|
Post by Sumu on Apr 9, 2016 10:28:23 GMT
Kiitos Sanni! Tänään illalla ois tarkotus laittaa tänne tarina.
|
|
|
Post by Sumu on Apr 9, 2016 17:19:01 GMT
Takaisin tallille
Raikas tuuli heilutti hiuksiani, kun astuin ulos tunkkaisesta sairaalasta. Siitä olikin jo kauan aikaa, kun viimeksi olin ollut yksin ulkona. Menin bussipysäkille. Oikeasti olin valehdellut sairaalassa, että kaverini tulisi hakemaan minut. Toivottavasti kukaan ei huomaisi minua.
Bussi saapui aikataulussaan ja otti minut kyytiinsä. Kukaan muu ei tullut kyytiin. Jäin pois bussista kotoani lähellä olevalle pysäkille. Kun olin päässyt sisälle yksiööni, se tuntui jotenkin hirveän tyhjältä. Hilla ei ollut minua vastassa häntä heiluen. Sitä ei oltu vieläkään löydetty. En kuitenkaan aikoisi käyttää aikaani murehtimiseen, - koska olin tehnyt sen jo sairaalassa - vaan aioin lähteä suoraan tallille. En ollut kysynyt sairaalassa, saanko mennä tallille vai en, mutta silti minua ei voinut vähempää kiinnostaa, mitä sairaalassa ajateltiin minun terveydentilastani. Minähän ainoastaan tiesin, miltä minusta tuntui. Nyt ei ainakaan tuntunut yhtään sairaalta, joten vaihdoin puhtaat vaatteet ylleni, otin appelsiinin mukaani ja lähdin kävelemään kohti Hevosjärven tilaa - ilman koiraa.
Tallilla pystyin tuntemaan itseni taas tavalliseksi itsekseni. Linnut lauloivat puissa. Hevoset kävelivät rauhallisesti tarhoissaan. En tuntenut, että elämästäni puuttuisi jotain - vaikka todellisuudessa puuttuikin. Yllätyin, kun Sara ja Nelli tulivat luokseni juttelemaan. Juttelimme sitä sun tätä, kunnes menin hoitamaan Maria.
Kävelin Marin tarhan luo. Katselin, kun se tuli korvat hörössä luokseni. Oli se kyllä söpö! "Hyvä tyttö", kehuin Maria rauhallisesti ja taputin sitä kaulalle. Laitoin riimun sen päähän ja talutin sen Kastanjantallin hoitokarsinaan. Hain varustehuoneesta Marin hoitopakin ja ryhdyin töihin. Mari olikin hieman likainen. Harjasin ensin kumisualla, jotta lika ja pöly irtoasivat Marin karvasta pois. Mari tykkäsi selvästi kumisualla harjaamisesta. Käytin myös pölyharjaa, juuriharjaa, pääharjaa ja pehmeää harjaa. Selvitin Marin harjan tarkasti, koska siellä oli muutama takku. Kaviot olivat yllättävän puhtaat, joten niiden puhdistamisessa ei mennyt kauaa.
Nyt päätin viimein ratsastaa Marilla "ensimmäistä" kertaa. Otin kaappiini jääneestä tallilaukusta kypärän ja ratsastuskengät. Laitoin kypärän päähäni ja vaihdoin oikeat kengät jalkaani. Etsin varustehuoneesta Marille sen suitset ja satulan. Muistin onneksi ottaa myös satulahuovan. Mari avasi suunsa kiltisti ja sain laitettua suitset helposti. Satuloiminenkin sujui myös ongelmitta. Talutin Marin ulos tallista Kastanjankentälle. Siellä ei ollut menossa tuntia, joten päätin ottaa sen hetkeksi omaan käyttööni.
Kiristin Marin satulavyön ja nousin sen selkään. Se oli ihana tunne. Vihdoinkin olin sen selässä. Mari seisoi kiltisti paikoillaan, kunnes annoin pohkeita. Aloitimme alkulämmittelyn kiertämällä kenttää ympäri käynnissä ja tekemällä voltteja. Nostin ravin ja tein lyhyillä sivuilla pysähdyksiä ja peruutusaskelia. Mari kuunteli apujani tarkasti ja toimi juuri niin kuin käskinkin. Seuraavaksi harjoiteltiin ravivoltteja, joissa minulla on aina hiomista. En kuitenkaan halunnut rasittaa Maria liikaa, - tai oikeastaan itseäni... - joten en harjoitellut muuta. "Nyt vielä loppukännit", sanoin nauraen Marille ja hidastin tamman käyntiin.
Loppukäyntien jälkeen talutin Marin talliin, riisuin siltä varusteet ja harjasin sen selkää - varsinkin satulan kohdalta. Siitä se nautti täysin siemauksin. Kaiketi se tiesivät olevansa minun täyden huomioni kohteena. Vein Marin karsinaansa ja silittelin sitä. Ratsastuskerta oli ollut ihana. Olin kaivannut sitä todella paljon!
Huokaisin helpotuksesta, mutta liian aikaisin. Luulin jo, että tästä tulisi ihan tavallinen hoitokerta, mutta ei, ei tietenkään. Kohtaloni oli näköjään olla aina jonkin jännittävän keskellä. Nimittäin tuntematon - tai ainakin minulle ihan vieras - mummo juoksi näyttäen siltä, että joku oli hengen hädässä Hevosjärven tilalle. Huusari otti tilanteen haltuunsa ja menin mummon luokse. Kaikki kerääntyivät mummon ympärille.
"Missä se on?" mummo huusi ja raivosi. Hänen perässään juoksi häntäkin iäkkäämpi mies. "Joku teikäläisistä pikkuisista ipanoista on varmasti vienyt sen!" mummo kajautti syytteen ilmoille. "No, eipä syytellä turhaan rouva..." Huusari rauhoitteli. "Ettekö tiedä nimeäni?!" mummo kilahti. "Saisitte hävetä. Jokaikinen!" "Metsälä on sukunimemme", mies yritti rauhoitella. "Tuohan on Metsälän pappa. Se joka hyppii metsässä metsästäen kaneja", joku sanoi kaverilleen.
"Mitä teiltä on hävinnyt?" Huusari kysyi rouvalta. "Koirani. Te hunsvotit, jotka aina touhuatte hevosten parissa varmasti piilotitte sen jonnekin talleistanne! Niitäkin on niin paljon, että ehditte varmasti siirtää sen aina paikasta toiseen etten varmasti löydä sitä mistään!" rouva huusi.
Itseäni rupesi ainakin jo hävettämään rouvan puolesta hänen käytöksensä. Itse en ainakaan menisi toisen pihalle pomppimaan ja huutamaan. Metsälän pappa näytti olevan samaa mieltä. "No, mennään sitten etsimään", Huusari yritti sanoa ystävällisesti , mutta huomasin, että häneltäkin meinasi kärsivällisyys loppua. Rouva tutki jokaisen tallin jokaisen nurkan aivan kuin olisi tutkinut kaiken omassa kodissaan. Kaikki seurasivat rouvan perässä. Koiraa ei löytynyt kuitenkaan mistään tallista. Sitten rouva otti seuraavaksi kohteekseen hevosten tarhat. Hän kommentoi kaikkea hevosten ulkonäöstä aitalankojen väriin. Koiraa ei kuitenkaan löytynyt mistään tarhasta.
"Olette varmasti piilottaneet sen sisälle taloon! " rouva huusi ja marssi päättäväisesti kohti Huusarin kotia. Itse en seurannut muita sisälle asti, koska muuten olisin ajatellut itseni hiippariksi toisten kodeissa. Se oli mielestäni jo aivan liikaa. Näin, kun rouva käveli ikkunoiden ohi jono tallilaisia, Metsälän pappa ja Huusari perässään.
Rouva palasi vihaisena pois talosta: "Tarkistan tallit vielä." Hän kävi ensin läpi Jääntallin, sitten Revontallin ja viimeisimpänä hän tarkasti Kastanjantallin. "Voi pikkuinen Fifini! Onneksi löysin sinut!" kuului rouvan kova lässytys koiralleen. En nähnyt koiraa, koska me tallilaiset olimme jääneet Huusarin kanssa jälkeen. Kävelimme kohti rouvan ääntä, joka kuului Marin karsinan suunnalta. Rouva jatkoi koiralleen puhumista: "Arvasin, että he olivat vieneet sinut tänne. Varastaneet! Minne sinä menet?" Kuulin koiran haukahtelua ja tassuista kuuluvaa ääntä. Ruskea koira juoksi minua kohti. "HILLA!" huusin koiraani. Se todella oli se!
Istuin keskelle tallin käytävää. Hilla juoksi syliini samalla tavalla kuin se oli tehnyt pentuna. Minua itketti. Annoin sen tulla, koska olin luullut, että en näkisi Hillaa enää koskaan. Nyt tunsin sen sylissäni nuolemassa naamaani ja vielä hengissä! Muut varmaan ajattelivat, että olin hullu, mutta ihan sama. Tärkeintä oli, että Hilla oli löytänyt takaisin minun luo.
"Tuo on minun koirani! Ja sen nimi on Fifi!" rouva huusi edessäni. Hilla katsoi minua silmiin. Ei tämä voisi olla kenenkään muun koira! En voisi erehtyä niin. "Tuo ei ole koirasi. Se on Hilla, Sumun koira", Huusari sanoi. "Nyt puhut kyllä täyttä palturia! Se on minun Fifini!" rouva huusi. Se taisi olla hänen tapansa. "Se on mun!" huusin niin, että Hilla värähti sylissäni. "Tiedätkö edes, minkä rotuinen se on?" "Tietenkin, koska se on koirani!" rouva vastasi kiukkuisesti. "Sinuna palauttaisin sen heti takaisin minulle!" Huusari puuttui asiaan: "Voisitteko sitten kertoa sen rodun?" "Se on englanninspringerspanieli", rouva sanoi. "Väärin!" huusin rouvalle. "Tämä onkin harvinaisempi rotu. Näitä ei tule vastaan ihan joka kulmalla."
Rouva kääntyi ja lähti pois tallilta nenä kohti kattoa. Jo oli ylimielinen tapaus. "Anteeksi", Metsälän pappa sanoi ja lähti rouvansa perään. Pääasia oli kuitenkin se, että olin saanut Hillan takaisin - ihanan ja harvinaisen fieldspanielini.
|
|
|
Post by Huusari on Apr 10, 2016 18:08:55 GMT
Lämpimästi tervetuloa Heppikselle meidän Rosewoodienkin puolesta Sumu!
