Hulluuden pistos
Kävelin kohti Hevosjärven tilaa. Hilla käveli rauhallisesti vierelläni hihnassa. Tallilla oli paljon porukkaa - niin kuin edelliselläkin hoitokerrallani. Näin tallipihalla saman miehen, jonka olin nähnyt viimeksikin. Päätin ottaa selvää, kuka tuo "myysterimies" oikein oli.
Juoksin miehen kiinni. Mies katsoi minua ensin ymmällään kunnes sanoin: "Hei! Olen Sumu." Tarjosin kättäni käteltäväksi.
Mies kätteli minua ja sanoi: "No hei! Minä olen Michael Rosewood. Enpä ole nähnyt sinua täällä aikaisemmin."
"Mä oon uusi täällä. Kävin vähän aikaa sitten katsomassa Maria, kun sain sen hoitsukseni", sanoin säteillen Michaelille.
"Näytät ihan rakastuneelta", Michael sanoi nauraen.
"Niin olenkin", sanoin salaperäisellä äänellä. "Mariin", ajattelin ääneti.
Hilla tökki minua nenällään muistuttaen itsestään. "Tässä on Hilla. Se on mun koira", sanoin vielä Michaelille.
"Sepä mukavaa, mutta nyt minun pitää kyllä oikeasti mennä. Huusari kaipaa apua lasten kanssa. Hei hei!" Michael sanoi.
Lasten? Michael tarkoitti varmaan vain aloittelijoita alkeistunnilla. Halusin kovasti tietää, miten asia oikeasti oli, mutta keneltä muka voisin varmistaa, mitä lapsia Michael tarkoitti? Työnsin ajatuksen mieleni sopukoihin. Ajattelisin sitä myöhemmin.
Kävelin Hillan kanssa Kastanjantalliin. Tallissa ei ollut yhtään hevosta. Ihmettelin sitä suuresti, kunnes tajusin, missä kaikki olivat. Nyt tilaa siivottiin, joten päätin auttaa. Jätin Hillan odottamaan talliin ja menin itse etsimään kottikärryjä. Löysin kärryt tallin ulkopuolelta. Kottikärryissä oli myös talikko. "Täydellistä!" ajattelin.
Vein kottikärryt sisälle talliin ja ryhdyin siivoamaan karsinoita. Siinä olikin aikamoinen homma. Kolmenkymmenen karsinan siivoaminen yhdellä kerralla on nyt uusi ennätykseni.
Kun olin saanut kaikki karsinat siivottua, talliin tuli kiireisen näköinen Huusari. "Moi, Sumu! Nyt pitää... Mitä?! Oletko jo siivonnut kaikki karsinat?" Huusari katsoi minua ihmeissään.
"Joo. Innostuin vähän. Tykkään siivota karsinoita", sanoin hieman nolona.
Hilla istui vieressäni ja heilutti Huusarille häntäänsä.
Huusari rapsutti Hillaa korvan takaa ja sanoi: "Voi kiitos! Et tiedäkään, kuinka paljon tämä helpotti kiirettäni. Unohdin muuten antaa sinulle kaappisi avaimen." Huusari antoi avaimen käteeni.
Vastasin Huusarille: "Kiitos ja ole hyvä. Menen nyt katsomaan Maria."
Huusari hymyili ja sanoi: "Pidä hauskaa!"
Vilkutin Huusarille, kun hän lähti tallista. Huokaisin ja istuin lattialle. Olin jo ihan puhki.
"Onneksi otin vaihtovaatteet mukaan", sanoin Hillalle ja lähdin vaihtamaan vaatteita pukuhuoneeseen.
Kun olin vaihtanut vaatteeni, laittanut tallikassini kaappiini ja hakenut Marin riimun sekä riimunnarun, lähdin etsimään Maria tarhoista. Minua vähän huimasi matkalla, mutta en antanut sen häiritä, koska huimausta oli ollut jo monta viikkoa. Mari oli samassa tarhassa, mihin olin sen viime kerralla vienytkin.
"Hei, kaunotar!" sanoin Marille iloisena.
Tamma suuntasi korvansa minua päin.
