Post by Sara on Sept 13, 2014 13:54:32 GMT
Sarjan tähän asti jännittävin jatko-osa on nyt luettavissa (;; Hyviä lukuhetkia, ja MUISTATTEHAN KOMMENTOIDA!
Osa 6
kpl 2
Sydämeni tuntui pysähtyvän nyt kokonaan. En saanut henkeä ja suustani pääsi vain heikko henkäys. Lohikäärme. Tuo myyttinen otus syöksi tulta seinää päin kun näyttääkseen taitojaan. Onneksi kehoni ymmärsi jatkaa sydämen lyöntiä ja hengittämistä, sillä omalla vastuullani olisin kaatunut kuolleena maahan. Aivoni raksuttivat tuhatta ja sataa mutta tyhjää. Ideat, jotka olivat yhtä sipsipussin grammamäärän tärkeyden kanssa tässä asiassa, tulivat ja menivät ja taso huononi huononemistaan. Minä kuolen.
Joskus tuntuu siltä, kuin kuoleminen, vain maahan vajoaminen ja kaikkien unohtaminen, voisi olla kaikista helpoin ratkaisu. Tällä hetkellä minusta tuntui niin voimakkaammin kuin koskaan ennen. Jos joskus vain saisin nukahtaa, vajota maahan, antaa raajojen muuttua painottomiksi ja vaipua uneen, josta en heräisi koskaan. Mutta minä itse olin joskus huutanut Lilianille luovuttamisesta, kuinka hän ei saisi koskaan luovuttaa mitä ikinä tapahtuisikaan, ja nyt minä itse mietin, mitä jos vain kuolisin (vaikkakaan en voi kuolla, mitä on vaikea unohtaa ja toisaalta taas vaikea muistaa). Yllättävän pitkään ehdin ajatella ennen kuin minut poltettaisiin kasaksi luita ja tuhkaa, jos sitäkään jäisi jäljelle. Olenhan minä lukenut Harry Potterinkin lohikäärmeestä, vaikkei se valtavia lieskoja syöksenytkään entiseen vankilaansa missä se oli yhdistetty kalinaan ja kipuun ja- BINGO ! tiedän toki että on todella typerää ja lapsellista ajatella että lukemani kirjojen satujen asiat toimisivat oikeassa elämässä, mutta minulla oli todellakin aavistus pyramidista ja sen salaisuuksista. "Odota" puhuin oikein houkuttelevalla äänellä ja nyökkäilin vahvistaakseni sanojani. "Jos poltat minut nyt, et näy yhtä juttua!" nyökkäilin innostuneesti ja iskin vielä silmääkin päälle. Minä vinkkailen lohikäärmeelle, kyllä, tämä on pimeetä. Kaivoin laukustani nopeasti kotiavainnippuni, jossa oli muitakin avaimia. Helistin saman tien avainten ollessa ulkona laukustani. Lohikäärme inahti ja perääntyi puoli askelta. Sisimmissäni värähti. Sitten lohikäärme sai voimaa vihasta, astui eteenpäin ja avasi suunsa syöstäkseen minut kasaksi luita ja tuhkaa. Heitin pikaisesti kotiavaimeni olkani yli ja hiljaisuudessa ne putosivat kieppuen laavaan, sulivat kuplivaksi kasvaksi sulan kiven päälle. Hetki kului. Ja toinen. Ja kenties kymmenenkin, hiljaisuudessa. Oli typerää uskoa että heittämällä kotiavaimensa laavaan saisi lohikäärmeen kesytettyä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Sitten lohikäärmeet ryhti lysähti. Se painoi päänsä lähemmäs ja huomasin sen yrittävän laittaa henkilöauton kokoista päätään syliini. Silitin lohikäärmeen kuumia, veitsellä viillettyjä suomuja. Silmät olivat kärsineet, vaikka eivät päältä. Ainoastaan lohikäärme itse oli kärsinyt sisältä ja osin myös päältä sen koulutukseen. Sen iho välkehti kullan, punaisen, oranssin ja keltaisen väreissä. Kaunis. Samassa ovesta astuikin robotti, joka sai lauseensa puoliväliin ("Olen viimeinen vastustajasi, josta et pääse ohi sillä...") Ennenkuin valuikin jo metallia ja putoili pitkospuilla. Hymyilin uudelle, hyödylliselle ystävälleni. Tosin minun oli jatkettava matkaa. "Odota tässä", mutisin uudelle ystävälleni. Selitin mumisten, että minun täytyi löytää ajankääntäjä jotta sallisin Kuoleman elämisen ja ihmisten elämä parantuisi. Ainakin niiden joiden piti kuolla. Lähdin pelokkaasti kulkemaan kohti seuraavaa ovea. Ainakaan saman tien ei pitäisi tulla otuksia jotka tahtovat tappaa minut, sillä kuullakseni robotti - joka muuten oli neljä metriä korkea ja ainakin yhtä leveä - oli sanonut olleensa viimeinen vastus tässä huoneessa. Oikeastaan tarkemmin, robotti oli sanonut olleensa viimeinen vastus, puhumatta huoneesta. Mitäköhän seuraavaksi?