Täytyy myöntää, että kirjoitat todella mielenkiintoisia ja mukaansa tempaavia tarinoita. Juonenkäänteet on arvaamattomia ja sähäköitä, saaden näin lukijan mielenkiinnon heräämään. Siitä erityisesti nostan hattua, että oot jaksanut ottaa huomioon todella paljon Heppiksen ominaisuuksia (tallit, hepat, kentät nimineen jne. ) Sulla ei ainakaa liian tylsä saapuminen ollu Heppikselle! Näinä kaikkina kertoina on ehtinyt sattua vaikka mitä jännittävää, huippua!
Todella harmillinen juttu tuo diapetes, toivottavasti jaksat silti sinnitellä ja jatkaa tuota mahtavaa menoasi Marin kanssa! Michael totesikin tänään, että Mari on taas piristynyt huomattavasti, kun on oma hoitaja. Se on kaivannut sitä todella paljon ja se on näkynyt tammassa näiden kuukausien aikana, jolloin sillä ei ole ollut hoitajaa. Pidän tavastasi kertoa hoitsustasi ja koirastasi, niistä välittyy rakkaus molempiin eläimiin. Mari on monella tapaa upea tamma ja onkin tuntilaisten suosion kohteena, jo pelkästään siksi että on niin tasokas ja käy harvoin tunneilla ja myös siksi, että se on todella kultainen tamma käytökseltään. Tamma ei siis oo ahkerassa tuntikäytössä, vaan käy tällä hetkellä vain tasokkaimmilla tunneilla pariin kertaan viikossa ja sen lisäksi aina joku meistä Rosewoodeista tai meidän tallityöntekijöistä ratsastaa sen jos sinä et ehdi. Saat siis luvan kanssa treenata sillä kunnolla halutessasi. Mä lupaan, että sä et tuu katuun Marin hoitamista, sen verta kultainen se on! Hillasta onkin paljastunut ihana koira! Siitä näkee kauas, että olet sille todella tärkeä ja siksi olen erityisen onnellinen siitä, että se löysi taas sun luo. Vaikka naapurin mummo yrittikin estää. Meidän kaikki naapurit ei oo aina ihan parhaimmasta päästä, sen voit tulla huomaamaan vielä myöhemmin, kannattaa varautua! Jaa, vai lapset? Noo, siinäpä sulle iltapähkinä purtavaks, ketä ne on!
Sä kuvailet tarinassasi todella paljon, otat toiset huomioon, kirjoitat sujuvaa tekstiä ilman isoja virheitä, hienoa! Saat näistä kolmesta tarinastasi 110v€. Teen muuten kaappisi pikapuolin, kun vaan ehdin. To-do-lista on sen verran vielä pitkä, että voipi muutama päivä mennä. Yritän ehtiä mahdollisimman nopeasti sen tekemään!
|
|
|
Post by Sumu on Apr 10, 2016 18:13:25 GMT
Kiitos!
Mä oon nauttinut tosi paljon täällä Heppiksellä olosta. Tarinoiden kirjotus on varmaan mulla verissä - ja eläinrakkaus.
Kiitos ja kumarrus teille!
edit// IRL mulla ei ole diabetesta, mutta kaverillani on. Tästä voikin jo päätellä, mistä sen keksin... xD
|
|
|
Post by Sumu on Apr 18, 2016 12:47:29 GMT
Hiekkaa
Kaikki oli vihdoin kääntynyt parhain päin. Olin päässyt pois sairaalasta, oppinut elämään diabeteksen kanssa ja vielä löytänyt Hillan - tai siis Hillahan se minut löysi. Mikä muka voisi olla paremmin? Minulla ei varmastikaan mikään, mutta maailmalla kyllä voisi. Köyhyys, sodat, nälkäkuolemat, pakolaiset, terrori-iskut, sairaudet, itsemurhapommitukset... - lista on loputon. Nykypäivän maailma ei koskaan voi olla tai tulla olemaan täydellinen. Siihen lopputulokseen minä ainakin olin tullut.
Hilla onneksi ei antanut minun ajatella liian kauaa ikävyyksiä. Se piti viedä lenkille ja koulutuksiin, ruokkia, trimmata ja pestä. Ja nyt piti mennä tallille. Korjaan, ja nyt saan mennä tallille!
Hilla oli aivan innoissaan, kun huomasi minun tekevän lähtöä tallille. Pakkasin tallilaukkuni ja laitoin Hillalle pannan kaulaan. Hilla hyppi ympäriinsä, kun yritin saada hihnaa kiinni sen pantaan. "Hilla! Tänne", yritin sanoa asiallisesti ja tiukasti, mutta nauru esti aikeeni. Eihän tuollaista söpöä ja höpsöä koiraa voi nyt innokkuudesta torua.
Lähdin kävelemään Hillan kanssa tallille. Oli ihanaa pitkästä aikaa kävellä sinne koiran kanssa. Hilla oli täynnä elämää. Sen karva hohti auringossa ja se tutki ympäristöään tarkasti. Tuntematon mummo - tai rouva - oli näköjään pitänyt siitä ihan hyvää huolta, mutta päättänyt myös ottaa sen omakseen. En halunnut uskoa, että sellaisia ihmisiä oli olemassa. Viedä nyt minun onneni ja ottaa omakseen! Ymmärrykseni raja loppui kyllä siihen kohtaan.
Talli näytti aivan samalta kuin aina ennenkin. Suurelta, avoimelta ja tietenkin se oli täynnä kuhinaa. Hilla näytti onnelliselta. Sen häntä heilui, kun se haistoi hevosten ja ponien olevan lähellä. Hevoset lämmittelivät auringossa ja ihmisetkin näyttivät olevan iloisia auringon tuomasta valosta, paitsi poikkeuksena tietenkin minä, suomalainen ja synkän talven ihminen - en nyt ehkä ihan kokonaan... Kesä on kyllä ehdottomasti mielestäni paras vuodenaika, mutta kun olin vasta äskettäin muuttanut tänne Ranskaan talvisesta Suomesta, auringon valo aiheuttaa minulle päänsärkyä. Tämä sama ilmiö tapahtui Suomessakin, kun talvi muuttui kevääksi.
"Moi!" hihkaisin Nellille, joka oli taluttamassa uutta hevostaan, Royalia. Hilla katsoi kunnioittavasti hevosta. "Moi sullekin!" Nelli vastasi "Royal on kyllä tosi komee ja pidä hauskaa sen kanssa", sanoin Nellille ja jatkoin matkaani kohti Kastanjantallia. Muistin elävästi, miten ihanaa oli omistaa oma hevonen. Niitä minulla oli ollut monta. Muistutin silti itselleni, että nykyisen elämäntilanteeni takia en sellaista voisi hankkia. Opiskelut oli kesken, Hillaa piti hoitaa ja Maria myös. Mari oli juuri sopiva "hevosannos" minulle - tällä hetkellä.
Hilla ohjasi minut kohti tarhoja suurella vimmalla. Siellä Mari odotti minua tarhassa. Luulin, että se olisi tavalliseen tapaansa iloinen hevonen, mutta tänään oli paha päivä. Mari murjotti korvat luimussa tarhan nurkassa. "Mitäs myrtsi?" sanoin virnuillen Marin suuntaan. Kutsuin sitä luokseni, mutta se ei tullut. Olin kyllä tottunut tällaisiinkin tapauksiin. Menin tarhaan hakemaan tammaa. Hilla jäi odottamaan vastahakoisesti tarhan ulkopuolelle. "No niin. Mulle ei kyllä ryttyillä." Mari lähti ravaten pois läheltäni. Korvat olivat luimussa. Ihmettelin jo, että eikö ne korvat koskaan väsy luimisteluun. Mari ei millään halunnut pois tarhasta. Sain sen kuitenkin kiinni nokkeluuteni avulla, vaikka tamma meinasikin on viisaampi.
Taluttaminen oli hankalaa. Mari ei halunnut talliin. Eikä pois tarhasta. Halusiko se siis vain möllöttää tarhassa? Tallin hoitokarsinaan se kuitenkin joutui. Taluttamisen aikana Hilla käveli vierelläni. Se tarkkaili koko ajan Maria. Minua ei enää sattunut paljoa, mutta kyllä se kirpaisi. Hetken minusta tuntui siltä, että Hilla olisi alkanut murista. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Tallissa sysäsin nuo ajatuksen syrjään ja menin hakemaan varustehuoneesta Marin hoitopakin Hillan kanssa.
Harjaamisen aikana Mari unohti kiukutella, mutta muisti sen heti, kun oli kavioiden puhdistuksen vuoro. Korvat olivat tiukasti luimussa ja ilme tulinen. Pelkäsin jo, että se potkaisisi minua, mutta se ei onneksi tehnyt sitä Hillan tarkkailun alaisena. Koiralle olis varmasti jäänyt pahat traumat siitä.Se ei olisi koskaan tullut kanssani tallille tai ainakaan suostuisi jättäytymään sivummalle hoitamisen ajaksi.
Jätin Marin vähäksi aikaa murjottamaan yksikseen, kun menin vaihtamaan ratsastusvaatteet päälleni ja hakemaan suitset, satulahuovan ja satulan. Palautin myös hoitopakin paikalleen. Hilla seurasi minua kaikkialle, mutta jätin sen kauas Marista. Marin ilme synkkeni entisestään, kun se huomasi minun palaavan satulan ja suitsien kanssa. "Etkö halua töihin tänään?" kysyin Marilta. Mari tuijotti minua takaisin katse täynnä syvää vihaa varusteita kohtaan.
Mari nosteli päätään. Rapsutin sitä korvan takaa ja tamma laski päänsä alas. Suun avaaminenkin kesti hetken, mutta minulla on keinoni. Satulavyötä en ehtinyt edes laittaa ensimmäiseen reikään, kun Mari heitti sen lattialle. "Soo, soo", komensin Maria. Tämän tamman kanssa piti toimia nyt nopeasti, jos halusin saada sen satuloitua.
Lopulta satulointikin onnistui ja sain talutettua tamman kentälle. Jätin Hillan kentän laidalle odottamaan. Se seurasi katseellaan tarkasti minua. Kun yritin kiristää satulavyötä, Mari yritti pullistaa itsensä ainakin kaksi kertaa isommaksi. "Onkos tänään hankala päivä? Häh?" sanoin Marille hieman vihaiseen sävyyn ja kiristin satulavyötä. "I am the winner!" hihkaisin ehkä liian nopeasti, koska heti yritettyäni nousta sen selkään, tamma yritti kiemurrella pois altani.
