Post by Nelli on Jun 9, 2016 18:10:22 GMT
Energisiä heppoja ja vanhoja tuttuja #3
Painoin kypärän päähäni ja irrotin Dreamin. Nappasin ohjat sen kaulalta ja lähdimme tallustelemaan pitkin Jääntallin käytävää kohti Helmenkenttää. Astuessamme ulos, häikäisi aurinko minut. Mutta en aijo valittaa, kerrankin paistaa aurinko.
Ponnistin jakkaralta Dreamin selkään, kiskottuani ensin tammani satulavyötä pari tuntia. Dreamista oli tullut iso, läski pullaponi. Jouduin pidentämään jalustimia pari reikää, ja samalla mieleeni pulpahti taas pelko siitä että kasvan Dreamille liian isoksi. Työnsin ajatuksen mahdollisimman kauas aivojeni perukoille. Puristin pohkeilla ja pyysin Dreamia käyntiin.
Käveltyämme alkukäynnit aloin taivuttaa Dreamia kiemuraurilla. Vaikka tamma olikin kankea kyljistä, se kääntyi kuitenkin tottelevaisesti. Ainoaksi ongelmaksi muodostui vauhti. Minulla ja Dreamilla oli eri käsitykset "reippaasta käynnistä". Dreamista se oli ravia. Puolipidätteet eivät menneet läpi ja vaikka kuinka yritin olla satulassa raskas ja hillitä Dreamia, muistutti menomme lähinnä eteenpäin syöksyvää höyryjunaa.
Lopulta päätin luovuttaa "vetokilpailussamme", ja pyysin Dreamilta ravia. Sekin vähäinen ohjastuntuma mikä minulla oli äsken ollut katosi. Dream nappasi kuolaimen hampaittensa väliin ja kiskaisi ohjat käsistäni. Tamma huomasi heti että en ollut ehtinyt mukaan, ja ryösti kiitolaukkaan. Epätoivoisesti tarrasin kiinni satulan etukaaresta. Minulla olisi saattanut jopa olla mahdollisuus pysyä satulassa, kunnes Dream alkoi pukittaa. Ei mitään paria pikku pukkia vaan kunnon rodeosarja. Heppiksen tippumiskuningatar Sara olisi ollut minusta ylpeä. Ihme kyllä selvisin pukeista pienillä vahingoilla, lentämällä kaulalle. Mutta sitten tuli kaarros, jonne Dream paahtoi täyttä. Kallistuin uhkaavasti, kunnes yksinkertaisesti tipahdin kyydistä. Siellä sitten makasin vatsallani hiekassa ja kiroan Dreamia. Olkapäähäni sattuu ja kyyneleet meinavat kihota silmiin.
Lopulta nousen ylös ja alan pudistella hiekkaa vaatteistani.
-Kato Nelli! Osaat yhä tippua tyylillä! Ihan kuin ensikohtaamisellamme.
Äänen kuullessani jähmetyn paikoilleni ja muistot palaavat mieleeni. Tuntisin tuon äänen vaikka unissani. Benjamin.
Painoin kypärän päähäni ja irrotin Dreamin. Nappasin ohjat sen kaulalta ja lähdimme tallustelemaan pitkin Jääntallin käytävää kohti Helmenkenttää. Astuessamme ulos, häikäisi aurinko minut. Mutta en aijo valittaa, kerrankin paistaa aurinko.
Ponnistin jakkaralta Dreamin selkään, kiskottuani ensin tammani satulavyötä pari tuntia. Dreamista oli tullut iso, läski pullaponi. Jouduin pidentämään jalustimia pari reikää, ja samalla mieleeni pulpahti taas pelko siitä että kasvan Dreamille liian isoksi. Työnsin ajatuksen mahdollisimman kauas aivojeni perukoille. Puristin pohkeilla ja pyysin Dreamia käyntiin.
Käveltyämme alkukäynnit aloin taivuttaa Dreamia kiemuraurilla. Vaikka tamma olikin kankea kyljistä, se kääntyi kuitenkin tottelevaisesti. Ainoaksi ongelmaksi muodostui vauhti. Minulla ja Dreamilla oli eri käsitykset "reippaasta käynnistä". Dreamista se oli ravia. Puolipidätteet eivät menneet läpi ja vaikka kuinka yritin olla satulassa raskas ja hillitä Dreamia, muistutti menomme lähinnä eteenpäin syöksyvää höyryjunaa.
Lopulta päätin luovuttaa "vetokilpailussamme", ja pyysin Dreamilta ravia. Sekin vähäinen ohjastuntuma mikä minulla oli äsken ollut katosi. Dream nappasi kuolaimen hampaittensa väliin ja kiskaisi ohjat käsistäni. Tamma huomasi heti että en ollut ehtinyt mukaan, ja ryösti kiitolaukkaan. Epätoivoisesti tarrasin kiinni satulan etukaaresta. Minulla olisi saattanut jopa olla mahdollisuus pysyä satulassa, kunnes Dream alkoi pukittaa. Ei mitään paria pikku pukkia vaan kunnon rodeosarja. Heppiksen tippumiskuningatar Sara olisi ollut minusta ylpeä. Ihme kyllä selvisin pukeista pienillä vahingoilla, lentämällä kaulalle. Mutta sitten tuli kaarros, jonne Dream paahtoi täyttä. Kallistuin uhkaavasti, kunnes yksinkertaisesti tipahdin kyydistä. Siellä sitten makasin vatsallani hiekassa ja kiroan Dreamia. Olkapäähäni sattuu ja kyyneleet meinavat kihota silmiin.
Lopulta nousen ylös ja alan pudistella hiekkaa vaatteistani.
-Kato Nelli! Osaat yhä tippua tyylillä! Ihan kuin ensikohtaamisellamme.
Äänen kuullessani jähmetyn paikoilleni ja muistot palaavat mieleeni. Tuntisin tuon äänen vaikka unissani. Benjamin.