Yritin pitää pääni ylhäällä nähdessäni seuraavan oven kulman takana. Nielaisin ja hoin mielessäni "Keskity. Älä pelkää. Keskity. Älä näytä pelkoasi. Keskity." Pysähdyin ovelle vetämään henkeä ja olkapäähäni alkoi taas särkeä. Äskeinen avaimien heitto oli pakko tehdä nopeasti ja avaimet sattuivat olemaan venähtäneen olkapääni kädessä... eli juu. Kuitenkin, ovi oli normaalin oven kokoinen ja sysimusta. Katsellessani ovea se alkoi jo avautua itsestään. Säikähdin ja hypähdin taaemmas, mutta huoneessa ei ollut muuta kuin valkoinen, pieni valopallo keskellä pimeää huonetta. Minun oli pakko astua sisään, ja heti jalkani osuessa maahan valot syttyivät huoneeseen. Täysin valkoista valoa. Eli negatiivinen väri. Ei luo turvallista ja lämmintä tunnelmaa, olisi pitänyt arvata. Vilkuilin huoneeseen kunnes tajusin, että minun varmaan täytyisi astua kokonaan sisään. Vaikka huoneen valo olikin valkoista, se oli omalla tavallaan hienoa. Huone ei näyttänyt homeiselta, kuten suurin osa edellisistä, eikä niinkään vaaralliselta. Seinät olivat metallin värisiä ja oletettavasti metallipäällysteisiä. Katonrajaa kulki LED-valonauha, joka sai hiuksilleni valkoista hohtoa ja valopallo - joka oli myös valkoinen - alkoi väreillä. Sisimmissäni värähti. Valopallo alkoi suureta ja "jalusta", jonka päällä se oli (seinien värinen, noin metrin korkuinen pylväs jossa oli pallon muotoinen kaiverrus päällä, vaikka pallo leijuikin ilmassa) alkoi vetäytyä maan sisään, puf vain, ja se olikin jo kadonnut. "Valo"palloa oli vaikea sanoa enää valoisaksi, koska se muuttui tummaksi, sysimustaksi, ja niskakarvani nousivat pystyyn kun siitä alkoi venyä kahdeksan raajaa ja lihava pää. Hämähäkki. Paitsi että ei ihan normaali pihahämppis, vaan ainakin kolme metriä pitkä ja kaksi leveä. Miksi kaiken täällä piti olla niin suurta? Suuruudenhulluja kaikki... Mitä nyt neuvoksi? Niskaani kihelmöi ja väreet laskeutuivat alas selkääni. Silti tuttu ja vaarallinen lämpö alkoi levitä sisimmissäni ja tahtoi päästä ulos, tahtoi näyttää todellisen luontoni. "Eih, ei nyt!" mutisin hädissäni, suljin silmäni yrittäen unohtaa huoneessa kohti tulevan ongelmani ja painoin pääni alas, yritin hengittää rauhallisesti ja lopettaa lämmön sisälläni, mutta aloin hätääntyä ja hengittää savua, kunnes kolahdus havahdutti minut. Missä minä olen, mitä minä teen, miksi olen täällä, kaikki kysymykset pyörivät puoli sekuntia mielessäni kunnes tajusin että olin ylösalaisin ilmassa roikkumassa jättihämähäkin eturaajasta. Pelko kyti nyt lähellä, maistui suussani ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, katseeni terävöityi ultraHD-tasolle. Ei, olin epäonnistunut. Kaikki olisi ohi.
Kirosin itseäni yrittäen pysäyttää lämmön, joka oli tulossa pinnalleni. Ei, ei nyt! Samassa tajusin pelkääväni enemmän sitä lämpöä kuin hämähäkkiä, ja putosin lattialle. Hämähäkki väreili, muutti muotoaan enemmänkin tunnetilaksi, tavalla jolla näin sen kuvamuistissani. Samalla tajusin, että huoneen valot olivat eri väriset... Punaiset! Ne vaihtuivat tunnetilani mukaan... No, onneksi valot sentään toimivat, sillä inhoan olla pimeässä keskellä jättihämähäk.. Valot sammuivat kuin taikaiskusta. Samalla tajusin koko huoneen idean, ja viime virkkeestäni voisin yhtä hyvin jättää kuin-sanan pois. Olin lähellä pyramidin salaisuutta.