"Hyvää hiekkaa, eiks jee?" sanoin käheällä äänellä, kun tipuin ensimmäisen kerran Marin selästä. Hilla juoksi hädissään luokseni. Se nuoli naamaani. Rauhoittelin koiraa, mutta Mari vain lähti löntystelemään hitainta käyntiään kohti kentän päätyä. Nousin salamana ylös ja sain Marin kiinni. Että se jaksoikin ärsyttää minua!
Hilla katsoi juoksenteluani ihmeissään. Se ei tiennyt, olinko vihainen vai iloinen. Tietenkin olin vihainen, mutta eihän koira voi sitä tajuta. Se juoksi nopeasti luokseni. Mari puolestaan tuijotti Hillaa vihaisesti, kun huomasi koiran. Koira säikähti. Tilanne oli mielestäni todella epätodennäköinen - mutta Marilta onnistui näköjään kaikki vihaisena.
Ratsastuksesta ei kerta kaikkiaan tullut mitään! Marille se oli täysi mahdottomuus. Hilla tarkkaili sitä kentän laidalla. Alkulämmittely käynnissäkin oli liian hankalaa - niin kuin kaikki muukin. Ravityöskentely oli lähes mahdotonta. Siinäkin onnistui vain voltit ja pieni kiemuraura. "Treenasimme" sitten niitä, vaikka se näyttikin varmasti ihan kamalalta. Loppukäynneissä Mari näytti jo ihan uupuneelta. Onneksi se ei jaksanut enää vastustella talliin palaamista. Riisuin siltä tallissa suitset ja satulan sekä satulahuovan. Harjaamisen aikana se sulki silmänsä ja roikotti päätään, kunnes yhtäkkiä se taas muisti olla kiukkuinen. Tamman silmiin palasi kiukkuinen katse ja se nosti päänsä korkealle. "Rauhotu nyt", kuiskasin.
Hilla sentään totteli minua. Se makasi juuri siellä, mihin olin sen jättänytkin. "Hyvä", kehuin Hillaa. Mari oli selvästi mustasukkainen, kun kehuin vain Hillaa. Sekin halusi tulla kehutuksi. Niinpä se tönäisi minua selkään. Kehuja se ei kuitenkaan saisi tuollaisella käytöksellä.
Laitoin Marin päähän riimun. Riimunnaruun kytkettynä Mari ei halunnut millään lähteä tallista. Huokaisin raskaasti. "Onko ihan pakko?" sanoin lopenkyllästyneenä tähän taisteluun. Yhtäkkiä Marin aivoissa syttyi lamppu. Se seurasi minua nätisti kohti tarhoja. Se ei edes tuijotellut Hillaa vihaisena. Hilla oli ihan pihalla. Se ei tajunnut Marin ajatuksia ollenkaan. Onneksi kiukkuinen Mari oli hävinnyt ja tilalle tulllut iloinen Mari.
Tarhassa Mari näytti iloiselta. Se tervehti tavalliseen tapaansa tarhakavereitaan. Hilla katsoi minua silmiin. Sen ruskeat silmät katsoivat minua suoraan sydämeeni. En voinut vastustaa kiusausta lysähtää maahan istumaan. Olin niin väsynyt Marin kanssa taistelusta. "Hyvä tyttö. Mä en enää ikinä aio antaa sun kokea mitään pahaa. Sä oot mun pallero", sanoin onnellisena. Hilla istui viereeni ja tarjosi tassuaan. "Ihan hassu!", naurahdin ja silittelin Hillaa päälaelta. Se oli se tunne, joka oli päivän kohokohta.
|
|
|
Post by Sumu on May 3, 2016 15:30:12 GMT
Hups... Kirjoittaminen on taas vähä jääny. Yks tarina oottaa julkasemista, mutta julkaisemisessa voi mennä aika kauan, jos en saa vallotettua konetta. xD En nimittäin aio julkasta tarinoita puhelimella tai tabletilla, koska siitä ei tulis mitään.
|
|
|
Post by Sumu on May 7, 2016 6:18:55 GMT
Tää tarina on mun mielestä ihan epäonnistunu tönkkö, mutta laitetaan se nyt kuitenkin tänne, kun vihdoinkin koneen vallotus onnistui.
Työni täällä on tehty
"Anna mun olla!" kuului lattian läpi alakerran huoneistosta. Mieleni teki itsekin huutaa. Olin saanut tarpeekseni kerrostaloasunnoista. Tuntui siltä, että pystyisin kuulemaan naapurin Erkinkin salaisuudet, jotka hän kertoi suihkulleen. Todellisuus oli, että niinhän Erkki teki. Saan kuulla aina aamuisin, kun hän laulaa suihkussa Hoosiannaa, koska muuta laulua hän ei osaa. Tuorein salaisuus tänään oli se, että alakerran uudet asukkaat olivat koko ajan riidoissa. 15-vuotias poika huusi koko ajan vanhemmilleen. Olinhan minäkin ollut tuon ikäinen, mutta en halunnut silti kuulla kaikkea teinipojan yksityiselämästä. Hyi, ei kiitos!
Hilla söi ruokaansa tyytyväisenä ruokakupistaan. Kun se oli valmis, lähdimme kylään alakerran naapureille. Olin kysynyt heitä kylään, mutta he eivät halunneet tunkeutua yksiööni, joten menisimme nyt heille ja sitten suoraan tallille. Selvittämään ajatuksiani, jotka todennäköisesti räjähtäisivät seuraavaksi. Pystyin jo kuvittelemaan, että tämä vierailu ei sujuisi hyvin ollenkaan. Naapurien luona vierailu ei ole mielestäni yhtään suomalaista, mutta vaikka olenkin erittäin kovaa ja lujaa suomalainen, tämä oli tehtävä.
Ovella minua vastassa oli 15-vuotias poika. Hän ei sanonut mitään, vaan avasi vain oven. Poika katsoi minua yrmeästi ja oletti selkeästi minun olevan joku hullu sosiaalityönkejiä tai muuten vain hullu täti naapurista. "Sumu", ojensin käteni pojalle. Poika katsoi minua kuin heikkopäistä. "Siis onks ihan pakko tunkee toi käsi tohon mun eteen?" poika kysyi nenää nyrpistäen. "Joo, mitä sä luulit? Silloin ku kätellään, silloin kätellään", sanoin ehkä liian tiukasti takaisin. "Oke", poika sanoi ja tarttui käteeni, mutta kiskaisi sen lähes heti pois. "Davin", poika sanoi nopeasti ja päästi minut sisälle. "No, hauska tavata", sanoin tylsistyneellä äänellä.
Astuin sisälle Hillan kanssa. Davin pinkaisi pakoon, mutta hän ei pötkinyt pitkälle, sillä hänen äitinsä Maria käski hänen istuutua pöytään. "Ja muistakin sitten tehdä läksysi!" Maria komensi lastaan. Maria huomasi minut ja lähti kävelemään minua kohti hymy kasvoillaan. Hän ei näköjään ollut tajunnut, että en viipyisi kauaa. "Anna minun ottaa takkisi", hän sanoi ystävällisesti. "Ei, ei sun tartte. Mun pitää kohta lähtee tallille, niin päätin nyt silti nopeesti piipahtaa", sanoin. "Jaa, selvä. Täällä on keittiö ja olkkari, ja tuolla..." Maria ryhtyi esittelemään kotiaan.
Koti oli oikein hienosti sisustettu ja se oli selkeästi ranskalainen koti. Toista voisi sanoa minun suomalaisesta yksiön rumiluksesta. "Olikos vielä jotain asiaa vai pitääkö sinun jo lähteä?" Maria kysyi kohteliaasti. "Ööö. Joo ihan pientä vain. Asun tossa ihan teidän talon yläpuolella, niin kaikki kova ääni kuuluu sinne. Varsinkin poikanne ääni", yritin sanoa hellävaraisesti. "Kehtaatkin väittää noin! HÄIVY!" Davinin isä huusi. Marian selän taakse oli ilmestynyt pitkä mies. "Kerää koirasi ja lähde!" Maria huusi. Hän ei selvästikään uskaltanut olla erimieltä kuin miehensä. Naapurit ovat kyllä aina vähän vinksahtaneita. Päätin häipyä tilanteesta vähin äänin. Toivoin, että en näkisi ketään heistä enää ikinä, mutta sehän olisi mahdotonta. Niin aina, kun kyse oli naapureista...
Hilla tuijotti minua surullisesti, kun naapurien ovi oli paiskattu kiinni edessämme. Emme varmaan olleet näyttäneet tarpeeksi vakavasti otettavilta. 18-vuotias suomalainen hevosihminen - joka ei muistuttanutkaan ranskalaista - ja useimmille tuntemattoman koirarodun edustaja tuskin näyttivät kovin epävinksahtaneilta. Emme voineet naapureiden ennakkoluuloille mitään, mutta olihan tuo on aivan liian törkeää. "Hilla, mennään", hihkaisin Hillalle ja se lähti kävelemään portaita alas kohti ulko-ovea kanssani. Paiskasin kerrostalon oven kiinni tahallisesti. Kaikki saisivat tuntea kiukkuni ja pettymykseni tässä talossa.
Matka Hevosjärven tilalle oli mutainen. Tie oli mutainen ja tallillakin oli mutaista. "Kiva. Nyt pääsen pesemään tuon koiran", ajattelin ääneti huomatessani mudan vallanneen kaiken. Hillaa ei silti mutaisuus haitannut, vaan se riehui ja temmelsi iloisesti ottaen kaiken riemun irti mudasta. (etten nyt vaan toistaisi sanaa muta tai mutainen xD) "Hilla! Hyi! Älä syö mutaa!" komensin koiraani, mutta käskyni kaikuivat kuuroille korville.
Michael käveli naureskellen luokseni. "Mitäs kuuluu? Mutakoira", Michael naureskeli. "Ihan surkeeta. Meiän uudet naapurit on töykeitä ja äänekkäitä. Ja sitte toi vaan syö mutaa. Hilla!" vastasin ilottomasti. "Hah hah! Mudan syönti ei oo ehkä kauheen terveellistä, koira! Mari oottelee sua tuolla tallissa. Toivottavasti se auttaa sun synkkää päivääs", Michael sanoi ja rapsutti Hillaa päälaelta. "I hope so", kuiskasin niin hiljaa, että edes itse en meinannut kuulla sitä.
Kävelimme Kastanjantalliin. Tallissa oli hiljaista ja rauhallista. Mikä rauha! Nyt elämäni tuntui tylsältä. Kiva, kiva. Vasta äskenhän elämäni oli taas palannut "normaaliksi". "Mikä mua vaivaa? Mitä multa muka puuttuu?" sanoin ajatukseni ääneen Hillalle. "Sulta puuttuu elämästä rakkaus", kuulin jonkun sanovan takanani. Käänsin pääni pöllön lailla, mutta en nähnyt ketään. Nyt kuulin jo harhoja. Kiva juttu sekin.