Kutsuin sitä luokseni. Se laski päänsä alas ja tuli tarhan portille. Rapsutin Maria ja juttelin sille. Laitoin sille riimun päähän ja kiinnitin riimunnarun. Talutin Marin tallin hoitokarsinaan. Jätin sen odottamaan sinne hetkeksi, sillä menin hakemaan hoitopakkia varustehuoneesta. Hoitopakin haettuani aloin harjata Maria. Harjasin Marin tarkasti, koska halusin, että sen karva kiiltäisi. Puhdistin kaviot kaviokoukulla. Kaikki tämä oli todella mukavaa ja helppoa.
En halunnut vielä ratsastaa Marilla, joten päätin mennä pienelle kävelylle sen kanssa. Huomasin, että aivan läheltä lähti ratsastuspolku metsään. Talutin Maria polulla. Maisemat olivat kauniit. Samanlaiset kuin olin kuvitellutkin niiden olevan. Mari kulki nätisti vierelläni samassa tahdissa kuin minä kävelin. Hilla tuli vieressäni toisella puolella tarkkaillen minua. Muistot tulivat taas mieleeni ja halusin työntää ne syrjään. En kuitenkaan onnistunut ja muistin elävästi sen tunteen, kun hevonen oli rynnännyt päin minua. Olin vain... Sitten ajatukseni pysähtyivät kuin seinään. Tunsin jonkun tarkkailevan minua. Ujo ihminen ja tarkkailluksi tulemisen tunne eivät vain kerta kaikkiaan sovi yhteen. Eivät millään.
Kuvittelin varmaan kaiken, mutta silloin se tuntui niin todelta. Joku tarkkaili minua. Halusin pois. Kauas pois. Piiloon maailmalta. Karkuun menneisyyttä. Halusin pitää kaiken sisälläni. Avata sydämeni vain sille jolle halusin. Hulluus oli varmaankin tavoittanut minut. Kurottanut kätensä, napannut minut ja ottanut mukaansa. Halusin paeta. Enkä koskaan palaisi. Hulluus ohjasi minua ja menin lähemmäs Maria. Näköni alkoi sumentua. Tamma aisti pelokkuuteni. Painauduin kiinni tammaan. Silitin sen kaulaa ja koetin saada hengitykseni tasaantumaan. Kyynel putosi silmistäni. Se valui pitkin poskeani ja tippui maahan. Oloni oli niin kurja. Pyörrytti ja heikotti, sitten yhtäkkiä en nähnytkään kunnolla.
Kiipesin lähellä olevalle kivelle. Heilautin jalkani Marin selän yli. Istuin Marin selässä. Ilman satulaa, ilman satulahuopaa. Mikään ei erottanut meitä toisistamme. Otin riimunnarun käteeni samalla tavalla kuin ohjatkin. Annoin Marille pohkeita hellästi. Varoen. Etten vain satuta sitä. Minua pyörrytti. Tunsin oloni hennoksi lehdeksi, joka kohta lähtisi rajun tuulahduksen mukana leijailemaan pois.
Pakokauhun vallassa halusin Marin laukkaavan tallille. Niin Mari myös teki. En tiedä, miksi se kuunteli minua. Eihän se vielä edes tuntenut minua kunnolla. Enkä minä sitä. En huomannut Hillaa ollenkaan matkalla tallille. En muistanut, että edes omistin koiran.
Kun Mari oli viennyt minut tallille, kuulin vain Huusarin huudon: "Mitä oikein teet!?" Tunsin, kuinka maa veti minua puoleensa. Sitten tuli mustaa.
(Alla olevaa tekstiä ei varmaan lasketa enää hoitotarinaksi, mutta halusin silti kirjoittaa tälle tarinalle tällaisen päätöksen.
)
Heräsin. Näin pienen huoneen. Makasin sängyssä. Yritin nousta, mutta päähäni sattui. Luovutin. Yhtäkkiä ovi avautui. Sisään astui sairaanhoitaja.
"Oletkin jo herännyt. Hyvä", hän sanoi.
"Miksi olen täällä? Mitä tapahtui? En tiedä mistään mitään. En muista yhtään mitään!" huusin paniikin vallassa.
