnin kanssa maastoesteille selvittelemään ajatuksiani. Kiitolaukka maastoesteiden välillä oli todella tehokas tapa saada ajatukset muualle, ehkä. Lämmittelin ruunan pellolla ja hyppäsimme muutamia hyppyjä ennenkuin siirryimme radalle. Tarkoituksenani oli hypätä Heppiksen maastoesteradasta CICI- tason rata. Annoin Johnille ohjaa, jotta ruuna sai kiihdyttää vauhtiaan jo alusta saakka. Nautin vauhdin huumasta, tuulen kevyt väreily kasvoilla tuntui vapauttavalta. Joka hyppy lähti hienosti ja nautimme molemmat radasta. Meno tuntui kevyeltä, enkä yhtään ihmetellyt, sillä tämä oli Johnille helppo maastoesterata. Pitkän kiitolaukkaosuuden jälkeen saavuimme viimeiselle esteelle, joka oli iso tukki. Pystyin kuulemaan korvissani tuulen suhinan, kun liisimme esteen ylitse. Tukin jälkeen oli Kastanjanjärvi, jonka rannalle jäimme seisomaan hetkeksi aikaa. Hetkeksi aikaa unohdin kaiken muun. Olimme vain me kaksi, John ja minä, yhdessä ratsukkona. John seisoi ylväänä paikoillaan, katsellen samalla jonnekkin kaukaisuuteen. Ihan niinkuin sekin olisi ollut omissa ajatuksissaan. Hetken aikaa olin aidosti onnellinen ja nautin täysin rinnoin tästä tilanteesta. Silitin hiljakseltaan ruunaa, jonka hengitystaajuus rauhoittui samaan tahtiin kuin omani. Olin syvissä ajatuksissani, joten siksi säikähdin kun takaani kuului yhtäkkiä kavioiden äänet. - Calandre, anna mulle mahdollisuus selittää ja pyytää anteeksi. Mä tiedän, että mä oon ollut idiootti, täysidiootti. Että mä oon tehnyt elämäni suurimman virheen. Et arvaa kuin mä kadun joka hetkeä Joyan kanssa. Mä kadun koko sydämestäni joka hetkeä Joyan kanssa. Sä et sillon saapunut meidän treffeille, etkä vastannut puhelimeen moneen päivään, joten mä luulin, et sä oot tehny mulle oharit etkä enää välitä musta. Kun meillä oli se iso riitakin sitä ennen. Sit sattu Joya tulee juttelee ja siinä keskustellessa musta tuntu, et joku ymmärtää mua tässä asiassa. Tai ainakin siltä se tuntui sillä hetkellä. Se mitä mä en tienny, oli se et sä olit tippunut hepan selästä ja loukkaantuneena joutunut sairaalaan. Sain kuulla tästä vasta viikkoja myöhemmin. Se miks mä en vastannut sun yhteenottoihin oli se, et mä luulin et sä vihaat mua ja oot löytäny uuen. Sit Madelaina näkiki mut kahavilas Joyan kans ja sää lähit. Mä vannon koko sydämestäni, että ei tapahtunut mitään sellaista Joyan kanssa, koska sä olit kokoajan mulla mielessä. Kävimme useamman kerran kahvilla Joyan kanssa, mutta en halunnut enempää, koska jokin sillä hetkellä painoi mielessä ja totesi, että Calandre ei oo kunnossa. En vaan ymmärtänyt sitä ja siksi en osannut lähteä etsimään sua. Anna anteeksi Calandre, mä oon ollu täysidiootti! Mä vannon, että mä kadun syvästi Joyan tapailua. Ainaki mulle tuli harvinaisen selväksi sinä aikana, kun sä olit Suomessa, että sä oot mulle se ainoo oikee. Mä en rakasta ketään muuta niin palio ku sua. Gasparillakin on tajuton ikävä sua. Harva se päivä poika kyselee, että missä on Calandre. Onko mulla mitään mahdollisuuksia enää Calandre? Onko edes pientä toivoa? Mä ymmärrän, et sä oot syystäki syvästi loukkaantunut. Anna anteeksi, Sebastianin hiljainen ääni kantautui Kellendrian selästä. - Kai sä ymmärrät, et Gaspar ei oo syy palata yhteen? Luuleksä et mä voin luottaa suhun enää sen jälkeen, kun sä lähet pettään mua ku en vastaa kännykkään muutamaan päivään? Eikö siinä vaiheessa soi hälytyskellot pääsä, että jokin on vinossa kun nykyään joku ei vastaa puhelimeen hetkeen? Eikö siinä vaiheessa soinut hälytyskellot, kun en ilmestynyt sovituille paikoille? Miks sä et ottanut selville miks en oo tavoteltavissa? Ja jos on riitaa, niin onko se syy hypätä vieraiden matkaan? totesin hiljaa saman tien, kun Sebastian hetkeksi lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä välillä. Nielin itkua, mutta se ei ollut helppoa. Kyyneleet kihosivat silmiini ja nyyhkäisin. Pyyhkäisin kyynelet vihaisena pois poskilta. En todellakaan halunnut itkeä miehen nähden. En nyt, enkä koskaan. - Calandre! Elä itke. Tiiän, et Gaspar ei oo syy palata yhteen, mutta tulisit etes kattoo poikaan. Gasparilla on tajuton ikävä ollut sua. Mä tiedän, että mä oon tehnyt vakavan virheen ja mä oikeasti kadun sitä. Mä olin sillä hetkellä sekasorrossa. En tiennyt mitä tekisin ja mitä polkua seuraisin. Pelkäsin, että menettäsin sutkin niinku aikanaan Carylin. En kestänyt ajatusta varsinkaan, kun meillä oli ollut se iso riita sitä ennen. Mä oikeasti luulin, että sä olit hylänny mut. Mä kadun sitä oikiasti koko sydämestäni. Mä oon todella pahoillani. Mulla on todella ikävä sua, oikeasti, Sebastianin murtunut sattui sydämeeni. Se viilsi sydäntäni syvältä, ikään kuin puukolla olisi rintaan isketty. Tuntui etten saa happea, kun näin miehen itkevän avoimesti edessäni. - Ton sä oot sanonu jo kaks milioonaa kertaa. Sekasorrossa, onko se syy pettää? kysyin hieman syyttävään sävyyn. - Ei, ei oo. Mä vaan tein sen sekavassa mielentilassa. Onko mulla enää mitään mahdollisuuksia? miehen katse viilsi minut. Sen syvä suru sattui syvälle sieluuni. En halunnut uskoa, että tämä kohtaaminen sattuisi näin pahasti minuhun. En halunnut myöntää asiaa edes itselleni. Pieneksi hetkeksi unohduin katsomaan Sebastiania syvälle silmiin. Vihreät silmät olivat täynnä kyyneleitä ja seurasivat isoina jokaista liikettäni. Aistin miehen olemuksesta jännittyneisyyden ja pelkoa sekä suurta surumielisyyttä. - Voipi olla, että portti vois ehkä olla raollaan, saa nähä, vastasin haikeasti samalla, kun käänsin katseeni nopeasti toisaalle. - Voitasko me mennä kahaville vaikka nyt? entinen poikaystäväni kysyi varovaisesti. - Ai niinku sillon sää menit Joyan kans? totesin syyttävään sävyyn. En kestänyt enää keskustelua, vaan iskin pohkeeni Johnin kylkiin kiinni ja tämä nostattikin kiitolaukan. Laukatessamme poispäin, en pystynyt edes vilkaisemaan taaksepäin. - Calandre! Odota! Sebastianin epätoivoinen ääni kuului takaamme. Kuulin kavioiden kopinaa, mikä sai entisestään ajamaan minua Johnia eteenpäin. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani, enkä enää nähnyt eteeni. Luotin siihen, että John tiesi minne oli matkalla. Hiljalleen vauhti hiljeni ja painoin kasvoni tiukasti ruunan harjaan. Halusin uskoa Sebastiania, mutta entä jos mies pettäisi taas? Entä jos hän hyppäisi taas jonkun muun naisen matkaan, kun en vastaa puhelimeen sillä sekunnilla? Entä jos mies ei enää oikeasti rakasta minua? Entä jos meidän polut eivät enää koskaan kohtaa? Entä jos Sebastian ei oikeasti haluakaan jatkaa kanssani vaan jonkun Joyan? Entä jos Caryl tapahtumineen kummittelee Sebastianin mielessä niin, että mikään ei enää koskaan palaa juurilleen? Entä jos en enää koskaan näe Sebastiania ja Kellendriaa? Entä jos Sebastian haluaakin Kellendrian itselleen ja muuttaa toisaalle? Mitä mä teen? Uskallanko mä antaa Sebastianille uutta mahdollisuutta koskaan? Uskallanko mennä katsomaan Gasparia, tuota maailman suloisinta poikaa? Entä jos antaisin Sebastianille uuden mahdollisuuden, voisinko koskaan luottaa häneen samalla tavalla kun ennen? Uskallanko heittäytyä valintojeni pariin? Uskallanko mennä elämässä eteenpäin? Puhuiko Sebastian totta? Mitä mä teen? Minkä polun uskallan valita? Onko mulla vaihtoehtoja? Järki sanoo toista, mutta sydän on erimieltä. Kumpaa kuunnella: järkeä vai sydäntä? Mitä mä teen? - Bella, teilähän on kämppä Iso-Britanniassa? Onko se tyhjillään juuri nyt? Mä tartten omaa rauhaa juuri nyt. Mietintä rauhaa, että mitä mä teen. Voiks John jäädä tänne? En usko, että jaksan huolehtia siitä juuri nyt. En jaksa enää hetkeäkään tätä mun tilannetta. - Lennot huomiselle? Lontoon keskustasta löytyy se kämpppä. Mä annan sulle tarkemmat ohjeet, jotta löydät perille. Elä huoli, me hoidetaan sun poissaolon aikana John. Mä ymmärrän sua, enemmänku uskotkaan. - Äiti kerto, et Huusari on joskus ollu täsä tilantees ja sä ymmärrät kans. Mitä mä teen? - Son totta. Se tapaus päättyi eroon, koska se pettäminen meni niin pitkälle ja särki Huusarin totaalisesti silloin. Huusari lähti silloin kiertämään maailmaa parhaan ystävänsä kanssa. - Sitten hänen elämäänsä astuikin Michael, joka on Huusarin elämän rakkaus. Mä tiedän tapauksen, koska Hurza on mun isosisko ja ollaan todella läheisiä, joten mä sain ekana kuulla siitä. Muista se, että meille voit tulla koska tahansa puhumaan ja meille saa aina tulla kylään, always. Me tuetaan sua sun perheen tavoin joka asiassa. - Tietääkö Michael? - Tietää. Michael tietää myös ja hän kyllä varmasti kuuntelee Kristianin tavoin jos haluat puhua. - Thank you, kaikesta. - Palaa takaisin, kun olet siihen valmis. - Mun perhe tietää, samoin läheisimmät kaverit. Jos joku kysyy, niin sanokaa että oon Iso-Britannias ajatuksia selventämäs. - Asia selvä. Saaks Sebastianillekin sanoa? - Saa, mutta mä toivon mietintärauhaa. Mä en tiedä milloin palaan, tai palaanko koskaan. Pakeninko taas pelkurimaisesti vai teinkö viisaasti? Miksi kukaan ei osannut kertoa suoria vastauksia? Miksi juuri mulle piti sattua tämä? Miksi? Miksi minä? Miksi mun mies? Mitä mää teen? Osaanko valita sydämessäni oikein? Uskallanko luottaa siihen, mitä sydän sanoo? Uskonko ennemmin sydäntä vai järkeä? Sydän sanoo toista ja järki toista.
|
|
|
Post by Calandre on Apr 26, 2016 9:58:26 GMT
Sisältää osittain raakaakin sisältöä! Varoitan siis jo etukäteen.
Uusi mahdollisuus, onko sitä?
Voiko antaa uutta mahdollisuutta? Onko järkeä enää yrittää? Mitä minä pelkään? Miksi pelkään?
Paluu Ranskaan oli huomattavasti helpompaa nyt kuin aikaisemmin Suomesta saapuessani. Olin viettänyt Lontoossa aikaa pari viikkoa miettien asioita. Hengähdystauko oli todella ollut tarpeen. Asiat olivat osittain selkeytyneet päässäni mitä halusin ja mitä en. Olin Lontoossa tavannut myös ystäviäni, jotka opiskelivat kaupungissa. Heidän kanssaan juttelu oli avannut silmäni monen asian suhteen. Olin miettinyt paljon sitä, että ylireagoinko Sebastianin touhuihin. Lopulta olin lukuisten keskustelujen päätteeksi tullut tulokseen, että en. Reagoin aiheesta. Huusari oli eräässä keskustelussa vihjannut anteeksiannosta. Että anteeksianto on jossain tapauksissa oikeasti mahdollista. Ehkä uskallan yrittää vielä kerran. Uusi mahdollisuus, onko sitä? John oli Kuunpihatossa kuten sovittu. Ruuna oli hiljalleen tottunut oloonsa Heppiksellä ja nykyään nautti olostaan. Pihattoelämä soveltui ruunalle hyvin vaikkakin se viihtyi paljon paremmin pienessä tallissa. Onneksi Heppiksen pientalli oli valmistumassa pian! Harjasin Johnin kaikessa rauhassa, vaikka se ei pidäkään siitä niin paljoa. Laitoin ruunalle kouluratsastusvarusteet, sillä tänään oli ohjelmassa rankempi koulutreeni. Olin päättänyt tehdä sen itsenäisesti, koska halusin nähdä itse missä mennään Johnin kanssa. Kastanjankentistä toinen oli vapaana, joten suuntasin sinne. Viereisellä kentällä oli poniratsukko harjoittelemassa rataa Katjaanan valvovan silmän alla. Lämmittelyjen jälkeen teimme pohkeenväistöä ympyrällä, jotta saisin Johnin mahdollisimman suoraksi. Johnin suoristuikin nopeasti, joten jatkoimme ravivoltilla, jolta suoristettiin pitkälle sivulle avotaivutukseen ravissa. Keskellä pitkää sivua oli vuorossa toinen ravivoltti, josta jatkettiin sulkutaivutukseen. Tästä ohjasin Johnin ravivoltille vielä kertaalleen, jonka jälkeen oli vuorossa koottua ravia. Lyhyen sivun keskellä siirryimme sujuvasti koottuun laukkaan, josta jatkoimme sujuvasti keskikäynnin kokoamiseen. Keskihalkaisijalla oli vuorossa siirtyminen peruutuksesta laukkaan, joka ensimmäisellä kerralla ei ottanut onnistuakseen, mutta uusintayrityksellä onnistuimme. John laukkasi innokkaasti, joten kokeilimme laukanvaihtoa