En kuitenkaan päättäisi pohtia elämän tylsyyttä, vaan tehdä siitä kivempaa. Mari höristi korviaan, kun minä ja Hilla tulimme sen karsinan luokse. "Heyy girl", sanoin tammalle. Se katseli minua uteliailla silmillään. Ne olivat täynnä elämänhalua ja innokkuuta. "Tänäänkö maistuis työ?" vitsailin. Eihän työ mitään ruokaa ollut, mutta saa kai hevosille välillä vitsailla.
En aikonut ratsastaa tällä kertaa kentällä vaan tänään olisi maastopäivä! En kyllä hirveästi perusta maastoratsastuksesta, mutta eihän yhdestä kerrasta voisi olla haittaa. Varsinkin, kun halusin juuri tällä hetkellä jännitystä elämääni ja samalla haihtua ilmaan. Mihin jättäisin Hillan maastoilun ajaksi? Vai ottaisinko sen mukaan? Kysymykset tästä vielä puuttuikin.
Avasin varovasti Marin karsinan oven. Se avautui vaivattomasti ja minua ei enää pelottanut. Mari tunki päänsä ulos karsinasta ja hörisi innoissaan. "Nyt mennään, tyttö", sanoin ja laitoin Marin riimun sen päähän. Mari meinasi sännätä ulos karsinasta heti, mutta se huomasi riimunnarun puuttuvan. Napsautin riimunnarun kiinni. Talutin Marin hoitokarsinaan - niin kuin aina - ja hain varustehuoneesta Marin hoitopakin. Jätin Hillan odottamaan kauemmas, jotta se ei häiritsisi - vaikka se ei sitä lähes koskaan tehnytkään.
Mari oli tänään yllättävän siistissä kunnossa. Joku oli ehkä harjannut sen. Maria ei tarvinnut kauaa harjata, kun se oli jo puhdas. Muistan elävästi tamman ilmeen, kun se huomasi, että harjaaminen loppui. Mari oli niin pettyneen näköinen, että melkein olisi tehnyt mieli harjata sitä vielä vähän. Kaviot joku oli selvästi putsannut, koska niissä ei ollut lähes mitään.
Mari ja Hilla jäivät odottamaan paikoilleen, koska minä lähdin vaihtamaan ratsastusvaatteita ylleni ja hakemaan Marin suitset, satulahuovan ja satulan varustehuoneesta. Palautin hoitopakin paikoilleen. Tässä vaiheessa kaikki pettymykseni ja kiukkuni oli jo purkautunut ja lähtenyt pois tuulen mukana. Mari odotti minua silmissään iloinen katse. Hillan silmissä vielä iloisempi. Hilla saisi kuitenkin vähän aikaa odottaa, koska Mari piti vielä satuloida ja suitsia. Mari ei nostellut päätään yhtään, vaan avasi kauniisti suunsa, jotta saisin suitset laitettua mahdollisimman helposti. Satuloimisessa Mari käyttäytyi erittäin hyvin ja siksi olimmekin nopeasti valmiita. "Liian helppoa laittaa sut kuntoon", naureskelin ja pörrötin Marin harjaa. Kaunis tamma hörähti, koska halusi todennäköisesti jo töihin.
Talliin asteli juuri sopivasti Sara. Hän näytti etsivän jotakin. "Moi!" sanoin. "Moi!" Sara vastasi. "Voisit sä vahtii tota koiraa, kun mä lähden maastoon?" kysyin. "No ehkä mä voin. Jos en niin sysään ton jonkun muun vastuulle", Sara vastasi ja naurahti. "Okei, kiitti. Mä tästä lähdenkin. Moi!" sanoin ja ryhdyin taluttamaan Maria ulos tallista. Hilla katseli minua surullisen näköisenä, kun en ottanut sitä mukaani.
Tallipihalla kiristin Marin satulavyötä. Nousin Marin selkään ja lähdin kohti mukavan näköistä maastopolkua. Ensin ratsastin käyntiä. Metsä tuntui ihanan rauhalliselta. Meinasin yhdessä vaiheessa nukahtaa Marin tasaiseen käyntiin. Vihreä metsä kutsui kuitenkin vielä syvemmälle, joten nukahtaminen ei enää yhtään huvittanut. Nostin ravin. Mari ravasi kauniisti. Sen korvat olivat hörössä ja se halusi mennä nopeasti. Mari nopeutti raviansa. "Hei tyttö", sanoin. "Ei ihan noin lujaa." Mari hidasti raviansa käskystäni. Hetken ravasimme hiljaisuudessa. Ainoat äänet olivat lintujen laulu ja Marin kavioiden kopse. Tunsin olevani vapaa, mutta halusin olla vapaampi.
Annoin Marille laukka-avut ja Mari toimi sen mukaisesti. Kiisimme maastopolulla kohti loputonta päämääräämme. Vapauden tunne valtasi minut. Tämä oli parempaa kuin laskettelun hurma. Kunpa olisin pyytänyt kaveria mukaan, mutta onneksi minulla oli Mari seuranani. Hidastimme laukkapätkän jälkeen raviin. Ravasimme mukavan hetken rauhallisuuden vallassa. Sitten Mari hiljensi käyntiin. Hetken kuluttua olimmekin jo tulleet takaisin tallille.
Marin kaulalla oli valkoista vaahtoa. "Tuliks vähä hiki?" sanoin ja taputin Marin kaulaa. Laskeuduin alas satulasta. Löysäsin hieman satulavyötä. Mari hinkkasi päätänsä takkiini. Sitä luultavasti kutitti. "Hei!" huudahtin ja työnsin Marin pään pois. Tamma katsoi minua ymmällään. "Miksen mä saa hinkata päätäni sun takkiin, vaikka sä et tykkää siitä?" se näytti ajattelevan. "Nyt talliin ja etsimään Sara", sanoin Marille ja kävelimme löntystellen talliin.
Riisuin Marilta varusteet. Sitten alkoi harjausurakka. Mari oli vähän hikinen, mutta kaikista hirveintä oli se, että tamman harjassa ja hännässä oli paljon risuja ja muuta roskaa. Hännän ja harjan selvittämisestä Mari ei nauttinut, mutta ei vihannutkaan sitä. Se antoi minun tehdä työni loppuun asti, vaikka siihen menikin kauan. Harjaaminen satulan kohdalta oli Marista parasta. Se rentoutui täysin. "Työni täällä on tehty", sanoin, kun Mari oli vihdoin harjattu.
Talutin Marin riimussaan karsinaansa harjauksen jälkeen. "Heippa", hyvästelin Marin ja rapsutin sitä päästä. Menin vaihtamaan ratsastusvaatteet tavallisiin vaatteisiini. Sen jälkeen alkoi operaatio Saran metsästys. Etsin Saraa ensin tallipihalta, mutta hän ei ollut siellä. Etsin kaikista talleista, mutta Saraa ei löytynyt niistäkään. Olin jo melkein luopua toivosta, kun törmäsin Huusariin. "Moi! Mitä sä etsit?" Huusari kysyi. "Sara on hukassa", naurahdin. "Tekeeks se useinkin näitä katoamistemppuja?" "No. Riippuu vähän, mitä tarkotat", Huusari vastasi. "Se lupas vahtii Hillaa", sanoin. "Jaa. En kyllä tiiä, missä se vois olla. Ehkä jossain pitämässä hauskaa", Huusari naurahti ja toivotti onnea etsintään.
Viimeinen paikka, mihin menin oli varmaankin lantala. Lantalasta kuului naurua, joten päätin kurkistaa sisälle. Siellä kiljuttiin ja huudettiin iloisesti. Sisällä olivat kaikki Hevosjärven tilan hoitajat. "Sara!" huusin saadakseni yhteyden Saraan. "Mitää?" Sara huusi. "Missä Hilla?" kysyin. "Mä annoin sen Enmille vahittavaks. Kysy siltä", Sara vastasi. "Mä annoin sen Bellalle", Emmi vastasi. "Jaahas. Missä se Bella sitte on?" vastasin. "Varmaan ratsastamassa", Nelli sanoi. "Hillallako?" Sanni vitsaili ja nauru valtasi jälleen lantalan.
Lähdin siis etsimään Bellaa. Ehkä löytäisin hänet jostain. Ensi vuonna. En kuitenkaan ehtinyt lähteä pois lantalan lähettyviltä, kun kuulin huudon: "Tänne tyttö!" Se kaikui lantalasta naurun saattelemana. Palasin takaisin lantalaan. Lantalassa Hilla ui hevosen lantakasassa. Sen häntä heilui. Kaikki nauroivat, mutta nauru hyytyi, kun hoitajat huomasivat minut. Ruskea koira oli entistä ruskeampi - ja haisevampi. "Hups", Emmi sanoi. "Miks ihmeessä toi koira on tuolla kakassa?" huusin kysymykseni vihaisena. "Hih hii hihii. Me vähä vaa leikittiin sen kaa", Sara sanoi edelleen hilpeänä. "Just. Kuka haluu pestä sen? Koska mä en todellakaan aio tehä sitä", sanoin. Kukaan ei vastannut.
Hetken kuluttua Huusari ja Bella avasivat lantalan oven. He olivat näköjään kuulleet naurun ja huudon. "Mitäs täällä tapahtuu?" Huusari kysyi. "Noi uitti mun koiraa tuolla kakassa", sanoin. En pystynyt enää pidättelemään naurua, koska Hilla näytti niin onnelliselta kakkavuoren keskellä. "Ja meille ei kerrottu sit mitään tästä hauskuudesta?" Bella kysyi ja purskahti itsekin nauruun. Naurusta ei meinannut tulla loppua, kun lopulta kaikki ihmisetkin löysivät itsensä lantakasan keskeltä.
"Ja te tuutte kyllä sitte auttaa tän koiran pesussa", sanoin osoittaen Hillaa, joka oli aivan lannan peitossa. "Noku me ei välttämättä saada ees itteemme puhtaaks, niin vähä vaikeeta", Minka sanoi. "Me voidaan hei pestä ittemme samalla", Sanni sanoi ja kaikki nauroivat. "Huussi, me lainataa sit teiän kylppärii", Sara sanoi ja lähti juoksemaan Hilla vierellään kohti Huusarin kotia. "Hei! Ei! Mä en haluu tätä kakkaa mun kotiin!" Huusari huusi ja lähti juoksemaan Saran perään. Bella nauroi ja heitti Huusaria lantakikkareella. Lopulta tungeksimme kaikki Huusarin kylpyhuoneeseen pesemään itseämme ja Hillaa.
|
|
|
Post by Sumu on May 7, 2016 7:04:22 GMT
Laitetaan nyt tää toinenkin tarina heti perään. xD
Päivä, jota pelkäsin
"Muistakaa hyvä ryhti!" Huusari neuvoi oppilaitaan, kun saavuin Hillan kanssa tallille. "Hyvältä näyttää!" huusin kentän laidalta, kun aloittelijat olivat oikaisseet ryhtinsä. He olivat ratsastuksen tulevaisuus.