Pelkohuone. Tämä oli käytetty idea ja alunperin muistan lukeneeni kauhutarinoista Stephen Kingin kirjoittamana. En siis saanut pelätä mitään, sillä se, mitä pelkäsin, muuttui silmieni eteen. Täytyi olla ajattelematta, tai ainakin pelkäämättä, sillä jos ei ajattele tai pelkää, ei huone voi muuttaa mitään miksikään. Ensin minun täytyisi rauhoittaa itseni. Se onnistuikin yllättävän nopeasti, kun tajusin että mitä nopeammin, sen nopeammin pois täältä. Sitten vain tyhjensin yksi kerrallaan kaikki ajatukset ja valopallo muuttui valopalloksi. Odotin sekunin, kunnes valopallo katosi ilmaan ja katto huoneesta nousi, aivan kuin Egyptin päivään, kirkkaana ja silmiä häikäisevänä. Vedin käden silmieni eteen, jotten sokeutuisi, ja samalla tajusin, että katto vaihtui kuin näkymättömällä liukuhihnalla ja oli jo hyvää vauhtia laskeutumassa... Minun päälleni, sillä ainoastaan katto ei vaihtunut, se mitö luulin katon sisäpinnaksi olikin toisen, seuraavan huoneen lattia. Ehdin hivuttautua oviaukon syventymään mutta jalkani pää jäi ulkopuolelle, enkä ehtinyt ottaa sitä syvennykseen. Odotin kipua silmät kiinni rutistettuina. Ja odotin. Kunnes sekunteja oli kulunut jo liian monta. Katsoin eteeni avaten hitaasti silmäni. Jalkani oli yhä syvennyksen ulkopuolella, mutta täysin kunnossa. Eli siis, laskeutuessaan jalka meni lattian läpi, jotta pyramidissa kaikki eivät kuolisi typerästi tänne... Asiasta toiseen. Huone muistutti paljon edellistä, paitsi kaikki oli vaaleaa. Katossa roikkuva, valaiseva lamppu väritti seinät kauniiksi, ja jotenkin lommoisen oloisiksi. Vasta hetken katseltuani seinää tajusin, että "lommoissa" ja "kohoamissa" oli tarkoitukselliset muodot, ja niistä muodostui sana KAIKKIOSAAVA. Kutristin kulmiani ja samassa vasemmalta puolelta kulmasta kuului ääni "Käy peremmälle". Säikähdin pahasti, vaikka sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita. Kulmasta astui esiin lyhyt mies, joka näytti aika lailla hullulta ja vanhalta, vaikka oli ehkä viidenkymmenen paikkeilla. Hän oli pukeutunut samalla lailla kun seinä: paita ja housut, täsmälleen samaa beige-harmaa-vaalea-sävyä. Miehen ihokin oli vähän samanlaista, harmaata mutta vaalea, kuin jauhosäkki olisi osunut päähän. Hiukset olivat seinän värisiä.
"Kuka olet?" kysyin hieman töykeästi välittämättä äänensävystäni lainkaan. Mies naurahti kuivasti.
"Onpas sillä neidillä nyt kiire", hän totesi ja hymyili, omistusta katseessaan. Kaivoin huomaamattomasti laukkuani. "meillä on aikaa", hän vielä lisäsi ja maisteli viimeistä sanaansa kuin arvaten, mitä hain täältä.
Tartuin laukussani olleeseen, noin puolen kämmenen kokoiseen kiveen joka oli melko litteä. Otin sen nuolioven luota, luullessani että tarvitsisin kipsata sillä jotain, mutta löysinkin jo toista käyttötarkoitusta. Paiskaan kiven olkapäästäni välittämättä niin lujaa ja niin yllättäen kun vain pystyn päin tuota outoa miestä, karjuen samalla "MINULLA EI OLE AIKAA!". Ei toiminut, sillä mies oli yllättävän nopea viisikymppiseksi ja väisti yhdellä, kevyellä ja helpolla liikkeellä. Putosin polvilleni sillä olkapäähäni särki tajuttomasti. Kiristin hampaitani mutta kyynel vieri poskeani pitkin. Mies taisi nauttia, sillä hän vain nauroi kevyesti, hiljaisesti.
"Sinä olet idiootti", totesin lattialta pitäen lyhyen tauon joka sanan jälkeen ja sylkien sanat suustani kuin ne oikeasti satuttaisivat häntä.
Turha toivo. Mies räjähti nauruun.
"Sinä olet inhottava. Mene pois. Minä INHOAN SINUA!" purin tunteitani, ja aivan kuin kaikuna mies nauroi vain lisää. Hän nauroi takakenossa silmät kiinni ja suu ammollaan, ja tajusin että takaisin pompannut kiveni oli kurotuksen päässä.
"TYHMÄ TURHA IDIOOTTI!" karjuin hämäykseksi, ja se sentään toimi. Ensimmäinen onnistunut tänä iltana. Kurotin nopeasti vasemmalla kädelläni kiveen, tähtäsin ja heitin.
PUM. Suoraan vatsaan. Siinäpä oli naurussa pitelemistä, mutta tyydyin hymyilemään vinosti. Mites nyt suu pannaan, häh? Ups. Taisi suuttua.
Miehen hymy katosi kuin Nikolas itseni alta tylsistyessään.
Hän tuhahti.
Kului hetki. Ja toinen. Sitten tuo mies taas puhui, ja ääni värisi vihasta.
"Oletpas itsepäinen. No, annan sinulle mahdollisuuden. Voit jäädä tänne luokseni, ryhtyä vaimokseni ja kasvaa suojeluksessani. Tai voit yrittää käyttää epätavallisen tyhjää päätäsi ja vastata Kolmeen Kysymykseen, jos vastaat kaikkiin oikein, saat valita kahdesta ovesta", mies selitti ja viittasi vastapäisellä seinällä oleviin, täysin identtisiin ja normaalin kokoisiin oviin joita en ennen ollut huomannut ja mies jatkoi puhettaan, "joista toinen sisältää Ajankääntäjän ja toinen.... Hmm, hirviön. Valitse", mies sanoi ja oletti tietävänsä vastauksen joten hymyili ilkeästi, vinosti, ja katsoi minua. Hän ei tuntenut minua. Ei sitten ollenkaan. Virnistin vinosti.
"Jään vaimoksesi...", aloitin ja mies näytti tyytyväiseltä, mutta jatkoinkin, "sitten kun MAAILMA RÄJÄHTÄÄ. ALA KYSELLÄ!"
Ilme venähti pahemmin kuin olkapääni.
Muussa tapauksessa olisin nauranut (oh WOW) mutta tämä ei ollut oikea hetki. Miehen ilme kovettui ja hetken hän hallitsi haluaan kuristaa minut hengiltä. Hassua, saan monessa aikuisessa saman halun aikaan. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi lyhyesti ja sanoi "No, ole sitten tyhmä."