askeleessa, mitkä onnistuivatkin loistavasti. Sulkutaivutus laukassa vaati pientä muistuttelua, mutta täsmällisillä avuilla sain Johnin toimimaan. Loppuun halusin vielä kokeilla vastalaukkaa kiemurauralla, mikä onnistuikin loistavasti. Loppuverryttelyt halusin tehdä maastossa, sillä halusin miettiä kaikessa rauhassa. Suuntasin Johnin Kastanjanpolulle, sillä se on todella kaunis maastoreitti. Voinko antaa uutta mahdollisuutta Sebastianille? Onko sellaista vaihtoehtoa olemassa? Entä jos tämä ei jäisi ensimmäiseksi kerraksi? Kestänkö uusia pettymyksiä? Tuleeko uusia pettymyksiä? Onko uutta mahdollisuutta? Mitä mä teen? Kaikki osaavat sanoa sanoja, mutta kukaan ei osaa kertoa mitä pitäisi tehdä. Mikään ehdotuksista ei tunnu oikealle. Miksi kukaan ei osaa kertoa suoraa vastausta? Devondra, hyvä ystäväni, oli soittanut illalla ja kertonut, että sumu oli peittämässä allensa. Syvä sumu. Valo tuntui hyvin heikolta synkän tunnelin päässä. Minusta tuntui tismalleen samalta. Tuntui että kaikki oli sumuista, pahaenteistä. Sumu peitti kaikki polut elämässä. Kuukauden päästä:
Melkein ehdin
Devondra oli minun hyvä ystäväni ja tiesin hänen sairastavan vakavaa masennusta. Olin yrittänyt auttaa häntä parhaani mukaan ja hän kävi ammattilaistenkin luona keskustelemassa säännöllisesti. Devondra totesi usein, että toisinaan sielä pimeän tunnelin päässä näkyy valoa, kirkasta valoa. Näin ystävääni viimeksi eilen illalla, kun kävimme ratsastamassa maastossa yhdessä. Olin aina pyrkinyt parhaani mukaan tukemaan ystävääni, tarjoamaan tukea, kertomaan kuinka tärkeä hän on minulle. Nyt se kaikki tuntui menettäneen merkityksensä. En voinut auttaa niin paljon Devondraa kuin olisin halunnut, sillä minulla oli muitakin kavereita, jotka odottivat tapaamista, sekä John, Sebastian ja Gaspar. Nähdessäni Devondraa eilen, keskustelimme elämän tarkoituksesta. Ystäväni totesi muutamaan otteeseen, että “toisinaan näen tunnelin päässä valoa. Silloin aina muistan, että ehkä minullakin on toivoa. Että jokin tarkoitus minunkin elämällä on. Että mulla on syy elää. On jokin joka auttaa jaksamaan pitämään elämästä kiinni. Se jokin on Rox, mun rakas koira. Mä en kestä jos sitä ei ois. Se pitää mua pinnalla yhdessä sun kanssa. Just ja just pinnalla. Mä nään, että mun alla on syvä, pimeä vesi, joka vetää kokoajan otteeseensa. “ Rox, Devondran oma kultainennoutaja, menehtyi varhain tänä aamuna sairauden uuvuttamana. Se oli liian suuri pala purtavaksi ystävälleni. Olin juuri tulossa maastosta, kun Devondran ääniviesti saapui kännykkääni: “Calandre, kiitos kaikesta ja anteeksi. Sä oot ollu mulle todella tärkeä ystävä näiden viimeisten kuukausien aikana ja mä todella toivon, että sä oot tulevaisuudessakin onnellinen. Sä oot uskomattoman upea ja kultainen nainen. Sä oot kuunnellu mua viimeisten kuukausien aikana ja tukenu pyyteettömästi, vaikka sulla varmasti on ollut ja on omiakin murheita. Mä toivon, et susta ja Sebastianista tulee vielä pari. Te ootta ku toisille tehty. Teidän välillä on aitoa rakkautta ilmassa. Sen näkee kauas. Musta tuntuu, että viimeisten kuukausien aikana pimeys on kietonut entisestään otettaan ympärilleni. En saa enää happea. Roxin kuolema tarkoittaa sitä, että elämäni menetti merkityksensä. Mun elämällä ei oo enää väliä. Kukaan ei enää välitä minusta. Mun ainoo elämän toivo menetti merkityksensä aamulla. Se satuttaa ja lujaa. En jaksa enää. Synkkä sumu kietoo otettaan lujemmin ympärilleni, se ei päästä irti. Kiitos ja anteeksi. On mun aika päästää elämästäni irti ja antaa pimeyden kietoa lopullisesti otteesna ympärilleni. On sen vuoro hallita minua. En enää jaksa pitää elämästäni kiinni. Anteeksi.” Se viesti pysäytti minut siihen paikkaan. Michael oli sattumalta palannut juuri kaupungilta, joten juoksin suoraan hänen luokseen tempaisten miehen kädestä avaimet ja juosten suoraan autoon. Onneksi se sattui olemaan ferrari, joten pääsin lujaa. Ehkä mä ehdin vielä. Mun on pakko ehtiä. Ei oo muita vaihtoehtoja. Pienen ajomatkan jälkeen näin Devondran matkalla kohti pimeyttä. Juoksin ystäväni perään, ja hän lähtikin juoksemaan etten saisi häntä kiinni. Alkoi tiukka juoksukisa elämää ja kuolemaa vastaan. Kaksi pelottavan suurta voimaa vetivät puoleensa. Niiden otteet pitivät lujasti kiinni. Molemmat voimat olivat mahtavan suuria ja todella pelottavia. Halusin uskoa, että ehdin saada kiskaistua Devondran raiteilta pois ennenkuin kuolema voittaa elämän. Halusin uskoa, että elämän voima on suurempi kuin kuoleman voima. Halusin uskoa, että vielä on toivoa. Halusin uskoa, että vielä on valoa tunnelissa. Halusin uskoa, että synkkä sumu oli väistymässä. Halusin uskoa, että aamu sarastaa. Ehdin tarttua Devondraa kädestä kiinni, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Pimeys oli kietonut lopullisesti otteensa Devondran ympärille. Istuin maassa typertyneenä, Devondran irtonainen käsi kädessäni, miettien miksi juuri Devondra. Ystäväni silmät katsoivat suoraan minua silmiin, pimeyttä hehkuvat silmät. Ystävän palaset ympärilläni pimenevässä illassa kertoivat karua tarinaa. Vaatteeni olivat peittyneet vereen, mutta en huomannut sitä, vaan vain pimeyden kietomat silmät, jotka katsoivat suoraan silmiini. Kuolemaan verhoutuneet silmät räpsähtivät kiinni. On ehdottoman tärkeää muistaa pitää ystävistään ja läheisistään huolta. Koskaan ei ole sairauksien kanssa varaa pelleilyyn. Liian moni päättyy ratkaisuun, jossa ei enää jaksa pitää elämästään kiinni. Miksi? Se tuntuu hullulta ajatukselta. Mä toivon todella sydämeni pohjasta saakka, että kukaan ei enää koskaan päädy tuollaiseen ratkaisuun, vaan päättää päästä voitolle pimeydestä. Elämässä on loppujen lopuksi niin paljon valoakin pimeyden keskellä. Aina sielä tunnelin päässä pilkottaa valo, jota kohden on paras käydä. Se valo tuo elämään