Jatkoimme matkaamme kohti Kastanjantallia. Sieltä menimme Marin karsinan luo. Tamma hörähti kiinnostuneen näköisenä. Sen ilme oli täynnä uteliaisuutta. "Tänään voitais vaikka harjotella laukanvaihtoja", sanoin Marille ja rapsutin sitä turvasta. Siitä Mari ei pitänyt siitä ja veti turpansa pois käteni ulottuvilta. Into ei tammasta kuitenkaan loppunut. Se halusi ulos karsinastaan.
Avasin karsinan oven. Mari seisoi kiltisti paikoillaan ja venytti kaulaansa minua kohti. "Heippa, tyttö", sanoin Marille ja silitin Marin päätä. Tamma sai minut helposti hyvälle tuulelle. Riimun sain sujautettua Marin päähän. Tamma innostui entisestään, kun tajusi, että nyt se pääsee harjattavaksi ja sen jälkeen töihin. Kiinitettyäni riimunnarun Marin riimuun, talutin sen hoitokarsinaan. Hilla seurasi meitä parin metrin päässä. Se tarkkaili tilannetta, mutta oli selkeästi varuillaan. Se ei ollut vielä varma, oliko Mari tänään kiukkuinen vai oikeasti kiltti.
Kun menin hakemaan hoitopakkia varustehuoneesta, huomasin kiukkuisen Bellan. Varustehuoneen suitset olivat solmussa ja tiputettuina lattialle. "Ja sullahan ei oo mitään ajatuksia siitä, kuka tän teki?" Bella kysyi. "En mä se ollu", sanoin ja tuijotin Bellaa viattomana. "Ootko ihan varma?" Bella kysyi varmistaakseen asian. "Joo. Iha sata prossaa varma", sanoin. "No kuka tän sitten on tehny?" Bella sanoi ja nosti ison kasan suitsia lattialta. "Nää on iha solmussa. Ja mä en näitä solmuja kyllä avaa!" "En mä vaan tiedä. Kysy Hurdelta. Ehkä se tietää", sanoin ja otin Marin hoitopakin huomaamattomasti. "Tai sitten se on tehnyt sen", Bella sanoi vihaa äänessään. "Etkai sä sitä epäile?" sanoin epäuskoisena. "Siitä ei koskaan tiedä", Bella sanoi ja lähti suitsikasan kanssa kävelemään kohti ulko-ovea. "Mä kyllä selvitän tän jutun!" Ovi paiskautui kiinni.
Hieman hämmentyneenä jatkoin Marin valmistelemista. Hilla odotteli minua kauempana. Tamma oli osannut kyllä sotkea karvansa hyvin. Siinä oli ruohoa, hiekkaa ja karsinasta napattua hamppua. Kaviot olivat myös likaiset. Mari nautti harjaamisesta - niin kuin aina. Sen silmät painuivat kiinni ja se näytti levolliselta. Sitä ei häirinnyt edes muiden hevosten hirnuminen. Kavioiden puhdistus oli tänään yllättävän vaikeaa. Marin kaviot olivat täynnä roskaa ja yhden kavion puhdistamiseen meni paljon aikaa. Tamma kuitenkin näytti olevan tyytyväinen lopputulokseen. Sen silmät kirkastuivat entisestään. Se tajusi, että nyt sen täytyisi vain saada satula selkään ja suitset päähän, ja sitten se pääsisi töihin.
"Oota vähän aikaa", sanoin Marille ja samalla myös Hillalle. Lähdin hakemaan Marin varusteita varustehuoneesta. "No voi hitsi", ajattelin, koska Marin suitset olivat todennäköisesti Bellan viemässä suitsisolmukasassa. "Millä ihmeellä mä nyt ratsastan?" ajattelin kiukkuisena ja lähdin etsimään Bellaa. Nappasin Hillan mukaan etsintöihin. Bella löytyi heti Kastanjantallin oven vierestä. "Tiiätkö sä jo kuka noi solmi?" kysyin ja osoitin suitsikasaa. "En, vieläkään", Bella sanoi ja yritti epätoivoisesti Huusarin kanssa avata solmuja. "Joo. Mä luovutan! Eihän näitä saa Erkkikään auki!" Huusari sanoi ja heitti hanskat tiskiin. "Mutta hei! Sähän sen sanoit", oivalsin ja kaivoin puhelimen taskustani. Etsin oikean numeron ja soitin siihen. "Sumu täällä, moi! Nii mä tarvisin vähä apuu. Voitko helppaa?" sanoin puhelimeen ja vetäydyin syrjemmälle puhumaan. "Kelle se oikein soitti?" kuulin Huusarin kuiskaavan Bellalle. "Se soitti varmaa jollekin supersankarille. Se kato tulee pelastaa meiät suitsien solmujen keskeltä", Bella vastasi ja se sai aikaan naurukohtauksen.
"Joo. Kiitti. Mä ootan sua täällä Kastanjantallissa. Joo. Moikka", sanoin ja lopetin puhelun. Bella ja Huusari tuijottivat minua silmät ammollaan. "Kelle sä soitit?" he kysyivät samaan aikaan. "Ööö. Tota sen on vielä vähän aikaa salaisuus", sanoin ja naurahdin. Kieltämättä Hevosjärven tilalla oli lähes aina hauskaa. Joskus vähän liiankin...
Punainen pakettiauto karautti tallipihalle. "Ai, ai, ai, ai, ai. Sumu soitti näköjään katos pakumiehelle! Jaahas", Sara huusi selkäni takaa. "Herran Jumala!" kiljahdin ja käännyin ympäri Saraa kohti. "Miks sä hiipparoit mun selän taakse? Ja en mä kellekään pakumiehelle soittanut." Pakettiautosta esiin tuli minulle tutun näköinen mies. Voihan Erkki! "Jaa, että tällanen pakumies. Sumu!" Sara huusi ja tönäisi minua. "Se on vaan naapurin Erkki, hei!" sanoin ja tönäisin Saraa takaisin.
En tiennyt, että Erkki oikeasti näytti tuollaiselta. Yleensä olin nähnyt hänet vain lenkkeilyvaatteissa ja hiukset takussa. Paljastuipa nyt Erkistäkin uusia puolia. Hän osasi näyttää siis hyvältä, silloin kun tahtoi. "Missäs se ongelma on?" Erkki kysyi minulta. "Tuolla tuo kasa", sanoin ja osoitin suitsikasaa. "Katsotaanpa sitä sitten", Erkki sanoi ja ryhtyi tottuneesti ratkomaan solmuja. "Vau, Sumu! Mistä sä tällaisen solmujen ratkojan löysit?" Bella kysyi ja tuijotti äimistyneenä, kun Erkki ratkoi solmuja toinen toisensa perään. "Mulla on kato näitä naapureita, joita kyllä yleensä vihaan", kuiskasin Bellalle.
Marin suitset olivat kymmenennet suitset, jotka vapautuivat kasasta. Nappasin ne mukaani ja jätin Erkin hoitamaan hommansa loppuun. Tarkistin, että suitset olivat ehjät, koska en haluaisi huomata kesken ratsastuksen, että suitset olisivatkin rikki. Suitset olivat onnekseni ehjät, joten riensin Hilla mukanani varustehuoneeseen hakemaan loput Marin varusteet. "Mihin mä sen pakin jätin?" kysyin itseltäni ja lähdin varusteiden kanssa etsimään sitä. Se odotti minua Marin vieressä. Tamma tuijotti minua kärsimättömästi. "Sori, tyttö. Mennään ihan kohta", sanoin ja laskin varusteet pois käsistäni. Nappasin hoitopakin lattialta ja lähdin viemään sitä paikoilleen.
Hilla tuijotti minua silmiin varustehuoneessa. Mikä sillä oikein oli? "Hei, mikä nyt? Mitä asiaa?" kysyin ja kumarruin koiran puoleen. Hilla tökki minua nenällään ja näytti surulliselta, lähes pelokkaalta. "Mikä sulla on, tyttö?" kysyin jo huolestuneemmalla äänellä. Hilla ei ollut yhtään Hillamainen. Se ei ikinä näyttänyt noin surulliselta tallilla. Se ei koskaan tökkinyt minua - paitsi se jos halusi ruokaa. "Mikä sulla on?" toistin kysymystäni. "Mikä sulla on? Kunpa sä voisit kertoo!"
Varustehuoneeseen käveli minulle vähän liiankin tuttu ihminen. En haluaisi nähdä häntä enää koskaan. "Mitä sä teet täällä?" huusin ja nousin ylös lattialta. "Mä oon ettiny sua", mies sanoi. "Ei kiinnosta. Olisit pysyny siellä Saksassas! Ja sähän et tuu lähellekään mua! Tai varsinkaan Hillaa! Painu kuuseen!" huusin. Olin valmis lyömään häntä, mutta tiesin kyllä, että häviäisin hänelle helposti. "En mä voinu. Kai sä muistat, miten hauskaa meillä oli viime vuonna?" mies kysyi virne kasvoillaan. Joskus tuo virne oli ollut mukava, mutta nyt inhosin sitä. "En. Aika ei kultaa muistoja. Ainakaa sun kanssa olevia muistoja!" huusin ja astuin Hillan eteen. Hilla vapisi. Se pelkäsi miestä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
"Mä muistan sen päivän, kun me ei poistuttu mun huoneesta ollenkaan. Mutta sitten toi koira pilas kaiken! Se pilas mun elämän. Mä oisin saanu kaiken sen, minkä oisin saanu ilman tota. Mä oisin saanu sut. Me oltas menty joskus tulevaisuudessa naimisiin ja saatu lapsia. Ilman tota koiraa me oltas vielä yhessä!" mies vastasi vihaa kasvoillaan. "Sä et voi syyttää sitä! Se on mun elämän rakkaus! Mun elämän valo. Ilman sitä en jaksais elää. Oisin varmaa jo tehny itsarin. Sä et ois voinu auttaa mua mitenkään selviämään siitä, mistä mä oon selvinny Hillan avulla!" sanoin entistä vihaisempana. "Mutta eiks me voitais palata yhteen? Sä voit antaa ton koiran vaikka sun vanhemmilles. Kai sä muistat, miten paljon ne piti musta", mies yritti sovitella. "Mä en voi ikinä unohtaa sitä, mitä sä teit Hillalle! Toi koira vasta toipu siitä, mitä sä teit sille. Mä en huolis sua takas, vaikka mut pakottettais kirveellä!" kiljuin ja juoksin ulos varustehuoneesta Hilla kiinni jalassani. "Älä mee!" mies sanoin ja tarttui kiinni ranteestani. Hän puristi rannettani niin, että minua sattui. "Silloin kun mä puhun, sä et mee mihinkään!" "Au! Lopeta! Sun pitäs hankkiutuu hoitoon!" huusin ja potkaisin miestä jalkaan. "Eiks sun muka pitäis?" mies sanoi ja hellitti otteensa minusta. "Potkit varustehuoneessa viatonta ihmistä ja huudat tallissa. Mikä suhunkin on menny? Ramppaat vaa täällä tallilla. Luulis, että käyttäisit aikas paremmin." "Tää on mun elämä! Tää on mun harrastus. Sä voit nyt häipyy, jos sulla ei ollu muuta sanottavaa", sanoin ja lähdin juoksemaan Hillan kanssa ulos varustehuoneesta.