Virnistin ja vastasin, "I will."
"Eli vastaat Kolmeen Kysymykseen-", mies aloitti mutta keskeytin: "Joojoo kuultiin jo. Kysy nyt se eka."
Jälleen kuristushalun hillitseminen.
"Selvä. Kysymys numero yksi: ainiin, nämähän ovat arvoituksia", mies totesi kuin olisi unohtanut sen ja luuli, että tämä jotenkin muuttaisi mielipidettäni. Hetkeen kukaan ei tehnyt mitään. Sitten pyöritin ilmassa sormeani sen merkiksi, että mies jatkaisi puhumista. Toivon kiilto sammui tämän silmistä.
"Arvoitus numero yksi: Toinen ovi johtaa pudotukseen ja toinen portaisiinm joista pääset pois. Kumpaakin ovea vartioi vartija, toinen puhuu aina totta ja toinen aina valehtelee. Saat kysyä yhden kysymyksen, jonka avulla saat valita ovista ja yrittää selvittää, kummasta pääset portaisiin. Mikä kysymys olisi?"
Olin olettanut jotakin vaikeampaa. Tässä minun täytyi vain muotoilla ajatukseni sanoiksi ja varoa polttamasta tuota idioottia hetken mielijohteesta kasaksi luuta ja tuhkaa. Just kidding, ehehe.
"Kysyisin samaan aikaan kummaltakin: Kumpaa ovea osoittaisit, jos kysyisin kympi ovi vie portaikkoon?"
Mies hymähti pettyneesti. "Se olikin kaikista helpoin".
Aluksi ajattelin sano jotakin piikikästä, mutta toisaalta minulla ei ollut aikaa joten paras olla tuhlaamatta. "Jatka."
"Älä sinä minua määrää. Arvoitus nro kaksi: Ei sitä voi nähdä, ei tuntea voi,
ei se tuoksu, eikä se soi. Se on tähtien takana, vuorien alla, se täyttää tyhjänkin kaikkialla. Se tulee ensin, ja myöhemmin, se tappaa naurun ja elämänkin.*"
Tylsää.
"Hah!" minä tuhahdin ja vino virnistys levisi kasvoilleni. "Olen minäkin kirjoja lukenut. Pimeä."
Ensin mies näytti siltä kun olisi voinut huutaa että minä olin mahdottoman hyvä, mutta sitten ilme palautui normaaliksi ja mies köhisti kurkkuaan, aivan kuin aloittaisi presidentinvaalin.
"Minä inhoan tätä kolmatta, sillä olethan tavallaan jo ratkaissut tämän. Mutta silti, voimat estävät minua hyökkäämästä sinun kimppuusi" otus aloitti ja tässä välissä sihisi hampaidensa välistä, että se ärsytti häntä suuresti, ja jatkoi: "ja minulle on kerrottu tasan mitkä arvoitukset minun täytyy lausua. Mutta varo - mikään ei ole sitä miltä näyttää. Ei mikään. Kolmas arvoitus: Keskellä yötä neliö toivon taipuu metalliksi. Koillisesta aarteelle, lounaasta kuolemaan. Vain viekas pääsee sisään aarteista nauttimaan. Tulkitse."
Päättelin, ettei minun kannattanut alkaa luennoimaan, että kaikilla oli omat tulkintansa eikä niissä ollut oikeaa ja väärää, vaan aloin jo valitsemaan sanojani. Nämä sanat joko syöksisivät maailman tuhoon tai pelastaisivat sen. Ei paineita.
"Keskiyöllä kuunsäteet muodostuvat ja taipuvat avaimeksi, jolla pääsee pyramidiin. Koillisesta johtava käytävä tuo kommelluksien ksutta aarteelle, mutta jos erehtyy menemään lounaassa olevasta ovesta, on tuloksena vain kuolema. Vain nokkeluudella voi selvitä."
Tuli hiljaista. Hiki puski pintaan, mutta kuumuudesta ja houkuttelevasta lämmön vaihtoehdosta huolimatta tuijotin silmiin maailman kohtaloa. Olin tullut tähän. Nyt oltiin siinä pisteessä, ratkesiko tämä minulle vai Pyramidille. Pimeille voimille. Ajatuksille, tunteille, teoille, jotka tekivät surustakin syvempää ja pimeydestäkin pimeämpää, vai niille, jotka tekivät pakkasesta alhaisemman ja ikuisuudesta lyhyemmän. Olin tullut tänne asti vain kuvitellen, että lopulta saan Ajankääntäjän. En ollut ajatellut, että joutuisin tilanteeseen, jossa vain aika ratkaisee, mitä tuleman pitää. Ehkä tämä oli vain historian itseään toistoa. Ehkä tämä on räätälöity kohtalo jo kauan, kauan sitten, ja nyt minun täytyy elää tässä. Ehkä tämä kaikki ei olekaan minusta kiinni. Ehkä...
ehkä kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää.