onnellisuutta, rakkautta, toivoa, uskoa. Se on uskomattoman upea voima, jonka avulla elämässä selviää. Usein itken itseni uneen ja mietin, miksi ystäväni päättyi tälläiseen ratkaisuun. Kun kerran valoa oli tunnelin päässä? Tiedän, että hän tunsi sillä hetkellä elämänsä valuvan hukkaan, kun Rox menehtyi. Tiedän, että hänen elämänsä ei ollut helpoimmasta päästä. Mutta tiedän myös sen, että hänen elämässään tuo valo olisi voinut pian päästä valloilleen, jos vain ystäväni olisi jaksanut yrittää. Miksi-kysymyksiä on liikaa, joihin emme koskaan saa vastauksia. Jok’ikinen kuolema on aina liikaa. Vaikka se tuntuisi oikealta ratkaisulta, niin se ei ole. Aina on tunnelin päässä valoa. Ei välttämättä juuri sillä hetkellä, mutta jossain vaiheessa on. Sen valon vuoksi kannattaa taistella elämästään. Koskaan ei kannata luovuttaa kesken. Elämän taistelu on raskasta, mutta se on myös hyvin mahtipontista. Koskaan ei saisi sanoa ettei jaksa enää elää. Synkän sumun takaa sarastaa aina aamu, haluan uskoa niin. Aina on uusia mahdollisuuksia. Pimeys on pelottavan hallitseva voima, mutta sitä vastaan pystyy taistelemaan ja voittamaan sen. Mikään ei koskaan ole ollut niin hirvittävää, kun katsoa eteenpäin ystävänsä kappaleita ja yrittää ymmärtää, että melkein ehti, mutta ei kuitenkaan. Se oli niin lähellä. Myöhästyin sekunnin murto-osan. Mä en koskaan lakkaa kaipaamasta ystävääni. Kahden viikon päästä:
Kun toivo on mennyttä Pimeys oli kietoutunut juuri kahdeksan ystäväni ja kummipoikani ympärille. Mä en kestä enää yhtiäkään hautajaisia. Kymmenet hautajaiset kuukauden sisällä on ihan liikaa. En enää koskaan näe kummipoikani onnellista hymyä, kun tämä oppii uutta. En enää koskaan pääse halamaan ystäviäni ja kertomaan kuinka tärkeitä he ovat. Margetta selvisi syövästä, mutta ei selvinnyt tästä onnettomuudesta. Ympärillä oli toistamiseen ystäväni kappaleina. Miksi taas? Miksi kuolema voitti jälleen elämän? Onko sumun takana aamu? Missä on valo, elämän valo? Toivon todella, etten enää koskaan joudu hautamaan yhtään ystävääni! Miksi kerralla yhdeksän ihmistä? Miksi? Miksi? Onko enää toivoa? Onko enää valoa elämässä ollenkaan? Ei tää oo mun unelma. En mä halua viettää loppuelämääni hautajaisissa. Tän on pakko olla painajainen, paha painajainen. Miksi sumu on niin vahva juuri nyt? Mun unelmaan kuuluu onnelliset ja elävät ystävät, perhe ja eläimet. Nyt siihen kuuluu onnettomat ja kuolleet ystävät, John ja työ Heppiksellä. En tiedä vieläkään mitä teen Sebastianin kanssa. Mä en kestä jos sekin vielä kuolisi. Mä en halua tätä. Kuka jaksaa tälläistä? Onko pakko jaksaa? Onko tämä enää todellista elämää? Miksi juuri mun ympärillä tapahtu nää? Mä istun taas ruumiiden keskellä ja mietin, että miksi. Miksi taas kuolleet silmät katsovat suoraan silmiini. Onko mun unelma tuhoon tuomittu? Voinko koskaan saavuttaa unelmiani? Voinko koskaan olla onnellinen? Voinko koskaan enää kertoa ystävilleni kuinka tärkeitä he ovat? Voinko koskaan enää tuntea onnea? Uskallanko unelmoida? Entä jos taas joku kuolee? Miksi pimeys on ympärilläni niin vahva? Miksi? Miksi kaikki kuolee? Miksi pimeys kietoo otettaan tiukemmin? Onko pakko jaksaa? Musta alkaa tuntumaan, että toivo on mennyttä lopullisesti. Toivo sammuu. Toivon kipinä on hiipunut pois. Elämän valo heijastuu enää heikkona näköpiirissäni. Se tuntuu heikkenevän hetki hetkeltä. Hiipuu hiljalleen pois. Kunnes lopulta sammuu. Pimeys kietoo otettaan entistä lujemmin ympärille. Se on kiehtovaa, mutta samanaikaisesti pelottavan suurta. Onko tässä mitään järkeä? Sarastaako aamu enää koskaan? Näenkö enää auringonnousua koskaan? Yö on pimentymässä yhä synkemmäksi. On nousemassa myrsky, synkkä myrsky. Kuka lohduttaa? Kolmen kuukauden päästä:
Mutta rakkaus on niistä suurin
Lakaisin Kastanjan pitkää käytävää syvissä mietteissäni. - Aijotsä kiillottaakin sen lattian? Sumun ääni kantautui tajuntaani. - Öm, en ehkä. Sori, olin aivan omissa ajatuksissani, en huomannut tuloasi, hämmennyin. - Huusari pyys kertoon, että ratsasta Sun, Asta, Ove ja Jasmiina. Kaikki sileellä, Sumu hymyili. Ei muutako töiden kimppuun. Jasmiina ja Ove käyttäytyivät kultaiseen tapaansa, toisin kuin Sun ja Asta. Olin väsyksissä ratsastusten jälkeen, mutta vielä oli edessä Johnin kanssa rataestetreenit. Työpäiväni oli päätöksessään, joten sain rauhassa keskittyä Johnin rataestetreenn pariin. Lämmittyäni Johnin teimme Huusarin lempitehtävää. Tätä tehtävää nainen teetätti valmennuksissaan useasti ja hiljalleen oli itsekin ihastunut tehtävään: ristikko, kuusi maapuomia, ristikko, kuusimaapuomia ja ristikko hieman mutkittelevasti laitettuna. Hyppäsimme verryttelytehtävää molemmista suunnista, jonka jälkeen oli vuorossa pystyeste. Johnin hypyistä paistoi ilo ja miellekkyys hypätä esteitä. Se nautti radasta ja sainkin muutamaan otteeseen puolipidätteillä hieman hillitä menoa. Pienten välikäyntien jälkeen hyppäsimme ensin kolme kavalettia, jonka jälkeen jatkettiin matkaa aina pystylle ja tiukalla käännöksellä okserille. John vaati tukea isommilla esteillä ja hyppäsikin mallikkaasti, kun itse muistin ratsastaa. Seuraavalla tehtävällä jätettiin kavaletit pois ja hypättiin pysty-okseri linjaa, josta jatkettiin kolmen esteen sarjalle ja tiukan käännöksen jälkeen erikoisesteelle, josta matka portille ja isolle trippelille. John hyppäsi innokkaasti ja puhtaasti ylitse, vaikkakin okserilla se joutui pelastamaan paljon, kun sähläsin selässä. Hiljalleen ruuna oli saanut luottamusta hyppyihin ja uskalsi hypätä isojakin esteitä. Kun vaan itse muistin täsmälliset avut ja valmistella huolellisemmin Johnia seuraaviin hyppyihin. Trippeli tuotti meille pieniä ongelmia lähestymisten kanssa, mutta pariin otteeseen hypättyämme rataa, sujui sekin moitteettomasti. Varmuus Johnin hypyissä oli positiivista ja se näkyi. Vielä rutiinia