//Eiks se sanontaa oo et parempi myöhää ku ei millonkaa
)
birthday 2/2
"No hei jälleen tyttönen" , lepertelen saapuessani Dellan luo. En vain ymmärrä miten aina muutan ääntäny silitellessä ja kehuessa eläimiä.
Della heilauttaa päätään suuntaani ja silitän sen silkkistä turpaa.
"Itseasiassa, saatkin tänään vaan juoksutuksen", kerron Dellalle pohtien suunnitelmani järkevyyttä.
"Joo", tokaisen vielä lopuksi itselleni niin jämäkästi, että Della säikähtää. Aloitan kikattamisen ja Emmi tulee ulos satulahuoneesta.
"Eiks sun pitäny mennä ratsastaa toi hevonen, eikä mennä kikattaa sen karsinaa", tyttö tokaisee.
"No tota, ehkä mä selitän myöhemmin", tirskahdan Emmille joka kävelee omille teilleen.
Nappaan tallin puolelle seinälle jääneen juoksutusliinan, sekä Dellan karsinan ovesta sen riimun.
"Toivottavasti tätä ei kukaan tarvii", lausahdan itselleni katsoen liinaa. Laitan Dellalle riimun päähän ja naksautan liinan siihen kiinni. Talutan tamman ulos auringonpaisteeseen.
"Kivaa, että mun synttärinä on näin ihana ilma", höpötän hoidokilleni. Kuljemme kohti pyöröaitausta ja Dellan silmistä näkee, että siitä on ihanaa olla ja kävellä ulkona. Toivottavasti se juoksisi yhtä halukkaasti. Tästä yksilöstä ei aina nimittäin voi olla varma.
Otan juoksutusraipan portin pielestä ja avaan portin. Onneksi liina on pitkä, sillä portin avaaminen on muutenkin jo tarpeeksi hankalaa, että kohti ruohotupsuja nykivä hevonen toisessa kädessä melkein mahdotonta.
"Noniin Della, pistäppäs jalkoihis vähän vauhtia", tokaisen sille ja huiskautan raippaa sekä pidennän liinaa. Della tottelee heti ja vaihtaa etanamatelun ryhdikkäämpään askellukseen.
Pikkuhiljaa laitan vähän vauhtia ja muutaman suunnanvaihdoksen jälkeen saan sen laukkaamaankin. Hevosta on hieno katsella, kun sen kaviot rummuttavat maata ja siinä välissä, ainakin Dellalla, näkyy selkeä liitovaihe. Della tottelee ohjeistustani vastaan vänkäämättä. Se valitsi juuri oikean päivän. Eilen se taisteli vastaan niin hanakasti joka ikistä komentoa vastaan. Ehkä omalla mielialallani on jotain vaikutusta.
Harjaan Dellaa hitaasti, kunnes tajuan, että minun pitäisi kohta olla kotona Leon haettavana. Hymyilen Dellalle ja painan karsinan oven kiinni. Riennän pakkaamaan tavarani, jotta ehtisin pian tulevaan bussiin.
Viime hetkellä, kun olen peseytynyt tallin tuoksusta ( jota monet sanovat hajuksi ) ja pukeutunut sekä valmistellut meikkini, soi ovikello. Hyppelehdin alas ja nappaan matkanvarrella laukkuni mukaan.
Oven takana seisoo komea ja uskomattoman suloinen hymy kasvoillan minun ihana Leoni. Ajattelen heittäytyväni hän kaulaansa, mutta hän ehtii nopeammin kaappaamaan minut syliinsä ja suudelmaan.
"Hyvää syntymäpäivää rakas", hän sanoo irroittauduttuamme. Hymyilen niin leveästi kuin mahdollista ja kiitän. Mies ottaa kädestäni kiinni ja ohjaa minut autolleen. Hän on tavattoman rikkaan perheen (kuten Rosewoodit) ainut lapsi ja siksi monet katsovat hänen ensimmäista omaa autoaan kuolaten. Avoauto nimittäin. Hänen syntymäpäivänsä olivat aikaisemmin keväällä ja yhteinen iltamme oli ollut mitä mukavin. Ravintola illallinen matkustettuamme Etelä-Ranskaan (minä maksoin, olihan se kuitenkin hänen syntymäpäivänsä), ja yöksi menimme hänen vanhempiensa mökille. Se hiljaisuus, se rauha. Toivottavasti tämäniltainen vetäsi vertoja. Toisaalta se oli jo, sillä pelkän Leon näkeminen teki minut todella onnelliseksi.
Matkustimme tuulen liehuttaessa hiuksia, kohti Pariisia. Sen verran olin saanut selville. Juttelimme sitä sun tätä. Neljätuntia yhden lyhyen pysähdyksen kera ei tuntunut missään.
Seitsemän aikaan saavuimme Pariisiin ja Leo parkkeerasi autonsa tienvarteen. Nousimme autosta ja katselin ihmisvirtaan.
Leo oli varannut pöydän aivan keskustassa olevasta ravintolasta. Luulin, että menisimme jo hotelliin, mutta lähdimme vielä Eiffel-tornille.
Ylhäältä avautui uskomaton näköala ja kun käänsin katseeni näin kahdelle katetun pöydän.
"Génial! Je t'aime Leo!" huudahdin ranskalaisittain. Leo hymyili takaisin.
"Je t'aime aussi."
Istuuduin pöytään Leoa vastapäätä. Tämän takia olimme siis jättäneet jälkiruoan syömättä. Välissämme oli kaunis pieni kakku sekä lasilliset viiniä.
"Ensimmäiset lailliset", Leo sanoi ja katsoi nauravaisesti.
"Niimpä", naurahdin takaisin.
Kaupunki vilisi allamme, mutta tasanne oli vain meille varattu. Aika tuntui monelta tunnilta ja sitä se varmaan olikin. Aurinko oli punertanut taivaan. Voisin täyttää taas huomenna 18 vuotta.