--
Hihii :DDDDDD nyt kiusaan teitä VIELÄ kun tää ei nyt loppunukkaa XDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD Seuraava osa on viimeinen ja ehkä pidempi. Sitä odotellessa... ;DDDDD
*Hobitista otettu arvoitus
Ja huomioikaa, KAIKKI on fantasiaa tässä tarinassa! (: Tajuattehan, että mm. Minä en voi polttaa ketään huvikseni kasaksi luuta ja tuhkaa. XDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD
Osa 6
kpl 2
Sydämeni tuntui pysähtyvän nyt kokonaan. En saanut henkeä ja suustani pääsi vain heikko henkäys. Lohikäärme. Tuo myyttinen otus syöksi tulta seinää päin kun näyttääkseen taitojaan. Onneksi kehoni ymmärsi jatkaa sydämen lyöntiä ja hengittämistä, sillä omalla vastuullani olisin kaatunut kuolleena maahan. Aivoni raksuttivat tuhatta ja sataa mutta tyhjää. Ideat, jotka olivat yhtä sipsipussin grammamäärän tärkeyden kanssa tässä asiassa, tulivat ja menivät ja taso huononi huononemistaan. Minä kuolen.
Joskus tuntuu siltä, kuin kuoleminen, vain maahan vajoaminen ja kaikkien unohtaminen, voisi olla kaikista helpoin ratkaisu. Tällä hetkellä minusta tuntui niin voimakkaammin kuin koskaan ennen. Jos joskus vain saisin nukahtaa, vajota maahan, antaa raajojen muuttua painottomiksi ja vaipua uneen, josta en heräisi koskaan. Mutta minä itse olin joskus huutanut Lilianille luovuttamisesta, kuinka hän ei saisi koskaan luovuttaa mitä ikinä tapahtuisikaan, ja nyt minä itse mietin, mitä jos vain kuolisin (vaikkakaan en voi kuolla, mitä on vaikea unohtaa ja toisaalta taas vaikea muistaa). Yllättävän pitkään ehdin ajatella ennen kuin minut poltettaisiin kasaksi luita ja tuhkaa, jos sitäkään jäisi jäljelle. Olenhan minä lukenut Harry Potterinkin lohikäärmeestä, vaikkei se valtavia lieskoja syöksenytkään entiseen vankilaansa missä se oli yhdistetty kalinaan ja kipuun ja- BINGO ! tiedän toki että on todella typerää ja lapsellista ajatella että lukemani kirjojen satujen asiat toimisivat oikeassa elämässä, mutta minulla oli todellakin aavistus pyramidista ja sen salaisuuksista. "Odota" puhuin oikein houkuttelevalla äänellä ja nyökkäilin vahvistaakseni sanojani. "Jos poltat minut nyt, et näy yhtä juttua!" nyökkäilin innostuneesti ja iskin vielä silmääkin päälle. Minä vinkkailen lohikäärmeelle, kyllä, tämä on pimeetä. Kaivoin laukustani nopeasti kotiavainnippuni, jossa oli muitakin avaimia. Helistin saman tien avainten ollessa ulkona laukustani. Lohikäärme inahti ja perääntyi puoli askelta. Sisimmissäni värähti. Sitten lohikäärme sai voimaa vihasta, astui eteenpäin ja avasi suunsa syöstäkseen minut kasaksi luita ja tuhkaa. Heitin pikaisesti kotiavaimeni olkani yli ja hiljaisuudessa ne putosivat kieppuen laavaan, sulivat kuplivaksi kasvaksi sulan kiven päälle. Hetki kului. Ja toinen. Ja kenties kymmenenkin, hiljaisuudessa. Oli typerää uskoa että heittämällä kotiavaimensa laavaan saisi lohikäärmeen kesytettyä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Sitten lohikäärmeet ryhti lysähti. Se painoi päänsä lähemmäs ja huomasin sen yrittävän laittaa henkilöauton kokoista päätään syliini. Silitin lohikäärmeen kuumia, veitsellä viillettyjä suomuja. Silmät olivat kärsineet, vaikka eivät päältä. Ainoastaan lohikäärme itse oli kärsinyt sisältä ja osin myös päältä sen koulutukseen. Sen iho välkehti kullan, punaisen, oranssin ja keltaisen väreissä. Kaunis. Samassa ovesta astuikin robotti, joka sai lauseensa puoliväliin ("Olen viimeinen vastustajasi, josta et pääse ohi sillä...") Ennenkuin valuikin jo metallia ja putoili pitkospuilla. Hymyilin uudelle, hyödylliselle ystävälleni. Tosin minun oli jatkettava matkaa. "Odota tässä", mutisin uudelle ystävälleni. Selitin mumisten, että minun täytyi löytää ajankääntäjä jotta sallisin Kuoleman elämisen ja ihmisten elämä parantuisi. Ainakin niiden joiden piti kuolla. Lähdin pelokkaasti kulkemaan kohti seuraavaa ovea. Ainakaan saman tien ei pitäisi tulla otuksia jotka tahtovat tappaa minut, sillä kuullakseni robotti - joka muuten oli neljä metriä korkea ja ainakin yhtä leveä - oli sanonut olleensa viimeinen vastus tässä huoneessa. Oikeastaan tarkemmin, robotti oli sanonut olleensa viimeinen vastus, puhumatta huoneesta. Mitäköhän seuraavaksi?