ja hyppyjä alle, niin uskallamme lähteä kisoihin. Hyppäsimme lopuksi radan vielä toisesta suunnasta, ennenkuin siirryimme tekemään loppuverryttelyt. John oli saanut lihaskuntoa huimasti ylöspäin ja meno oli tasaantunut hiljalleen. Kelpasi treenata! Katsoin epäuskoisena Odelettea, joka seisoi edessäni tyytyväisenä itseensä. - Siis ootsä tosissas menny sopiin treffit Sebastianin kans tänne? Että mä menisin treffeille Sebastianin kanssa? - Kyllä vain. Anti mennä lady! - Mä en todellakaan uskalla! - Mitä sä pelkäät? - Noku.. - Kuule, mä oon täs vierestä seurannut sua kuukausia ja näkeehän sen kauas, että sä todella rakastat Sebastiania ja Sebastian sua. Teistä tulee vielä upea pari. Mä todella toivon, että sä uskallat kertoa todelliset tunteesia Sebastianille. - Mutta entäjos.. - Entä jos, mitä? - Entä jos Sebastian ei tunnekaan samoin? - Kuule, mä juttelin eilen viimeks Sebastianin kans ja sen viesti oli, että se todella rakastaa sua. - Valehteletsää? - En, usko mua. Mä puhun totta. Miks muuten sois riutunut viimesen vuoden aikana niin pahasti. Son ollu ihan rikki siitä teidän erosta asti. Son oikiasti rikki. Ei sitä näykkään enää niin paljon kuin ennen. - Oikiasti? - Joojoo! Noni ootsää redi? - EN! Miltä mä näytän? - Upealta! Ylläni oli pitkä keltainen iltapuku, jonka yläosa oli koristeltu paljettein. Pitkät hiukseni oli koottu nutturalle niskaani. Koruni loistivat edukseen. Kaiken tämän takana oli Odelette, joka oli mennyt järjestämään treffit Sebastianin kanssa. - W-A-U! - Hei vaan - Calandre, sä oot todella kaunis! - Aa, kiitos! Ja sä komee! En saanut silmiäni irti Sebastianista, joka oli pukeutut mustiin farkkuihin ja kauluspaitaan. Hänen lihaksikas ruumiinsa huokui komeutta. Vaaleat hiukset sipaustuna taaksepäin oli upea näky! Illallisen päätteeksi lähdimme kävelylle Kuninkaanpolulle, joka oli valaistu tätä nykyä. Ilta hämärtyi. - Sebastian, mä haluaisin sanoa sulle jotain. Mä toivon, että sä oot oikeasti onnellinen. Kuuntele mua loppuun asti. Elä keskeytä. --- Pari kuukautta sitten minun hyvä ystäväni, Devondra saavutti ikuisen pimeyden. Sillä hetkellä tajusin, että on kerrottava läheisilleen kuinka paljon heistä välittää ennenkuin on liian myöhäistä. Toivon todella, ettet koskaan joudu samaan tilanteeseen kuin minä olin sillä hetkellä. Kuukauden sisällä kymmenet hautajaiset, jotka kaikki olivat ystävieni ja kummipoikani hautajaiset. --- Devondra halusi päättää elämänsä itse ja olinkin ehtiä pelastamaan hänet, mutta myöhästyin sekunnin sadasosan. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin katsoa kuolleen ystävänsä silmiin ja pidellä irronnutta kättä sylissään ja miettien, että: “ mitä ihmettä just tapahtu? Miks mä en ehtinyt? “ Sillä hetkellä päätin, että mä opettelen juoksemaan lujempaa. Ettei sumu enää koskaan peitä rakkaideni silmiä. Kahden viikon päästä kahdeksan ystävääni ja kummipoikani olivat matkalla kohti kotiaan, kun autosta petti jarrujärjestelmä. Satasen nopeudessa päin isoa puuta jättää jälkeensä kammottavaa katseltavaa. Tulin paikalle minuutin päästä ja sain eteeni lohduttoman näyn. 9 ihanaa ja rakasta ihmistä olivat juuri saavuttaneet kuoleman rajamaan. Se oli lohdutonta. Kauheaa. Hirvittävää. Lopullista. Tuntui, etten enää jaksa. Että elämä on yhtä surua. Ettei tässä ole enää mitään järkeä. Kuka jaksaa kymmenet hautajaiset kuukauden sisällä? Miksi taas minä? Miksi kuolema on voittanut niin monta kertaa elämän? Voittaako se aina? Voisinko enää koskaan olla onnellinen? Aina kun olin onnellinen tapahtui jotain pahaa. Sinä, Devondra, kummipoikani Eemil, ystävistäni kahdeksan. Voisinko koskaan saavuttaa unelmiani? Voisinko koskaan enää olla onnellinen? Oliko elämäni tuhoon tuomittu? Mua auttoi ja auttaa jaksamaan surun keskellä sun lämmin hymy. Mä oon miettiny lukuisia iltoja, että mitä mä teen. Miksi pelkään? Mitä pelkään? Voinko luottaa sinuun enää? Onko mulla mahdollisuuksia? Onko elämänpolut koskaan selviä? Millä tavoin elämänpolut ovat kietoutuneet? Millä tavoin kohtaan elämänpolkuni? Mitä pelkään ja miksi? Uusi mahdollisuus, onko sitä? En tiedä vieläkään, mutta päätin viikko sitten, että ainahan voi yrittää. Uusi mahdollisuus on siis olemassa, jos haluat sen. Mä todella toivon, että voin taas luottaa sinuun kuten ennenkin, katsoin kyynelsilmin miestä silmiiin. - Todellakin haluan! Sebastianin kasvot hehkuivat lämpöä. - Tiedätkö, tätä mä en oo uskaltanut myöntää ees itelle kunnolla, mutta mä rakastan sua Sebastian Noel Searlas Majory! sanojeni loppu peittyi pitkään suudelmaan. - Rakastan sua Calandre Elayna Roxanne Bellefeuille! Uusi mahdollisuus oli alkanut. Toivon sydämeni pohjasta saakka, että sitä ei tarvitse katua koskaan. Vatsassani lepattivat perhoset, jännitti. Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan? Nyt mä oon todella onnellinen. - Mä oon niin onnellinen! - Tuota mää oon oottanu jo kuukausia! Vihdoin saan kuulla sen mitä halusin. Sä oot parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Mä haluan viettää sun kanssasi koko loppuelämäni. - Saanko nähdä Kellendriaa? - Tottakai! Sehän on myös sun hevonen. - Kiitos - Ihan tosi Calandre. Kellendria on sun kasvattama ja sun omistuksessa, joten miks sä et omaa heppaas sais nähdä ja ratsastaa sillä? - Ihan hyvä kysymys.
|
|
|
Post by Sumu on Apr 26, 2016 12:48:47 GMT
Ihania tarinoita jälleen kerran. ♡
|
|
|
Post by Minka on Apr 26, 2016 16:04:53 GMT
Ihania tarinoita jälleen kerran. ♡ Niimpä ♡♡♡
|
|
|
Post by Nelli on Apr 29, 2016 12:28:31 GMT
Rakastan tätä tarinakokonaisuusjuttua ♥
|
|
|
Post by Calandre on Apr 12, 2017 9:45:27 GMT
Kotona, vihdoin ja viimein
Pimeys.
Letkuja, tippaletkuja.
Sairaalan haju.
Hoitajia touhuamassa ympäriinsä.
Tuttu mieshahmo lapsen kanssa sänkyni reunalla.
Suljin silmäni, en jaksanut käsittää mitä täällä tapahtui.