Nainen rauhoitteli minua: "Ei tarvitse huutaa. Rauhoitu. Jouduit sairaalaan, koska putosit hevosen selästä ilman kypärää. Sinulla on aivotärähdys ja diabetes. Toivut kyllä. Aivotärähdyksestä siis. Teemme vielä myöhemmin lisää tutkimuksia."
"Ei, ei, eii!!" huusin. Apua, apua! Elämäni oli aivan pilalla. Neuloja, piikkejä, pistoksia. Ja vielä joka päivä!
"Missä Hilla on?" kysyin hoitajalta.
"Hilla?" nainen kysyi.
Huusin hoitajalle: "Koirani!!" Tuijotin vihaisena hoitajaa - ihan kuin kaikki olisi hänen syytään. Hän perääntyi hieman epävarman näköisenä.
"Odota hetki", hän sanoi ja lähti pois huoneesta.
Odotin, että hoitaja palaisi. Yritin muistaa, mitä oli tapahtunut. Viimeisin asia, minkä muistin oli se, että olin mennyt nukkumaan. Muuta en saanut aivoistani irti. Se otti kyllä päähän - ja paljon. Ikävöin Hillaa. Sen kosteaa kuonoa, ruskeita, kauniita silmiä. Sitä tunnetta, kun se tuli viereeni nukkumaan. Se lohdutti minua, kun olin surullinen. Se oli minun pieni maailmani. Kaikki asiani pyörivät sen ympärillä - minun pienen kullanmurun.
Hetken kuluttua sama hoitaja palasi luokseni.
"Juu, kyllä. On, on. Odottakaa hetkonen", hoitaja puhui puhelimeen.
Sitten hän otti sen pois korvaltaan ja kääntyi minun puoleeni: "Sinulle on puhelu. Jaksatko puhua vanhemmillesi?"
Voi elämä! Tämä tästä vielä puuttuikin. Ajattelin, että on epäilyttävää ja töykeää, jos en puhuisi heille.
"Kyllä jaksan", sanoin.
Hoitaja ojensi puhelimen minulle. Otin sen käteeni ja laitoin sen korvalleni.
"Täällä Sumu", sanoin normaaliin tapaan.
"Voi, kultani! Kamalaa! Miten jaksat? Muistatko mitään?" kuulin äitini huolestuneen äänen.
"Ihan hyvin. Päähän sattuu, mutta ei muuta. Ja en muista mitään tästä päivästä", sanoin haukotellen.
"Väsyttääkö sinua? Pitäisikö minun lopettaa puhelu? Vai tulla sinne Ranskaan?" äiti vastasi.
"Vähän. Ei ja ei. Tiedätkö, missä Hilla on?" sanoin.
"Odota hetki", äiti sanoi. Kuulin, kun hän laittoi kätensä puhelimen eteen.
He kai luulivat etten kuulisi.
"Pitäisikö meidän kertoa?" äiti sanoi ja vastasi itse omaan kysymykseensä: "Ei."
"Mutta se tyttö haluaa tietää totuuden. Emme voi kätkeä sitä häneltä", kuului isäni viisaat sanat.
"Olet oikeassa. Mutta se särkisi hänen sydämen!" äiti sanoi.
"Anna se puhelin minulle", isä sanoi.
"Anteeksi, että kesti. Nyt minä sain vihdoin puhelimen käsiini. Äitisi on niin kova lörpöttämään", isä sanoi.
Naurahdin ja sanoin: "Se on totta. Mutta haluan kuulla Hillasta."
Isä vastasi: "Se ei ole palannut. Huusari kertoi meille puhelimessa, mitä tapahtui. He ovat etsineet koiraa, mutta sitä ei ole löytynyt. He pelkäsivät pahinta..."
"EI!!!" huusin niin kovaan kuin keuhkoistani lähti.
"Valitettavasti kyllä. Lepää nyt. He etsivät koiraa yhä. Ehkä se ilmestyy vielä jostain", isä rauhoitteli. "Hei hei!"
Puhelu päättyi.
Kyynelvirta valui silmistäni. Siitä ei tullut loppua. Se jatkui ja jatkui. Minun koirani. Hilla, ainut asia, jonka vuoksi halusin elää oli todennäköisesti poissa. Mitä tekisin ilman elämäni valoa - toista puoliskoa minusta?