Yritin pitää pääni ylhäällä nähdessäni seuraavan oven kulman takana. Nielaisin ja hoin mielessäni "Keskity. Älä pelkää. Keskity. Älä näytä pelkoasi. Keskity." Pysähdyin ovelle vetämään henkeä ja olkapäähäni alkoi taas särkeä. Äskeinen avaimien heitto oli pakko tehdä nopeasti ja avaimet sattuivat olemaan venähtäneen olkapääni kädessä... eli juu. Kuitenkin, ovi oli normaalin oven kokoinen ja sysimusta. Katsellessani ovea se alkoi jo avautua itsestään. Säikähdin ja hypähdin taaemmas, mutta huoneessa ei ollut muuta kuin valkoinen, pieni valopallo keskellä pimeää huonetta. Minun oli pakko astua sisään, ja heti jalkani osuessa maahan valot syttyivät huoneeseen. Täysin valkoista valoa. Eli negatiivinen väri. Ei luo turvallista ja lämmintä tunnelmaa, olisi pitänyt arvata. Vilkuilin huoneeseen kunnes tajusin, että minun varmaan täytyisi astua kokonaan sisään. Vaikka huoneen valo olikin valkoista, se oli omalla tavallaan hienoa. Huone ei näyttänyt homeiselta, kuten suurin osa edellisistä, eikä niinkään vaaralliselta. Seinät olivat metallin värisiä ja oletettavasti metallipäällysteisiä. Katonrajaa kulki LED-valonauha, joka sai hiuksilleni valkoista hohtoa ja valopallo - joka oli myös valkoinen - alkoi väreillä. Sisimmissäni värähti. Valopallo alkoi suureta ja "jalusta", jonka päällä se oli (seinien värinen, noin metrin korkuinen pylväs jossa oli pallon muotoinen kaiverrus päällä, vaikka pallo leijuikin ilmassa) alkoi vetäytyä maan sisään, puf vain, ja se olikin jo kadonnut. "Valo"palloa oli vaikea sanoa enää valoisaksi, koska se muuttui tummaksi, sysimustaksi, ja niskakarvani nousivat pystyyn kun siitä alkoi venyä kahdeksan raajaa ja lihava pää. Hämähäkki. Paitsi että ei ihan normaali pihahämppis, vaan ainakin kolme metriä pitkä ja kaksi leveä. Miksi kaiken täällä piti olla niin suurta? Suuruudenhulluja kaikki... Mitä nyt neuvoksi? Niskaani kihelmöi ja väreet laskeutuivat alas selkääni. Silti tuttu ja vaarallinen lämpö alkoi levitä sisimmissäni ja tahtoi päästä ulos, tahtoi näyttää todellisen luontoni. "Eih, ei nyt!" mutisin hädissäni, suljin silmäni yrittäen unohtaa huoneessa kohti tulevan ongelmani ja painoin pääni alas, yritin hengittää rauhallisesti ja lopettaa lämmön sisälläni, mutta aloin hätääntyä ja hengittää savua, kunnes kolahdus havahdutti minut. Missä minä olen, mitä minä teen, miksi olen täällä, kaikki kysymykset pyörivät puoli sekuntia mielessäni kunnes tajusin että olin ylösalaisin ilmassa roikkumassa jättihämähäkin eturaajasta. Pelko kyti nyt lähellä, maistui suussani ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, katseeni terävöityi ultraHD-tasolle. Ei, olin epäonnistunut. Kaikki olisi ohi.
Kirosin itseäni yrittäen pysäyttää lämmön, joka oli tulossa pinnalleni. Ei, ei nyt! Samassa tajusin pelkääväni enemmän sitä lämpöä kuin hämähäkkiä, ja putosin lattialle. Hämähäkki väreili, muutti muotoaan enemmänkin tunnetilaksi, tavalla jolla näin sen kuvamuistissani. Samalla tajusin, että huoneen valot olivat eri väriset... Punaiset! Ne vaihtuivat tunnetilani mukaan... No, onneksi valot sentään toimivat, sillä inhoan olla pimeässä keskellä jättihämähäk.. Valot sammuivat kuin taikaiskusta. Samalla tajusin koko huoneen idean, ja viime virkkeestäni voisin yhtä hyvin jättää kuin-sanan pois. Olin lähellä pyramidin salaisuutta.
Pelkohuone. Tämä oli käytetty idea ja alunperin muistan lukeneeni kauhutarinoista Stephen Kingin kirjoittamana. En siis saanut pelätä mitään, sillä se, mitä pelkäsin, muuttui silmieni eteen. Täytyi olla ajattelematta, tai ainakin pelkäämättä, sillä jos ei ajattele tai pelkää, ei huone voi muuttaa mitään miksikään. Ensin minun täytyisi rauhoittaa itseni. Se onnistuikin yllättävän nopeasti, kun tajusin että mitä nopeammin, sen nopeammin pois täältä. Sitten vain tyhjensin yksi kerrallaan kaikki ajatukset ja valopallo muuttui valopalloksi. Odotin sekunin, kunnes valopallo katosi ilmaan ja katto huoneesta nousi, aivan kuin Egyptin päivään, kirkkaana ja silmiä häikäisevänä. Vedin käden silmieni eteen, jotten sokeutuisi, ja samalla tajusin, että katto vaihtui kuin näkymättömällä liukuhihnalla ja oli jo hyvää vauhtia laskeutumassa... Minun päälleni, sillä ainoastaan katto ei vaihtunut, se mitö luulin katon sisäpinnaksi olikin toisen, seuraavan huoneen lattia. Ehdin hivuttautua oviaukon syventymään mutta jalkani pää jäi ulkopuolelle, enkä ehtinyt ottaa sitä syvennykseen. Odotin kipua silmät kiinni rutistettuina. Ja odotin. Kunnes sekunteja oli kulunut jo liian monta. Katsoin eteeni avaten hitaasti silmäni. Jalkani oli yhä syvennyksen ulkopuolella, mutta täysin kunnossa. Eli siis, laskeutuessaan jalka meni lattian läpi, jotta pyramidissa kaikki eivät kuolisi typerästi tänne... Asiasta toiseen. Huone muistutti paljon edellistä, paitsi kaikki oli vaaleaa. Katossa roikkuva, valaiseva lamppu väritti seinät kauniiksi, ja jotenkin lommoisen oloisiksi. Vasta hetken katseltuani seinää tajusin, että "lommoissa" ja "kohoamissa" oli tarkoitukselliset muodot, ja niistä muodostui sana KAIKKIOSAAVA. Kutristin kulmiani ja samassa vasemmalta puolelta kulmasta kuului ääni "Käy peremmälle". Säikähdin pahasti, vaikka sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita. Kulmasta astui esiin lyhyt mies, joka näytti aika lailla hullulta ja vanhalta, vaikka oli ehkä viidenkymmenen paikkeilla. Hän oli pukeutunut samalla lailla kun seinä: paita ja housut, täsmälleen samaa beige-harmaa-vaalea-sävyä. Miehen ihokin oli vähän samanlaista, harmaata mutta vaalea, kuin jauhosäkki olisi osunut päähän. Hiukset olivat seinän värisiä.