Mies ei kuitenkaan suostunut lopettamaan. "Mä yritin estää sua. Mä sotkin ne suitset, jotta sä voisit kuunnella mua", mies tunnusti. Tämä taisi olla ainut asia tuon miehen suusta, joka oli totta. "Mitä? Miks sä niin teit?" kysyin edelleen vihaisena. "Jotta mä saisin sut takasin. Iha vaan sen takia. Halusin puhuu sulle järkeä. Joten mä sotkin suitset, jotta sä et menis ratsastamaan", mies sanoi ja tuijotti minua silmiin. Käänsin katseeni heti pois, koska miehen silmät karmivat minua. "Häivy! Mee pois!" huusin ja potkaisin miestä uudestaan jalkaan.
"Mitä täällä tapahtuu?" Bella kysyi ja tuijotti minua. "Sumu, kuka toi on ja miks sä potkit sitä?" "Se on paha. Sen pitää lähteä. Se hakkas Hillaa viime vuonna", sanoin pelkoa silmissäni. Nyt olin sitten paljastanut Bellalle kaikkein tärkeimmän salaisuuteni. En ollut kertonut sitä edes vanhemmilleni. "Okei. Ja miksi sä tulit tänne?" Bella kysyi mieheltä. "Mä tulin tapaamaan Sumua", mies sanoi. "Mä olin sen poikaystävä." "Se solmi suitset. Vie se pois!" kiljuin. Olin kai shokissa, koska en osannut tehdä muuta kuin huutaa ja kiljua. Istuin lattialle ja vedin Hillan selkäni taakse. "Ja sä et enää ikinä koske tähän!" Bella mietti asiaa hetken. "Hurza. Tuu tänne!" hän huusi. Huusari tuli sisälle talliin. Hän kysyi Bellalta: "Kuka toi on?" Bella todennäköisesti kuiskasi vastauksen Huusarille, koska en kuullut, mitä hän sanoi.
"Ja sinähän lähdet nyt ulos. Kiitos ja näkemiin!" Huusari sanoi ja osoitti miehelle ulko-ovea. "Ovi on tuolla." Mies tuhahti ja käveli ulos tallista. "Me puhutaan tästä vielä!" mies huusi ja paiskasi tallin oven kiinni. "Kaikki on nyt ok", Bella sanoi ja kumartui puoleeni. Tärisin vieläkin pelosta ja vihasta. Se oli tarttunut minuun Hillasta. "Voiks joku ratsastaa Marin mun puolesta, koska mä en nyt millään pysty siihen?" kysyin ja nousin ylös. "Mä lähen Erkin kyydillä kotiin."
|
|
|
Post by Minka on May 7, 2016 10:02:38 GMT
Sumuuuuu ihan sika hyvii tarinoita ja hauskoja ja mielenkiintosii juonia :DDD Mut sitte kans draamaa ja sun menneisyyttä et kivaa vaihteluu ♥♥♥ kirjotat ihan sika hyvin
|
|
|
Post by Sumu on May 7, 2016 11:18:54 GMT
Sumuuuuu ihan sika hyvii tarinoita ja hauskoja ja mielenkiintosii juonia :DDD Mut sitte kans draamaa ja sun menneisyyttä et kivaa vaihteluu ♥♥♥ kirjotat ihan sika hyvin No, voi kiitos! ♡ Mutta en mä osaa kirjottaa silleen, kun haluisin. xD
|
|
|
Post by Sumu on May 20, 2016 15:11:26 GMT
Esteitä
Olen vieläkin järkyttynyt. Vietin pari päivää täysin kotona löhöillen. Hillaa käytin ulkona, kun oli pakko, mutta muuten en poistunut kotoa. Minua pelotti. Ja pelottaa yhä. Minua pelotti se, että hän palaisi. Minun edellinen poikaystäväni. Hänellä on vakava ongelma. Hän oli selvästikin lopettanut terapiassa käymisen, kun erosimme. Hänellä on ongelma hallita voimiaan. Kun hän suuttuu, hän käy heti käsiksi. Muuttuu väkivaltaiseksi. Hän satuttaa ihmisiä fyysisesti sekä henkisesti. Kuinkahan montaa naista hän on jo satuttanut sen jälkeen, kun erosimme? Hän on varmasti vaihtanut naista kuin paitaa ja nyt maailmassa on enemmän sydämensä murtaneita ihmisiä. Sitä en hyväksy, mutta en voi tehdä asialle mitään.
Käperryin sohvalle. Itkin ja itkin. Minua pelotti. En pystynyt tekemään mitään. Puhelimeni soi pöydällä, mutta en uskaltanut vastata. Katsoin silti, kuka minulle oli soittanut. Se oli äitini. Hän oli varmasti kuullut asiasta joltain. Minulle oli soitettu ainakin 20 puhelua, mutta en ollut vastannut yhteenkään. Vastaajassa minua odotti viisi viestiä. Päätin kuunnella ne, vaikka se tekisikin kipeää. Ensimmäisessä viestissä sanottiin: "Sumu, soita minulle, kun saat tän viestin." Se oli yhdeltä hyvältä vanhalta ystävältäni. Ehkä soittaisin hänelle myöhemmin, mutta ensin kuuntelisin muut viestit.
Seuraavat kolme viestiä olivat äidiltäni. Hänen äänensä oli huolestunut ja samalla vihainen. Hän oli todennäköisesti vihainen siitä, että en ollut kertonut asiasta hänelle. Kuka hänelle oli kertonut? Viimeinen viesti oli kaikista kamalin. Se oli häneltä, jolta pelkäsinkin sen olevan: "Tavataan huomenna puistossa kello 19.00. Jos et tule, mä kyllä etin sut käsiini!" Hilla heräsi viestiin ja meni vessaan piiloon. Voi raukkaa. Se kärsi tästä enemmän kuin minä koskaan tulisin kärsimään.
Otin puhelimen käteeni ja soitin hyvälle ystävälleni, Ilonalle: "Moi. Käskit soittaa." Yritin kuulostaa mahdollisimman normaalilta. "Älä mua huijaa. Kyl mä kuulen, että sä et ole okei. Nii halusin vaan kysyy, että mitä siel tallilla oikein kävi", Ilona vastasi. Selitin hänelle kaiken. Se helpotti, mutta ei lopullisesti. "Okei. Aiotko sä mennä sinne puistoon?" Ilona kysyi. "En mä oo varma. Kai mun on pakko, jos mä haluun eroon siitä. Pakko selvittää tää jotenkin", sanoin pelkoa äänessäni. "Mutta mä pelkään sitä ja näin, niin siitä voi tulla aika vaikeeta." "Mutta sä et voi paeta, jos haluu selvittää tän sotkun. Sun on mentävä sinne, jos oikeesti haluut selvittää tän", Ilona sanoi. Hän kuulosti varmalta asiasta, joten päätin totella häntä. Sanoin itsevarmempana: "Mä teen sen. Mä meen sinne puistoon. Mutta eka mä meen tallille."
Tieni johti siis kohti tallia. Otin Hillan mukaani. Näin sen silmistä epävarmuuden. Se peitti alleen tavallisen ja iloisen Hillan. Sen häntä ei heilunut ja se käveli tallipihallakin selkä kyyryssä. "Hyvä, tyttö!" kehuin sitä, koska tiesin, että sääliminen vain pahentaisi tilannetta. Koiran itseluottamus vain romahtaisi entistä enemmän.
Yritin olla näkymätön. En halunnut nähdä ketään tai tulla nähdyksi. Huppu peitti kasvoni ja aurinkolasit silmäni. En tietenkään pystyisi muuttumaan näkymättömäksi, mutta halusin herättää mahdollisimman vähän huomiota. Tajuan nyt, että enemmän huomiota herättää piiloutuminen kuin normaalisti tallille saapuminen. Mutta kun on kerran tyhmä, on ikuisesti tyhmä.
Kastanjantallissa Mari seisoi karsinassaan. Se puuhasi selvästi karsinassa jotain tärkeää, koska se ei huomannut saapumistani ollenkaan. Vasta lähellä karsinaa se kuuli askeleeni ja kääntyi katsomaan minua kohti. "Mulla oli hirvee ikävä sua!" sanoin tammalle ja silitin sitä turvasta. Marin turvassa olevat karvat kutittivat kättäni. "Ois kivaa, jos mä tällä kertaa pääsisin sinne sun selkäänkin."
Hilla katseli minua iloisena. Se oli selvästi unohtanut elämänsä murheet. Se oli oma itsensä. Se nuuski tallin lattiaa tavalliseen tapaansa ja pysyi lähelläni. "Hilla, tänne. Mennään hakee Marin pakki", sanoin Hillalle ja se lähti kanssani kävelemään kohti varustehuonetta. Nappasin nopeasti Marin hoitopakin ja varusteet mukaani. Laitoin satulan, satulahuovan ja suitset odottamaan hoitokarsinaan. Hoitopakin jätin myös karsinaan.
Vaihdoin tallivaatteeni ratsastusvaatteisiini. Päälläni oli valkoinen ratsastuspaita ja ruskeat ratsastushousut. Otin kypärän mukaani ja kävelin Marin karsinan luokse. Jätin Hillan odottamaan hoitokarsinan lähettyville ja kävin hakemassa Marin. "Tules nyt tyttö!" sanoin Marille ja talutin sen hoitokarsinaan.