Miksi olin... sairaalassa?
Mitä ihmettä teen täällä? Yritin nousta, mutta minua estettiin nousemasta.
Tunsin korvaani vasten huulet, jotka kuiskasivat sanat: "rakastan sinua, olet meille tärkeä. Älä luovuta vielä!" suljin silmäni.
Missä olen?
Pienen pojan epätoivoinen ääni kantautui korviini läpi unen: "Paraneeko isi Calandre enää ikinä? Paraneehan se? Tulleeko se mukaan kotia? Tulleehan se?".
Tunsin kyynelten valuvan pitkin poskiani. Heikotti.
- Me tultiin hakemaan sua kotiin yhesä! Sebastian hihkaisi sairaalahuoneen ovelta ja samalla hetkellä Gasparin pienet kasvot ilmestyivät isänsä takaa näkyville. - Tuuthan sää kotia meijän kans? Gaspar kysyi hiljaa. - Tottakai. Te ootta molemmat mulle rakkaita ja mä tuun enemmän, ku mielellään teidän mukaan, hymyilen nousin ylös sairaalasängystä ja kaappasin pienen pojan syleilyyni. - Mulla on ollu hirviä ikävä sua! Gaspar kietoi kätensä kaulani ympärille. Tunsin kyynelten valuvan pitkin omia ja pojan kasvoja. - Voi sua. Kuule, nyt mä oon terve ja pääsen kotia, nii ei oo mittää hättää enää, totesin hiljaa. Ystävieni äkilliset kuolemat ja elämän kivikkoisuus olivat aiheuttaneet minulle vakavan masennuksen ja sitä kautta oli ruokahalu kadonnut. Seuraavaksi huomasinkin olevani sairaalassa letkuissa, jonne olin joutunut pyörryttyäni tallilla Johnia hoitaessa. Anoreksiani oli edennyt hengenvaaralliseen tilaan ja edessä oli ollut pitkä sairaalahoito. Lisäksi yrittäessäni pelastaa Devondaa oli juna hipaissut myös minua oikeaan käteen, mikä oli alkanut oireilemaan ja vaati sairaalahoitoa. Monien vaikeuksien kautta olin saanut terveyteni takaisin ja painoni. Gaspar ja Sebastian olivat harva se päivä käyneet katsomassa minua sairaalassa ja tukeneet tervehtymistäni. Tervehtyminen oli kestänyt kauan, mutta vihdoin ja viimein pääsisin kotia. Huomenna voisin päästä jo katsomaan Mindyä ja Johniakin. Niitäkin oli ehtinyt tulla jo moneen otteeseen ikävä sairaalassa. Siitä oli jo lähestulkoon vuosi, kun olin viimeksi Heppiksellä käynyt, sillä parantuminen vei oman aikansa. - Olipas se hyvää! Sä todellakin osaat kokata halutessas hyvääkin ruokaa! totesin kylläisenä Sebastianille päivällisen jälkeen. Olimme saapuneet Majoryille syömään ja viettämään laatuaikaa yhdessä. - Tuu kahtoon mitä iskä osti mulle! Gaspar tarttui minua hihastaan ja veti peräänsä huoneeseensa. Pieni poika esitteli onnellisena uusia pikkuautojaan. Ne olivat pojalle rakkaita ja pian huomasinkin uppoutuneeni leikkimään pojan kanssa niillä. - Ikävä keskeyttää hyvät leikit, mutta täällä olisi iltapalaa molemmille, Sebastian ilmestyi huoneen ovelle. - Onko pakko? Ku äitiki on vihdoin kotona ja se pystyy leikkiin mun kanssa, Gaspar kysyi. Pysähdyin kuin seinään. Äiti? Nielaisin. Pojan oikea äitihän oli Caryl, joka oli kuollut - Gasparin ollessa puolivuotias, vakavassa autoturmassa. Tietenkään poika ei voinut muistaa äitiään, mutta hänelle oli kerrottu Carylistä ja Majoryillä oli kuvia hänestä vaikka millä mitalla näkyvillä. Olin aina ollut Gasparille Calandre, isän naisystävä. Sebastianin näytti jämähtäneen paikalleen kuin heinäseipään nielleenä. Gaspar huomasi meidän jähmettymisen. - Oothan sä mun äiti? Oothan? Saanko mä sanua sua mun äitiksi? Äiti? Gasparin hätääntyneet silmät katsoivat suoraan silmiini samalla, kun pienet kädet tarrautuivat paitaani. Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan. Häkeltyneenä vedin pojan syleilyyni ja käänsin kysyvän katseeni kohti Sebastiania, joka vihdoin näytti tokenevan sen verran, että kuuli Gasparin hädän. - Jos Calandre niin haluaa, niin tottahan toki! Caryliä ei tuo enää mikään takaisin ja Calandrea mä rakastan, joten miks ei. Mun puolesta sä saat sanua Calandrea äidiksesi. Tää neitihän huolehtiikin susta niinkuin omasta lapsestaan ja on meille molemmille tärkeä ja läheinen ihminen, Sebastian tuli luoksemme ja kietoi kätensä ympärillemme tiukasti. - Tottakai sää saat sanua, jos sä mut koet äidikseksi. Mä oon oon enemmän ku mielelläni sun äiti. Sä oot just niinku oma poika mulle. Rakas sellanen, hymyilin kyynelten läpi Gasparille. Havahduin Sebastianin polvistuessa viereemme toisen polvensa varassa. - Tämän voisi tietysti tehdä romanttisestikin, mutta Calandre Elayna Roxanne Bellefeuille. Mä rakastan sua ja Gasparia enemmän ku mitään. Mä haluan jakaa teidän kanssa loppuelämäni. Yhdessä vaiheessa luulin jo menettäneeni sinut, mutta onneksi kaikki kääntyi vihdoin parhain päin ja sain sinut naisystäväkseni. Mä haluan pitää huolen, että oot mun elämässäni myös jatkossa. Tulisitko vaimokseni Calandre? Sebastian hymyili edessäni sormusrasia kädessään. Tunsin jälleen kyynelten virtaavan pitkin poskiani. - Tottakai. Mä rakastan teitä molempia! halasin tiukasti Sebastiania ja siihen samaan halaukseen kaapattiin mukaan myös hieman hämmentynyt Gaspar. Sebastian pujotti vasempaan nimettömääni siron sormuksen. - Meettekste naimisiin? Gaspar kysyi silmät pyöreinä. - Mennään! Me mennään naimisiin! Sebastian nauroi. Mindy, oma tammani. Siitä oli niin pitkä aika, kun viimeksi olin päässyt kiipeämään tammani selkään. Silitin hollanninpuoliverisen turpaa hellästi. Siitä oli pitkä aika, kun viimes olin päässyt tamman selkään tai saati edes hoitamaan sitä. Tamma oli auttanut niin monessa asiassa ja tilanteessa. Ikioma tammani. Hain turkoosin luonnonharjaksisen harjan ja ryhdyin harjaamaan hitain vedoin rakasta tammaani. Tamman toisella puolen Gaspar harjasi hieman jännittyneenä isoa hevosta. - Äiti, nyt mä oon harjannu tän! kuului hetken päästä iloinen hihkaisu. - Kuule, halusitko säkin päästä ratsastamaan? kysyin pojalta. - Ai tällä? - Ei vaan jos vähän pienemmällä ponilla. Mä voisin käydä kysymässä jos Rosewoodeilla olisi lainata jotain ponia hetkeksi sulle. - Pääsenkö mä oikiasti ratsastaan? - Jos sä haluat - HALUAN! - Nonni, se on sovittu. - Äiti, sä oot paras! Bella oli luvannut Spyken, pienen shetlanninponitamman Kastanjasta, lainaan Gasparille. En koskaan unohda Gasparin onnellisia kasvoja Spyken selässä. Sitä ilon määrää, kun pieni ponitamma nosti ravin ja kantoi selässään nauravaa poikaa. Pieni poika oli ollut täyttä hymyä siitä saakka, kun Sebastian oli kosinut minua ja pojalle oli selvinnyt, että hänen koko loppuelämänsä olisin aina hänen elämässään läsnä. John oli kehittynyt hurjasti eteenpäin Sebastianin kanssa Mindyn tavoin. Ruuna oli saanut hurjasti lisää lihasta sekä rohkeutta ja varmuutta maastoesteille. Mindy puolestaan oli jo päässyt kisaradoillekin saakka ja parin viikon päästä olisivat sen ensimmäiset kenttäkisat. Elämä hymyili jälleen. Rakastan elämääni!
|
|
|
Post by Sara on Apr 15, 2017 16:29:47 GMT
Iiihana ♡ Ja äww toi pikkune on aika söpö
|
|
|
Post by Calandre on Sept 15, 2017 20:30:36 GMT
Iiihana ♡ Ja äww toi pikkune on aika söpö Gaspar on ♡
|
|
|
Post by Calandre on Sept 15, 2017 20:32:59 GMT
Raskas päivä
Olin saanut tehtäväkseni kouluttaa Kalrut Lunaa, jonkun Saanilan hevosta, joka oli Heppiksen kasvatteja ja täällä koulutuksessa. Tehtyäni tallihommat suuntasin hakemaan tätä minulle uutta tammaa tarhasta, jossa se vietti aikaa Mindyn kanssa. Olimme saaneet järjestettyä asiat niin, että kaikki kolme hevostamme ja Luna asuivat Usvassa ettei meidän tarvitse hypätä neljän tallin väliä koko ajan. - Selle Francais, teitä kyllä näkee liian harvoin Heppiksellä! Onkohan tammalla erikseen koulusatula vai meenkö yleissatulalla? juttelin tammalle samalla kuin harjailin sitä puhtaaksi mudasta. Vaalea hevonen syksyn mutakeleillä ei ole kuulu unelmiini. Pyysin tammaa väistämään ympyrältä poispäin, jonka jälkeen nostimme oikean laukan. Luna oli kehittynyt hiljalleen ja saanut hurjasti lisää lihasta tasaisesti kaikkialle. Nyt se alkoi jaksaa kantaa itseään paremmin esimerkiksi laukassa. Ryhdikäs ja tasainen laukka kaartoi meidät diagonaalille jossa oli vuorossa pohkeenväistöä. Tosin laukka saisi olla hieman pyöreämpää ja sujuvampaa. Luna on tunnollinen, energinen ja tasainen suorittaja. Pohkeenväistö onnistui hyvin, mutta sen jälkeisessä käynti- ravi siirtymisessä tuli vaihtovirhe ja tamma ei reagoinut apuihin heti. Ravi kyllä oli tahdikasta ja hallittua sen noustessa. Harjoittelimme myös lisättyä ravia, joka on tammalle ihan uusi asia. Aluksi se hämmensikin, mutta kun se sai ideasta kiinni oli se suhkot hyvä ja tahdikas. Nopeampaa se saisi kuitenkin reagoida ja kantaa itseään vielä enemmän. Loppukävelyt halusin käydä tekemässä maastossa ja tutustuttaa Lunaa erilaisiin asioihin, kuten viuhkatunneliin ja rengasläjään. Mustaa värinä tamma arasteli edelleen, joten sitä käytiin jälleen esteläjässä olevasta puomista ihmettelemästä. Kouluvalmentaja Adelle Dieudonné oli saapunut valmentamaan Huusaria, mutta ehti pitää myös minulle ja Johnille kouluvalmennuksen. Alkuverryttelyiden jälkeen lähdettiin yksinkertaisella tehtävällä liikenteeseen, joka vaati sitä kuuluisaa keskittymistä molemmilta. Se kyllä tuntui olevan tänään minulta hukassa. Tehtävässä kokosimme keskikäyntiä, sekä harjoiteltiin pohkeenväistöä uralle. Tässä tehtävässä hevosen tuli liikkua etuosajohteisesti ja kaulan täytyi pysyä suorana. Tämä tuottikin aluksi vaikeuksia, mutta niistä selvittiin parilla pienellä muutoksella. Avo- ja sulkutaivutukset sujuivat hyvin. Pieniä virheitä toki oli, mutta niitä hiottiinkin pariin otteeseen, jotta suoritus olisi tasainen ja tahdikas. Laukkasulkutaivutuksessa taivutus ei tahtonut pysyä, vaan sitä piti hakea hetken aikaa. Välikäyntien jälkeen vuorossa oli siirtymiset kootusta käynnistä lisättyyn raviin ja koottuun laukkaan. Lisätty ravi ei vienyt aluksi eteenpäin tarpeeksi, eikä käynti ollut ensin energistä. Kun itse ryhdistyin satulassa, siirtymiset sujuivat tahdikkaasti, energisesti ja hyvällä temmolla. Diuedonné kehuikin Johnilla olevan voimaa ja energiaa olevan tasaisesti koko matkalla. Takaosakin oli saanut vihdoin sitä aitoa voimaa ja se näkyi ratsastettavuudessakin. Ruuna jaksoi kantaa itseään ihan eritavalla ja tehtävät sujuivat paljon joustavammin mitä vuosi sitten. Lisätyssä laukassa taivutusta pitää vielä treenata, sillä ruuna taivuttaa liikaa runkoonsa. Laukka itsessään vie hyvin eteenpäin ja on ilmavaa. Rentoutta meihin kyllä saisi lisätä ja hurjasti. Loppuvalmennuksessa käytiin vielä laukkatyöskentelyä lävitse laukanvaihdolla käynnin kautta, sekä takaosankäännöksillä ja vastalaukalla. Dieudonné huomautti ruunan kantavan kyllä takaosaansa upeasti, mutta pääsevän silti hieman etupainotteiseksi. Vaihdot itsessään olivat ilmavia ja isoja ja suoritus kuulemma tasainen. Ohjastuntumakin säilyi päällisin puolin tasaisena, eikä se hajoillut enää niin pahasti, mitä pari kuukautta sitten. Olin juuri saanut Johnin takaisin karsinaansa, kun työkaverini ja hyvä ystäväni Emmanuelle ilmestyi paikalle. Emmanuelle on Heppiksellä Jään tallin tallipäällikkö ja erittäin tunnollinen ja loistavaa jälkeä tekevä. Huomasin naisen itkeneen ja olevan muutenkin järkyttyneessä mielentilassa. Tartuin häntä hiljaa kädestä kiinni ja ohjasin kohti Usvan oleskeluhuoneeseen, siellä saisimme olla rauhassa. Annoin Emmanuelle rauhoittua hetken ennenkuin uskalsin kysyä, että mitä on sattunut. Hänen sanansa järkyttivät ja jäivät mieleeni kummittelemaan: “ Mmul- mulla.. mulla on tai siis.. mä kävin tänään siellä tutkimuksissa mun ihomuutosten kanssa.. se lääkäri istutti mut alas ja sano, et mulla on syöpä. Melanooma. Se- se on pahanlaatuinen ja tarv.. tarvitsee kiireellisen leikkauksen. Mulla on leikkaus jo heti huomena. Se on niin paha. Mun ainoa toivo on enää ettei sillä ole ainakaan kovin paljoa etäpesäkkeitä. Mua pelottaa niin paljon. Mun sisko on tulossa käymään kunhan ehtii työkiireiltään. Mitä jos se leikkaus ei tehoakaan? Mitä jos.. Mitä jos käy jotain? Mitä jos tässä ei käy hyvin..” Emmanuellen pelokkaat ja kyynelteen täyttämät silmät kääntyivät puoleeni. Nielaisin. Jotain tuttua tässä tilanteessa oli jälleen. Vahva kuoleman pelko. Hätkähdin, kun ovenkahva painui äkillisesti alaspäin. Ovesta astui sisään pitkä ja vaalea Kristian. Hän huomasi hätämme ja tuli istumaan viereemme. Seurasi pitkä juttelutuokio, jossa Kristian lohdutti ja kuunteli meitä. Miehelle oli niin helppo puhua. Toisaalta en tätä yhtään ihmetellyt, sillä Kristian on opiskellut jossain yliopistossa psykologiaa ja oli siis valmis psykologi. Lopulta päädyimme yhdessä tulokseen, että Emmanuelle saisi rauhassa toipua leikkauksestaan ja Rosewoodit hoitaisivat Jääntallin jutut sinä aikana. Yritin parhaani mukaan peittää syvältä kumpuavan pelkoni, mutta heikosti siinä onnistuen. Lopulta ehdotin Emmanuellelle pitkää ja rauhoittavaa ratsastuslenkkiä maastossa. Kristian lupasikin meille Ankkadynastasian ja Sheza Barleda Kuunpihatosta. Mies jopa varusti hepat meille sillä aikaa, kun kokosimme itseämme Usvan oleskeluhuoneessa. Rauhallisten hevosten selässä oli helppo pohtia ja jutella tulevasta. Se pelottaa molempia hurjasti tällä hetkellä. Huomisesta tulee ratkaiseva päivä.
|
|
|
Post by Calandre on Mar 17, 2018 21:39:26 GMT
Harjasin pitkillä vedoilla Liljan kylkeä. Onneksi tamma oli puhdas, sillä se oli varta vasten pesty. Uudet kengätkin oli tamma saanut jalkaan, sillä yksi kenkä irtosi sopivasti just pari päivää ennen kisareissulle lähtöä. Onneksi löytyi kiireellä kengittäjä, joten kisoihin päästiin. Tänään olisi vuorossa ensimmäinen osakilpailu Tie tähtiin kisa kokonaisuudesta, hieman jännitti. Tämä oli ensimmäinen kilpailu hetkeen, sillä olin pitänyt tarkoituksella kisoista taukoa. Lilja oli suhkot uusi tuttavuus minulle, sillä olin päässyt tutustumaan siihen vasta vajaa puoli vuotta sitten. Se oli oman hevoseni tapaan yhden ihmisen hevonen ja siksi oli ollut tärkeää tutustua rauhassa siihen. Tutustuminen oli tosin vielä kesken, mutta tästä se lähtee. Liljalla onneksi on kokemusta koulukisoista, niin kisatapahtumat ovat sille aika tuttuja. Tummanpunarautias 8-vuotias suomenhevonen oli päätynyt minun hoidettavakseni ikään kuin vahingossa, onnellisena vahinkona. Kisamatka Saariston hevosopistolle oli sujunut rauhallisesti, hevosille oli heinä maistunut ja välillä oltiin pysähdytty kävelyttämään, sillä matka oli loppujen lopuksi aika pitkä. Majoituimme Suomen vierailumme ajaksi Laukkalan tilalle, jossa oltiin ehditty vielä treenata viimeisiä kiemuroita kouluradoistamme. Kisoihin oli tulossa paljon porukkaa ympäri Suomea. Näkisiköhän siellä tuttuja? Tai pääsisikö tutustumaan uusiin ihmisiin? Nostin valkoisen satulahuovan päälle mustan, messinkisin yksityiskohdin varustetun satulan tamman selkään. Että rakastan Liljan suitsia, sillä niissä on valkoiset yksityiskohdat. Helpostihan ne menee likaiseksi, mutta silti ne on mitä hienoimmat suitset, mitä olen hetkeen nähnyt kenelläkään! Heitin vielä mustakultaisen fleeceloimen tamman selkään aikeinani lähteä kävelyttämään tammaa, kun Patrick tuli pyytämään apua Sinvatin lettien tekemisessä. Naurahtaen lähdin miehen perään ja autoin häntä. Harvoinpa Patrickia ylipäätään näkee tekemässä lettejä. - Mä pelekään, et Karkki saa jonku sätky kohtauksen ja lähtee mihin sattuu kesken radan, Nicolas hermoili. - Muistat vaa ite pysyä rauhallisena ja olla mahollisimman rento, niin kaikki menee hyvin, lohdutin. - Ja sitku muistat kaikki siirtymiset sun muut voltit ja vielä tervehtiä niitä tuomareita, niin kaikki menee ehkä hyvin, Patrick tuhahti Sinvatin toiselta puolelta. Ori pärskähti, kun viereisen trailerin luota kuului hirnuntaa. Mies rauhoitteli oria. Onneksi tämä ori oli rauhallinen tapaus, eikä tarvinnut pelätä että se karkaa saman tien. - Ehikkö sää käyvä kävelyttään Liljaa valmiiks, jos teen nää letit loppuun? Se ois suuri apu, niin kerkiän sit rauhas vielä lämmitellä sen kanssa, kysyin Patrickilta, joka nyökkäsi ja otti Liljan ohjakset käteensä. Jatkoin Sinvatin harjan letitystä. Tuo jätkä kyllä saa luvan opetella letittämään, kunhan päästään näistä kisoista takaisin kotitallille. Ihan joka paikkaan en ehdi avuksi letittämään, ellei Patrick palkkaa jotain palvelijaa itselleen. Ponnistin itseni satulaan ja tarkistin vielä jalustin hihnojen sopivan pituisuuden. Hymyilin itsekseni, sillä jalustimet olivat pinkit. Ei ihan minun tyyliäni, mutta Liljan omistaja oli halunnut tammalle pinkit, joten mikäpäs siinä. Kai sitä silmäterälleen haluaa jotain erikoista välillä. Verryttelin kevyesti kaikki askellajit tehden samalla voltteja ja ympyröitä. Tamma oli yhteistyökykyinen ja kuunteli apuja tarkasti. Pienillä istunnan muutoksilla sain sen vielä paremmin kuulolle ja entistä nopeammin vastaamaan apuihin. Täytyisi muistaa pitää itse oikea oppinen asento, sillä esteratsatajana sitä kyllä on nyrkitkin aina väärin, mutta kisoissa se on vähän huono juttu. - Hyvin se menee! tsemppasin Nicolasia, jonka vuoro oli kohta startata. Nuorta poikaa jännitti selvästi eikä ihme, sillä kisat olivat Nicolasin ensimmäiset sitten kotitallin kisojen. Jostain se on lähdettävä itse kenenkin. - Don’t worry. Take it easy! Muistat vaa pysyä rauhallisena, niin kaikki menee hyvin ja Karkkiki on aika kuuntelevaisella päällä tänään, Patrick taputti ponitammaa kaulalle. Pian olisi meidän vuoro Liljan kanssa startata, joten siirryimme lähemmäs maneesia.
|
|