"Kuka olet?" kysyin hieman töykeästi välittämättä äänensävystäni lainkaan. Mies naurahti kuivasti.
"Onpas sillä neidillä nyt kiire", hän totesi ja hymyili, omistusta katseessaan. Kaivoin huomaamattomasti laukkuani. "meillä on aikaa", hän vielä lisäsi ja maisteli viimeistä sanaansa kuin arvaten, mitä hain täältä.
Tartuin laukussani olleeseen, noin puolen kämmenen kokoiseen kiveen joka oli melko litteä. Otin sen nuolioven luota, luullessani että tarvitsisin kipsata sillä jotain, mutta löysinkin jo toista käyttötarkoitusta. Paiskaan kiven olkapäästäni välittämättä niin lujaa ja niin yllättäen kun vain pystyn päin tuota outoa miestä, karjuen samalla "MINULLA EI OLE AIKAA!". Ei toiminut, sillä mies oli yllättävän nopea viisikymppiseksi ja väisti yhdellä, kevyellä ja helpolla liikkeellä. Putosin polvilleni sillä olkapäähäni särki tajuttomasti. Kiristin hampaitani mutta kyynel vieri poskeani pitkin. Mies taisi nauttia, sillä hän vain nauroi kevyesti, hiljaisesti.
"Sinä olet idiootti", totesin lattialta pitäen lyhyen tauon joka sanan jälkeen ja sylkien sanat suustani kuin ne oikeasti satuttaisivat häntä.
Turha toivo. Mies räjähti nauruun.
"Sinä olet inhottava. Mene pois. Minä INHOAN SINUA!" purin tunteitani, ja aivan kuin kaikuna mies nauroi vain lisää. Hän nauroi takakenossa silmät kiinni ja suu ammollaan, ja tajusin että takaisin pompannut kiveni oli kurotuksen päässä.
"TYHMÄ TURHA IDIOOTTI!" karjuin hämäykseksi, ja se sentään toimi. Ensimmäinen onnistunut tänä iltana. Kurotin nopeasti vasemmalla kädelläni kiveen, tähtäsin ja heitin.
PUM. Suoraan vatsaan. Siinäpä oli naurussa pitelemistä, mutta tyydyin hymyilemään vinosti. Mites nyt suu pannaan, häh? Ups. Taisi suuttua.
Miehen hymy katosi kuin Nikolas itseni alta tylsistyessään.
Hän tuhahti.
Kului hetki. Ja toinen. Sitten tuo mies taas puhui, ja ääni värisi vihasta.
"Oletpas itsepäinen. No, annan sinulle mahdollisuuden. Voit jäädä tänne luokseni, ryhtyä vaimokseni ja kasvaa suojeluksessani. Tai voit yrittää käyttää epätavallisen tyhjää päätäsi ja vastata Kolmeen Kysymykseen, jos vastaat kaikkiin oikein, saat valita kahdesta ovesta", mies selitti ja viittasi vastapäisellä seinällä oleviin, täysin identtisiin ja normaalin kokoisiin oviin joita en ennen ollut huomannut ja mies jatkoi puhettaan, "joista toinen sisältää Ajankääntäjän ja toinen.... Hmm, hirviön. Valitse", mies sanoi ja oletti tietävänsä vastauksen joten hymyili ilkeästi, vinosti, ja katsoi minua. Hän ei tuntenut minua. Ei sitten ollenkaan. Virnistin vinosti.
"Jään vaimoksesi...", aloitin ja mies näytti tyytyväiseltä, mutta jatkoinkin, "sitten kun MAAILMA RÄJÄHTÄÄ. ALA KYSELLÄ!"
Ilme venähti pahemmin kuin olkapääni.
Muussa tapauksessa olisin nauranut (oh WOW) mutta tämä ei ollut oikea hetki. Miehen ilme kovettui ja hetken hän hallitsi haluaan kuristaa minut hengiltä. Hassua, saan monessa aikuisessa saman halun aikaan. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi lyhyesti ja sanoi "No, ole sitten tyhmä."