Miten olinkaan kaivannut tätä hetkeä! Mari nautti harjaamisesta. Se sulki silmänsä ja kuunteli tallin tapahtumia. Joku puhdisti karsinaa tammakäytävän toisessa päädyssä ja joku talutti pientä, suloista ponia sisälle talliin. Se näytti olevan täynnä energiaa ja iloa. Ponin otsaharja heilui söpösti, kun se käveli talliin ponimaisin askelin.
Marin harjaamista olisi voinut jatkaa, vaikka kuinka kauan miellyttääkseen tammaa. Kavioiden puhdistaminen ei ollut Marista niin nautinnollista, mutta luulen, että se arvosti sitä, että joku kaivoi lian pois sen kavioista. "Nyt vielä satula ja suitset päälle", sanoin laittaessani satulahuopaa Marin selkään. Satuloiminen sujui nopeasti, mutta suitsimisen kanssa oli hiukan ongelmia. En enää tiedä, mitä oikein säädin, mutta Mari ei siitä ainakaan tykännyt.
Talutin Marin ulos tallista. Hilla seurasi meitä hieman sivummalla. Olin ylpeä siitä, että koirani osasi käyttäytyä hyvin hevostenkin lähettyvillä. Lähestyimme Helmenkenttää. "Uskallankohan mä hypätä?" ajattelin ääneti ja katselin tyhjää estekenttää. Kastanjankentällä oli pari ratsukkoa harjoittelemassa pohkeenväistöä. En tunnistanut heitä, mutta heidän menonsa näytti hyvältä. Hevoset tottelivat ratsastajiaan tarkasti ja kaikilla näytti olevan hyvä päivä. Jäänkentällä näin Nellin ratsastamalla yksityisellään Royalilla.
Päätin uskaltaa hypätä Marilla, joten talutin sen Helmenkentälle. Käskin Hillan istumaan kentän laidalle. Kiristin Marin satulavyötä ja ponnistin sen selkään. "Täällä ollaan", sanoin Marille ja annoin pohkeita. Aloitin lämmittelyn yksinkertaisilla käyntiharjoituksilla. Harjoittelimme erikokoisia voltteja. Ensin teimme melko pieniä ja sitten isompia. Mari kuunteli apujani ja toteutti käskyni, vaikka ne olivatkin hutiloivia. Pysäytin Marin hetkeksi ja hengitin syvään. Kokosin itseni ja jatkoimme alkuverryttelyä. Kun olin testannut, että Mari taipuu hyvin kaikkiin suuntiin käynnissä, nostin ravin. Mari ravasi todella nätisti ja tunsin itseni vain istuvan kyydissä. Tällaisen hevosen taidot kuuluisivat kyllä ihan jollekin muulle paremmalle ratsastajalle.
Raviharjoitukset sujuivat Marin osalta hyvin. Itseni osalta erittäin surkeasti. En vain osannut antaa mielestäni tarpeeksi selkeitä apua tammalle, mutta se näytti silti ymmärtävän niitä. Bella käveli kentän laidalla ja ratsastin hänen suuntaansa. "Voisit sä laittaa meille jotain aika helppoja esteitä? Jos sä siis vaan ehdit", sanoin Bellalle ja pysäytin Marin. "Joo. Mitä sä haluut hypätä?" Bella kysyi ja käveli lähemmäs. "Jotain iha helppoi. Vaikka vähä puomei ja joku ristikko tai joitain", vastasin. "Kaikki käy, paitsi liian vaikeet!" naurahdin. "No, mä tuon tuolta varastosta jotain", Bella sanoi ja lähti kävelemään estevarastoa kohti.
Jatkoin Marin kanssa alkulämmittelyä hetken. Tamma todella osasi tänään asioita. Toista voisi sanoa minun osaamisestani... Kunpa Kastanjankenttä olisi ollut vapaana. Marin kanssa oli ollut niin kivaa harjoitella paremmin kouluratsastusta. "Mä laitan nää tähän!" Bella huikkasi ja asetteli puomit maahan. Nyökkäsin vastaukseksi.
Kun Bella oli laittanut puomit paikoilleen, suunnistin Marin kohti niitä. Menimme puomit yli ensin käynnissä. Se sujui Marilta todella hyvin. Joku oli selvästi harjoitellut näitä juttuja tamman kanssa ahkerasti. Ravissa Mari haki kavioiden paikkaa hetken, mutta onnistui hyvin viimeisillä puomeilla. Harjoittelimme ravissa puomien ylittämistä sen aikaa, kun Bella asensi ristikkoa oikealle korkeudelle.
"Nyt voitte tulla", Bella sanoi ja poistui esteen edestä. Nostin laukan ja Mari laukkasi. Sen laukka oli pehmeää ja olisin voinut istua siinä koko päivän. Ohjasin tamman esteelle. Se hyppäsin esteen yllättävän hyvin, vaikka se olikin kouluratsastushevonen. "Hyvä tyttö", sanoin ja taputin Marin kaulaa. Yhdistin puomit ja ristikon yhdeksi tehtäväksi. Ensin menimme puomit ravissa. Sen jälkeen nostimme laukan ja hyppäsimme esteen. Kerran Mari pudotti esteen puomin, mutta se oli täysin minun vikani. Tarpeeksi ratsastettuani aloitin loppukäynnit. Mari jaksoi keskittyä loppukäynneissäkin. Oli ihanaa istua osaavan hevosen selässä.
Laskeuduin satulasta ja löysäsin satulavyötä. "Hyvin meni", sanoin Marille ja siltin sen kaulaa. "Nyt talliin." Talutin tamman Kastanjantalliin Hilla vierelläni. Riisuin Marin varusteet, harjasin sen nopeasti ja tarkistin sen jalat naarmuilta. "Kunnossa on", sanoin tarkistettuani Marin jalat ja kaviot. Silitin Maria kaulasta ja katselin sen kauniita silmiä. Mari katseli puolestaan minua, mutta käänsi päänsä käytävää kohti. Siellä tapahtui näköjään jotain kiinnostavampaa.
Talutin Marin riimussaan karsinaansa. Otin riimun pois Marin päästä. Jaksoin aina ihailla sen kauneutta. Se oli sekä ulkoista, että sisäistä. Palautin Marin kaikki tavarat varustehuoneeseen ja vaihdoin vaatteeni. Lähdin kotiinpäin Hillan kanssa kevyesti kävellen. Olin paljon iloisempi kuin tänne tullessani. Se oli Marin ansiota, mutta myös sen, että olin unohtanut jotain tärkeää.
|
|
|
Post by Nelli on May 21, 2016 18:24:31 GMT
TYKKÄÄN
|
|
|
Post by Sumu on May 22, 2016 9:43:50 GMT
Puiston penkillä
Kotona huomasin, että olin saanut WhatsApp -viestin, jossa luki: "TÄNÄÄN KLO 19!" Kirosin mielessäni. Miten muka olin unohtanut tämän? Vastahan kaikki oli taas ihanaa ja mukavaa. Heitin tallilaukkuni seinään ja lösähdin sohvalle. Paiskasin tyynyn lattialle ja vedin viltin päälleni. Hilla hyppäsi viereeni sohvalle ja meni pieneksi keräksi. Silitin koiraa. Toivoin, että se riittäisi anteeksipyynnöksi.
"Pakko kai mennä sinne", kuiskasin Hillalle tunnin mökötettyäni. "Mut sä jäät kotiin. Mun pitää kohdata se yksin, ettei sulle vaan sattuis mitään." Mieleeni tuli ärsyttävä korvamato ja ryhdyin hyräilemään sitä. "Pakko laittautua jotenkin", sanoin ja ryhdyin etsimään meikkejäni vessasta. Hilla löysi ne sohvan alta - ennen minua. Tämän huushollin järjestys oli seonnut parin viimeisen päivän aikana täysin.
Käteni vapisivat, kun harjasin hiuksiani. Minua jännitti ihan hirveästi. Ja pelotti vähän. En tykännyt siitä tunteesta, mutta minun oli pakko tehdä se. Edes kerran elämässäni minun täytyi uskaltaa. Ja se kerta oli nyt. Olin ajatellut, että jos tästä selviän, pystyisin mihin vain. "Nyt mä meen. Moi, moi Hilla!" sanoin koiralle ja silitin sen päätä. Astuin ulos ovesta ja suljin sen. Käänsin avaimia ovessa ja ajattelin: "Nyt mä en enää käänny takasin."
Kävelin kohti puistoa. Juuri ennen puiston porttia pysähdyin. Olikohan tässä sittenkään mitään järkeä? Periaatteessahan hän voittaisi, koska saisi minut tekemään mitä tahtoi. Sallisinko sen? Toivoin, että nämä ajatukset katoaisivat päästäni, joten löin käteni puiston porttiin tahallisesti. Se ei sattunut, mutta käänsi ajatukseni hetkeksi pois. Juoksin puistoon ennen kuin kyseiset ajatukset palasivat.
"Mä lupasin Ilonalle. Ja enemmän itelleni. Mä teen sen", kuiskasin itselleni. "Ai, lupasitko?" kuulin äänen takaani. Käännyin ympäri ja siinä hän seisoi. Aivan liian lähellä minua. Astuin monta askelta taaksepäin. "Miks sä salakuuntelet mua?" kysyin ja yritin pysyä rauhallisena. "Itehän sä täällä julkisesti puhut", mies vastasi ja virnisti ilkikurisesti. "Ja tota ilmettä sä et näytä mulle", sanoin ja istuin lähellä olevalle puiston penkille. "Ai en vai?" mies puhui samalla lailla kuin vuosi sitten. Luuliko hän todella, että pystyisin noin vain antamaan kaiken anteeksi? "Lopeta!" huusin. "Mä tulin tänne keskustelemaan sivistyneesti." "Mutta mun kanssa se on aika mahdotonta", mies vastasi ja istui viereeni. "Oon huomannu sen", sanoin ja tuijotin edessämme seisovia ihmisiä. Ihmiset käänsivät katseensa nopeasti pois ja teeskentelivät katsovansa puiston värikkäitä kukkaistutuksia. "Meiän asiat on näköjään kiinnostavampaa katseltavaa kuin tv-ohjelmat", mies sanoi ja katsoi minua silmiin ruskeilla silmillään. Ne olivat omiani vaaleammat, mutta olin silti ihastunut niihin aikaisemmin. Nyt en enää nähnyt niissä kauneutta.
Käänsin katseeni maahan. En halunnut näyttää siltä, että välittäisin hänestä vielä. Ihmiset saisivat hankkia viihteensä aivan muualta. Kaivoin puhelimeni esiin ja selasin Instagramia. Nyt minua ei kiinnostanut mikään. "Just. Mä tulin tänne varta vasten puhumaan sulle ja nyt et kuuntele mua ollenkaan", mies sanoi kärsimättömänä ja nappasi puhelimen kädestäni. "Hei!" huudahdin ja yritin saada puhelimen häneltä. Mies tuli lähemmäs ja laittoi puhelimen selkänsä taakse. "Onks se nyt tärkein asia tässä tilanteessa?" mies sanoi ja laski puhelimeni penkille. Nuo silmät tuijottivat minua taas ja melkein eksyin niihin. Hetken ajattelin, että ne olivat täynnä kauneutta. Kaduin sitä heti ja yritin pitää pääni kasassa, mutta se oli lähes mahdotonta. Tunsin monenlaisia tunteita yhtä aikaa, mutta en ollut varma mikä niistä oli aitoa. Hetken ajan muistin vain ihanat muistot ja unohdin kaiken muun.
Mies laittoi kätensä minun käteni päälle. Käännyin katsomaan häntä, mutta en vetänyt kättäni pois. Olin kaivannut sitä, että joku koskettaisi minua noin. "Voitasko me vaan unohtaa kaikki? Antaa kaikki anteeks ja jatkaa", mies sanoi. Silloin hälytyskellot soivat päässäni. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Mun piti vaan tehdä se hänelle selväksi, että en enää välittäisi tai tuntisi mitään häntä kohtaan ja lähteä mahdollisimman nopeasti kotiin. Minun ei pitänyt toimia ihmisten viihteenä. Ei pitänyt, mutta silti niin kävi.
Vedin käteni pois ja tönäisin miestä. Tunsin ihmisten tuijotuksen ja toivoin, että he lopettaisivat. "Siis sä yrität saada mut vaan takas? Häh? Kaiken sen jälkeen, mitä sä oot tehny!" vastasin vihaisena. En pystynyt enää pidättelemään itseäni, vaan annoin vihan kuohuta yli. "Sä lyöt koiria ja se ei käy, jos aikoo olla mun kanssa edes samassa huoneessa ilman tämmöstä sotaa!" "En mä enää niitä lyö. Se oli vaan se yks kerta! Usko mua", mies sepitti. "Ja miks mun pitäs uskoa sua? Mulla ei oo mitään velvollisuutta tehdä niin", sanoin ja nousin penkiltä. Otin puhelimeni mukaani ja huusin hyvästeiksi: "Adiós! Ja mulla ei oo enää mitään asiaa sulle. Sä oot mulle kuollut!" Juoksin pakoon miestä, joka oli noussut todella nopeasti penkiltä. Hän melkein sai kiinni kädestäni, mutta heitin häntä kepillä. Se hidasti hieman miehen vauhtia ja ehdin juosta pois puistosta. Bussi oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Jatkoin juoksemista johonkin suuntaan. Olin mennyt sekaisin puistossa juostessani.
Jokin terävä esine osui minun selkääni. Katsoin taakseni ja näin miehen vain parin metrin päässä minusta. Hän oli varmasti heittänyt terävän kiven. Jatkoin juoksemista, mutta kaaduin. Polveni vuosivat verta. Iho oli rikki. Istuin vain ja odotin, milloin hän satuttaisi minua. Ihmisiä käveli ohitseni, mutta kukaan ei edes huomannut minua. Hyvä niin.
Kuulin askeleita takaani. Se oli hän. "Sä et noin vaan lähe! Onko selvä?" mies huusi ja istui viereeni. Hän tarttui kiinni ranteestani. Hän ei päästäisi irti. "On", alistuin hänen tahtoonsa, koska en enää jaksanut taistella. "Mä vien sut kotiini", mies sanoi. "Miks?" kysyin ja heitin kiven ojaan. "Siks, koska tää ei oo vielä ohi."
|
|
|
Post by Nelli on May 22, 2016 13:43:22 GMT
oon vaan niin lööv♥ aivgan mahtava tarina :DD nyt menee jännäksi pistepistepiste
|
|
|
Post by Sumu on May 29, 2016 16:00:20 GMT
Papereita laatikossa
Aukaisin silmäni. Ensimmäinen asia, minkä näin oli katto. Se oli vieras ja en ollut nähnyt sitä ennen. Käänsin päätäni ja huomasin olevani sängyssä, mutta se ei ollut omani. Olin vieraassa talossa. Vieressäni nukkui se, jonka kanssa en ikinä haluaisi nukkua. Aluksi en ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sitten pääni hälytyskellot alkoivat soida - jälleen kerran. En muistanut eilisestä yöstä mitään. Paniikki iski ja nousin sängystä ylös. Päälläni oli paita, joka oli ollut päälläni eilenkin, mutta housuni olivat läheisen tuolin selkänojalla. Nappasin farkut tuolilta ja kiskoin ne päälleni. Sydämeni hakkasi kuin hullu. Muistin eilisestä sen, että olin kävellyt edellisen poikaystäväni, Kristianin kanssa hänen kotiinsa. Olin todennäköisesti vieläkin kyseisessä talossa. Minua pelotti kamalasti, koska en muistanut, mitä yön aikana oli tapahtunut. Olinko juonut itseni sammuksiin vai oliko tapahtunut jotain vielä kauheampaa?
Ajattelin Hillaa. Se oli ollut koko yön yksin kotona. Se ei ollut eilen edes saanut ruokaansa illalla. Se annettiin normaalisti kahdeksalta, mutta en ollut antanut sitä ennen lähtöäni, koska olin ajatellut, että olisin ollut silloin jo kotona. Toisin oli käynyt ja nyt olin aivan hukassa. Mieleni tulvi. Se oli täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. En voisi lähteä pois ilman, että minut huomattaisiin.
Hiippailin pois huoneesta. Kokeilin housujeni taskuja, mutta ne olivat tyhjät. Katselin ympärilleni etsien puhelintani. Avasin ruskean kaapin oven. Kaappi oli täynnä sekalaista tavaraa. Suurin osa oli rikkinäisiä työkaluja, mutta löysin sieltä pienen laatikon. Sen väri oli haalistunut. Avasin laatikon kannen. Sen sisällä oli puhelimeni. Otin puhelimen käteeni ja tarkistin, että se toimii. Puhelin oli täynnä hulluja ja huonoja kuvia viime yöltä. Onneksi en löytänyt niitä lähetettyinä tai jaettuina jollekin. Kukaan ei siis ehkä ollut nähnyt niitä. Suurin osa oli heilahtaneita kuvia Kristianista. Yhdessä kuvassa olimme yhdessä. Näytin aivan hirveältä. Poistin kuvat ja laitoin puhelimen taskuuni.
Laatikossa oli muutakin. Siellä oli pensaiden seasta otettuja kuvia minusta. Suurin osa oli otettu matkalta Hevosjärven tilalle. Hilla esiintyi jokaisessa kuvassa kanssani. Selasin kuvat läpi ja laitoin ne takaisin laatikkoon. Seuraavaksi tutkittavakseni pääsivät tulostetut sähköpostiviestit. Viesteissä oli kerrottu kotini osoite ja muita havaintoja olinpaikoistani. Säikähdin. Oliko minua vakoiltu? Laitoin paperit laatikkoon nopeasti, koska kuulin ääniä makuuhuoneesta. Nostin laatikon takaisin kaappiin ja suljin oven painaen sitä selälläni kiinni.
"Ai, täällä ollaan jo hereillä", kuului makuuhuoneesta. Kristian käveli huoneesta hiukset sekaisin. En vastannut hänelle mitään, koska sanat takertuivat kurkkuuni. "Haluutko syödä jotain?" mies kysyi ja avasi jääkaapin. Hän käyttäytyi kuin tavallisena aamuna, vaikka tämä ei sellainen ollutkaan. "Pidä sä vaan omat ruokas", vastasin tylysti ja seisoin kaappia vasten. "No, ei sitten, jos ei kelpaa", Kristian sanoi ja ryhtyi laittamaan itselleen aamupalaa. "Onneks mun kämppis ei ollut eilen kotona. Ois vaan järkyttyny meidän puuhista." En muistanut, mitä olin tehnyt eilen illalla, joten järkytyin vielä enemmän. Mitäköhän me olimme oikein tehneet? Ainakin otettu huonoja selfieitä, mutta oliko siinä kaikki? Sitä en ainakaan voisi kysyä Kristianilta.
Kristian istui pienen ruokapöydän ääreen ja ryhtyi syömään leipäänsä. Hän tarkkaili minua. Halusin pois hänen silmiensä tarkkailun alta. "Miks sä siellä seisot?" Kristian kysyi ja komensi minut istumaan pöytään. Tottelin häntä, vaikka en olisi halunnut.
Kristian söi ruokansa nopeasti. Tuijotin koko ajan käsiäni. Painoin ne nyrkkiin ja toivoin, että pääsisin jo pois. "Mitä sä siinä tuijotat?" kysyin kiukkuisena. Kristian ei muuta tehnytkään kuin tuijottanut minua. "Mulla on ollu vaa ikävä sua", mies vastasi ja ei edes harkinnut siirtävänsä katsettaan pois minusta. "Mä oon kauan halunnut sun istuvan mun keittiössä, vaikka tää onkin vain väliaikaisasunto."
Nousin tuolilta. "Hei, mihin sä meet?" Kristian sanoi ja harppoi eteeni. "Eikö täällä saa vessaankaan mennä? Ei sitten mitään yksityisyyttä!" sanoin ja tönäisin Kristianin tieltäni. Juoksin vessaan. Lukitsin oven ja hengitin syvään. Vihdoinkin kukaan ei tuijottanut minua. Istuin lattialle ja mietin pakosuunnitelmaani. En voisi vain astella ovesta ulos. Enkä voisi karata ikkunasta, koska sekin huomattaisiin. En keksinyt mitään ratkaisua.
"Miten kauan sulla oikein menee?" Kristian huusi ja hakkasi vessan ovea. "Ei enää kauaa!" huusin takaisin ja vedin vessanpöntön ja pesin käteni hämäykseksi. Avasin vessan lukon ja näin Kristianin seisovan oven takana. Päästin hänet vessaan ja huomasin hetkeni tulleen.
Hiippailin ulko-ovea kohti. Avasin sen lukosta mahdollisimman hiljaisesti. Käänsin kahvaa ovessa ja ovi päästi pienen narahduksen. Kuulostelin hetken. Kristian ei näköjään kuullut ääntä, joten avasin oven kokonaan auki. Laitoin kenkäni jalkaani ja takkini päälleni. Astuin ulos ja suljin oven hartaasti. Juoksin kohti lähintä bussipysäkkiä. "Ei, ei! Mulla ei voi olla näin hyvä tuuri!" ajattelin, kun bussi saapui juuri pysäkille ja nousin sen kyytiin.
|
|