Virnistin ja vastasin, "I will."
"Eli vastaat Kolmeen Kysymykseen-", mies aloitti mutta keskeytin: "Joojoo kuultiin jo. Kysy nyt se eka."
Jälleen kuristushalun hillitseminen.
"Selvä. Kysymys numero yksi: ainiin, nämähän ovat arvoituksia", mies totesi kuin olisi unohtanut sen ja luuli, että tämä jotenkin muuttaisi mielipidettäni. Hetkeen kukaan ei tehnyt mitään. Sitten pyöritin ilmassa sormeani sen merkiksi, että mies jatkaisi puhumista. Toivon kiilto sammui tämän silmistä.
"Arvoitus numero yksi: Toinen ovi johtaa pudotukseen ja toinen portaisiinm joista pääset pois. Kumpaakin ovea vartioi vartija, toinen puhuu aina totta ja toinen aina valehtelee. Saat kysyä yhden kysymyksen, jonka avulla saat valita ovista ja yrittää selvittää, kummasta pääset portaisiin. Mikä kysymys olisi?"
Olin olettanut jotakin vaikeampaa. Tässä minun täytyi vain muotoilla ajatukseni sanoiksi ja varoa polttamasta tuota idioottia hetken mielijohteesta kasaksi luuta ja tuhkaa. Just kidding, ehehe.
"Kysyisin samaan aikaan kummaltakin: Kumpaa ovea osoittaisit, jos kysyisin kympi ovi vie portaikkoon?"
Mies hymähti pettyneesti. "Se olikin kaikista helpoin".
Aluksi ajattelin sano jotakin piikikästä, mutta toisaalta minulla ei ollut aikaa joten paras olla tuhlaamatta. "Jatka."
"Älä sinä minua määrää. Arvoitus nro kaksi: Ei sitä voi nähdä, ei tuntea voi,
ei se tuoksu, eikä se soi. Se on tähtien takana, vuorien alla, se täyttää tyhjänkin kaikkialla. Se tulee ensin, ja myöhemmin, se tappaa naurun ja elämänkin.*"
Tylsää.
"Hah!" minä tuhahdin ja vino virnistys levisi kasvoilleni. "Olen minäkin kirjoja lukenut. Pimeä."
Ensin mies näytti siltä kun olisi voinut huutaa että minä olin mahdottoman hyvä, mutta sitten ilme palautui normaaliksi ja mies köhisti kurkkuaan, aivan kuin aloittaisi presidentinvaalin.
"Minä inhoan tätä kolmatta, sillä olethan tavallaan jo ratkaissut tämän. Mutta silti, voimat estävät minua hyökkäämästä sinun kimppuusi" otus aloitti ja tässä välissä sihisi hampaidensa välistä, että se ärsytti häntä suuresti, ja jatkoi: "ja minulle on kerrottu tasan mitkä arvoitukset minun täytyy lausua. Mutta varo - mikään ei ole sitä miltä näyttää. Ei mikään. Kolmas arvoitus: Keskellä yötä neliö toivon taipuu metalliksi. Koillisesta aarteelle, lounaasta kuolemaan. Vain viekas pääsee sisään aarteista nauttimaan. Tulkitse."
Päättelin, ettei minun kannattanut alkaa luennoimaan, että kaikilla oli omat tulkintansa eikä niissä ollut oikeaa ja väärää, vaan aloin jo valitsemaan sanojani. Nämä sanat joko syöksisivät maailman tuhoon tai pelastaisivat sen. Ei paineita.
"Keskiyöllä kuunsäteet muodostuvat ja taipuvat avaimeksi, jolla pääsee pyramidiin. Koillisesta johtava käytävä tuo kommelluksien ksutta aarteelle, mutta jos erehtyy menemään lounaassa olevasta ovesta, on tuloksena vain kuolema. Vain nokkeluudella voi selvitä."
Tuli hiljaista. Hiki puski pintaan, mutta kuumuudesta ja houkuttelevasta lämmön vaihtoehdosta huolimatta tuijotin silmiin maailman kohtaloa. Olin tullut tähän. Nyt oltiin siinä pisteessä, ratkesiko tämä minulle vai Pyramidille. Pimeille voimille. Ajatuksille, tunteille, teoille, jotka tekivät surustakin syvempää ja pimeydestäkin pimeämpää, vai niille, jotka tekivät pakkasesta alhaisemman ja ikuisuudesta lyhyemmän. Olin tullut tänne asti vain kuvitellen, että lopulta saan Ajankääntäjän. En ollut ajatellut, että joutuisin tilanteeseen, jossa vain aika ratkaisee, mitä tuleman pitää. Ehkä tämä oli vain historian itseään toistoa. Ehkä tämä on räätälöity kohtalo jo kauan, kauan sitten, ja nyt minun täytyy elää tässä. Ehkä tämä kaikki ei olekaan minusta kiinni. Ehkä...
ehkä kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää.
--
Hihii :DDDDDD nyt kiusaan teitä VIELÄ kun tää ei nyt loppunukkaa XDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD Seuraava osa on viimeinen ja ehkä pidempi. Sitä odotellessa... ;DDDDD
*Hobitista otettu arvoitus
Ja huomioikaa, KAIKKI on fantasiaa tässä tarinassa! (: Tajuattehan, että mm. Minä en voi polttaa ketään huvikseni kasaksi luuta ja tuhkaa. XDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD