|
Post by Sara on Oct 7, 2014 18:41:04 GMT
hahah XDDD ja pssst Minka, Kuolemaa ei voi nähdä muuala kon sen talossa, koska siel se asuu (; tämä siis sen kohdan pohjamiete, se et kun mä ooon siellä ja tiien et muutama sekunti ja mä en tuu koskaan palaan sinne, et jos mä halusin tehä jotain niin se piti tehä nyt ja se et kaikki mitä mä oon kokennu niin jäis mun sydämeen, mut osa mua jäis ikuisesti sinne Kuolemam taloon. tämä siis tekstin takaista tarinaa, toivottavasti te osaatte lukea tekstin takaa (:
ja kiitos myös kehuista, ette arvaa kuin ihanaa musta on ollu kirjottaa tota ja lukee noi teiän ihanat kommentit ja kannustukset ja tietää et joku arvostaa sitä mitä mä kirjotan (:
|
|
|
Post by Sara on Oct 8, 2014 4:03:08 GMT
ja viel tohon Kuolemaan, et jos se on jossain muual ko sen talossa, ni et voi koskee siihen tai jos sussa on pikkasenkin heikkoutta, kuolet (; tämä siis pidempää tarinaa eli kirjaa varten, ei niinkään liity tähän (;
|
|
|
Post by Zoe on Oct 8, 2014 5:02:27 GMT
Uusi tarina jo
|
|
|
Post by Sara on Oct 8, 2014 13:01:32 GMT
Tarvitsen vähän palautumisaikaa, eli aikaa koota taas ajatukset ja voimat ja suunnata ne kohti seuraavaa tarinaa. Pitää taas miettiä uusiksi juoni, tapahtumat, jokin joka pitää tarinan kiinnostavana, mahdollisia yllättäviä käänteitä, miten saisin ajatuksiani tarinaan, mitä teen seuraavaksi Lockin kanssa jnejne. Eli voi mennä aikaa ennen kun keksin taas enemmän hoitopuoleisen tarinan, mutta ei huolta, niitä tulee ja kyllä yksiosaisiakin, joissa ei nyt niin paljon tapahtumia (:
|
|
|
Post by Huusari on Oct 8, 2014 15:11:36 GMT
Yleiskommentti tarinoistasi:
Upeaa Sara!
Sinussa on kirjoittaja-ainesta, joka näkyy tarinoissasi. Näkee, että olet rakentanut tarinoitasi huolella ja panostanut niihin paljon.
On mahtavaa huomata, että olemme löytäneet Nikolakselle juuri oikeanlaisen hoitajan. Olet vastuuntuntoinen ja ahkera hoitaja. Nikolas on varsinkin tänä vuonna saanut lihaksia ja myös enemmän elämäniloinen oripoika, joka on kehittynyt hurjasti eteenpäin. Pian Bella voikin Nikolaksella käydä kisaamassa muutamat kisat, jotta nähdään miten ori reagoi kisahälinään muualla ja saadaan myös treenaukseen ja valmentautumiseen saadaan vinkkejä. Sinä pääset halutessasi Nikolaksen hoitajana kisamatkoille Nikolaksen kisahoitajaksi.
Oikeinkirjoituksesta poimein tähän muutaman esimerkin ja yritän parhaani mukaan kertoa ensin virheen ja sitten korjata sen ja samalla kertoa miksi näin: Joissakin lauseissa sinulla on hieman "hassuhko" lauseen rakenne, jos näin voi sanoa. Esimerkiksi uusimmassa tarinassasi: Nikolas ei tänään tepastellut paikallaan selkäännousussa, mikä ihmetytti minua jotenkuten. Lauseen viimeinen sana jotenkuten ei oikein sovi lauseen rakenteeseen vaan siihen paremmin esimerkiksi vähäsen tai sitten sitä ei ole pakko laittaa, vaan lause olisi: Nikolas ei tänään tepastellut paikallaan selkäännousussa, mikä ihmetytti minua. Joissakin sanoissa on puolestaan ylimääräisiä kirjaimia, esimerkiksi: taaemmas --> taemmas Vastaavasti osassa sanoista on liian vähä kirjaimia:
pyörytti --> pyörrytti
En tiedä, huomasitko itse tätä, mutta tässä lauseessa sekoittuu kirjakieli ja puhekieli. Koska koko muu tarina oli kirjoitettu kirjakielellä, on hassuhkoa että kesken tarinan käytetään puhekieltä muuta kuin vuorosanoissa. Kävelin laitumen viertä ja näin söpön shettisvarsan. --> shetlanninponivarsan
Osasta lauseista puuttuu pääverbi, mitä ei heti huomaa, mutta esimerkiksi tästä puuttuu pääverbi: Lähempänä Ajankääntäjää kun koskaan.
Nämä perus: " Hmm, mm " jne. kirjoitetaan oikeaoppisesti näin: "Hmmmm..." --> "Hmm..."
Numeroitten ja prosenttimerkkien väliin kuuluu välilyönti, kuten esimerkiksi tässä: 50% -> 50 %
Kokonaisuudessaan tarinoissasi ei ole kamalaa määrää kirjoitusvirheitä, hyvä niin! Itsellänikin oli joskus aikoinaan huonohko äidinkieli, joka lähti paranemaan hurjasti sen jälkeen, kun aloin kommentoimaan ja lukemaan muiden tarinoita, sekä kirjoittelemaan itse tarinoita, joita muut kommentoivat rakentavasti. En tiedä hyövyttävätkö nämä teitä kuin paljon, mutta itse koin aikanaan, että rakentavat kommentit auttavat eteenpäin ja seuraavissa tarinoissani yritin kiinnittää huomiota virheisiini ja korjailla niitä.
Kuvailet tarinoissasi paljon, jolloin tarinoihin pääsee matkaan ja se avaa paljon. Kuvailu luo myös omanlaistansa tunnelmaa tarinoissa.
Osaat käyttää myös ns. " tehostelauseita ", eli muutaman sanan lauseita tai jopa yhden sanan lauseita, esimerkiksi pelkohuone. Se tehostaa paljon ja sopii tarinoittesi juoneen.
Kaiken kaikkiaan kommentoin tällä kommentilla 13 erilaista tarinaa ja runoja, joista osa oli kirjoitettu englannin kielellä. Saat näistä palkkioksesi: 450v€ + Cool Rider – Ratsastuskypärä eqp:stä. Värivaihtoehdot: musta, ruskea ja vihreä. Minkä värisen tahdot? Eli keskimäärin jokaisesta tarinasta se 35v€ + vielä tavarapalkinto, koska olet ilmiselvästi panostanut tarinoihisi, niin tahdomme palkita sinut jollain tavalla.
|
|
|
Post by Sara on Oct 8, 2014 15:38:40 GMT
Kiitos hirveästi, pitäisipä ottaa huomioon (:
Ja juu, voisin tästä lähin alkaa kyselemään vähän enemmän näitä suomen sanoja, mut kun ei tuu mieleen ja kun en oikeen tiedä et se on väärin koska enkku... XDD Ja siis, oletettavasti virheitä on tulossa jatkossakin, virtuaalitallitoiminta on auttanut paljon kehittymään suomessa, mut vaikka puhun sitä koko aika ja kirjotankin suurimman osan, kummassakin kielessä on heikkoutensa, englannissa kirjoittaminen ja suomessa oudot sanat ja taivutus ja kaiken maailman ihmemuodot XD Pyrin kiinnittämään huomiota noihin asioihin vastaisuudessa, ja tuo pyörytti oli ihan vain kirjoitusvirhe XDDD kuten lukuisat a-kirjaimet, jotka tahtovat tabletin (ja mahtavan kirjoitustaitoni) takia muuttua s-kirjaimiksi, sattuvat olemasn vierekkäin täällä näppäimistössä.. XDD olemasn! Ei oo totta! Olemaan* Ja juu, tuo pääverbi on kanssa niitä juttuja joita en suomessa tajua. Kai niitä nyt enkussakin pitäis olla, mut siellä kukkaan ei välitä jos se vähän välii puuttuu lauseista... :DD Ja omat paheeni ovat ylipitkät lauseet, oudot lausejärkät ja sitäkin oudommat sanat, jotka onnistun vääntämään. Tässä just pari iltaa sitten mietinkin että miten se sosiaalisoitunut taipuu kieltomuodossa... sosiaalisoimaton? Sosiaalisoitunutton? Sosiaalisoituton? mikä se on? :DD
|
|
|
Post by Sara on Oct 8, 2014 15:43:11 GMT
Niin ja siis voin sanoo, et emmie noist kirjaimien määrist oikeen mitään tajuu XDD miul on aina liian vähän tai liikaa, millon mitäkin :-P
|
|
|
Post by Sara on Oct 10, 2014 14:05:42 GMT
Mitä kirjotan seuraavaksi?
Hoitotarinaa, ihan niikun vaan Nikillä ratsastusta ym, vai sit niin tulista tekstii et se höyryy kun luette (ft. Kassu) (;;
|
|
|
Post by Zoe on Oct 10, 2014 14:16:18 GMT
Hoitotarina ft. Kassu ja Niki
|
|
|
Post by Sara on Oct 10, 2014 14:21:42 GMT
Eli meinaat et alkutarinaa mä ridaan Nikin läpi ja sit lopputarina haihtuu matkalla ? >8DDD
|
|
|
Post by Zoe on Oct 10, 2014 14:36:49 GMT
Vaikka niin ;-)
|
|
|
Post by Sara on Oct 10, 2014 14:37:53 GMT
Hah XDDDD saamas pittää, kattoo nyt mitä muut vastaa )) alotan jo kohtapuoliin, nyt syömään. Palaan pian!
|
|
|
Post by Sara on Oct 17, 2014 14:58:24 GMT
Hetki ennen aamunsarastusta
On kultaa luonnon ensi vihreä sen kirkkain vivahdus näin säilyvä. Ja kevään ensi lehti kukka on vain tunnin väistyäkseen uuden lehden tieltä. Niin viattomuus vaipuu murheeseen ja aamu muuttuva on päivään uudelleen. Ei kulta puhua voi ikuisuuden kieltä.
-Robert Frost
Vielä pyöräillessäni tallille kuvittelin tämän olevan taas yksi niistä aamuista. Niistä täysin normaaleista, ihanista tallipäivistä. Mutta en milloinkaan, en polkauksenkaan verran olisi uskonut, että tänään unelmaa ei voi erottaa elämästä.
Tai ehkä minä uskoin niin, mutten sisäistänyt sitä. Tai ehkä minun elämäni oli unelmaa, ehkä niitä ei tarvinnut yleensäkään erottaa toisistaan. Tai ehkä tämä vain oli niitä päiviä, jolloin minäkin seisoin taas jalat maassa ja pää pilvissä. Tai sitten tänään vain oli sellainen päivä.
Nikolas oli tarhassa, joten hain riimun sisältä ja huutelin oria kävellessäni kohti tarhoja. Kello oli jotakin vaille seitsemän, joten olin jo aikaiseen liikkeellä. Aamuinen usva häilyi vielä ohuena hattarana puiden oksilla leväten. Nikolas lepuutti takastaan ja kuullessaan tuloni ori nosti katseensa ja sen hengitys höyrystyi ilmaan. "Nikiiii...", minä huikkasin hiljaisesti sarastavaan aamuun. Juuri kun ori alkoi kävellä luokseni, auringon ensisäteet kajastivat tämän takaa ja loivat orille kauniin silhuetin. Aamukajaste valaisi usvan läpi, ja se näytti todellisemmalta, kolmiulotteisemmalta. Aamussa oli jotakin taikaa, joka sai ihmiset katsomaan sitä ja luonnon taipumaan sen tahtoon. Jotakin, joka sai sydämeni tykyttämään nopeammin ja henkäyksen karkaavan huuliltani. Lockin pää työntyi syliini ja orin turpakarvat olivat märkiä ruohossa makaavasta kasteesta. Pujotin riimun orin päähän ja napsautin riimunarun kiinni. Kävellessämme sisään talliin aamun taikuus alkoi hälvetä usvan mukana auringonsäteitä paeten. Muisto auringonnoususta alkoi kadota hiljaa muististani ja taikuus alkoi tuntua mielikuvitukselta. Outoa, miten asiat kääntyvän päinvastoin niin nopeasti kuin pyörähtivät oikeinkin päin.
Tallissa oli muutama kymmen hevosta ja osa niistä laittoi päänsä ulos kun kävelimme Lockin kanssa sisään. Kaviot kopisivat lattiaan takoen viimeisetkin unenrippeet minusta. Kiinnitin Lockin käytävään ja hain harjat. Harjasin orin rauhallisesti ja hitaasti läpi, ja Nikolasta väsytti. En edes huomannut orin nukkuvan, vasta kun hain varusteet ja niiden kolina sai tämän nostamaan päänsä ja räpyttelemään uneliaana silmiään. Samassa veinkin satulan ja suitset takaisin ja päätin, että tänään olisi rennompi päivä; kävelylenkki päitsillä maastossa. Jos lähtisimme nyt, ehtisimme vielä nähdä toisella puolen mäkeä sijaitsevan laakson usvan. Irroitin toisen puolen käytävästä ja sidoin jäljelle jääneen riimunarun ohjaksiksi. Rapsutin Lockia vielä korvan takaa, ja sitten me kävelimme ulos.
Ilman satulaa selkäännousu* ei tainnut olla hirveän mukavaa Lockille, mutta se oli ihan kiltisti jos kahta tepasteluaskelta ei oteta lukuun. Ori olisi halunnut jo lähteä ennen apujani, mutta pysäytin sen ja annoin vasta sitten avut. Suurin osa hevosongelmista tuli siitä, kuinka ihmiset eivät tajunneet antavansa hevosen olla pomo. Päätin, että tänään menisimme vain käyntiä, ja ehkä jopa ravia hyvässä kohtaa. Käänsin orin kohti maastopolkua, ja matka luontoon oli alkamassa.
Linnut olivat nukuksissa oksilla, mutta jokunen lauluntapainen kaikui metsän uumenista. Risut ja havunneulast katkeilivat hiljaa kävellessämme puiden siimeksessä. Yksi oksa oli vähällä osua kasvoihini sillä keskittymiskykyni herpaantui ja väistin rajusti eteenpäin ja viistoon. Nikolas luimisti korviaan ja heitti pukin. Olin likellä pudota, joten tarrauduin kiinni orin harjaan ja samalla vahingossa annoin joitakin apujentapaisia. Nikolas luimisti mutta lähti laukkaamaan ja olin yllättyneenä likellä pudota. Kun yritin hidastaa vauhtia, onnistuin vain valumaan kohti kylkeä. Minulla oli täysi työ pysytellä selässä, mutta puhelemalla ja jarruttelemalla ohjista saimme hiljennettyä ravin kauta käyntiin. Puuskutin hiukan hengästyneenä pikalaukasta ja annoin Nikolakselle pitkät ohjat käyntiin. Olimme saapuneet paikkaan, josta näki laaksoon. Siellä usva häilyi vielä lähellä maata ja jokunen haihtuva puiden siimeksessä. Aurinko paistoi usvan läpi ja kultasi sen reunat, aivan kuin ne olisivat olleet pilviä. Nikolas rauhoittui ja orin hengitys tasaantui. Ruoho oli kasteessa ja helmet tuikkivat auringonsäteiden osuessa niihin. Näky oli kaunis ja puna taivaanrannassa alkoi liueta kellertävän valon tieltä. Ja juuri ennen kuin aurinko paistoi näkyviin, olimme kävelleet kohdan ohi ja puut peittivät näkymän. Kaikki jäisi laaksoon, valo, aamun taika, ja muistot.
Polulla ei ollut ketään ja ainoastasn yksinäiset askeleet rapisuttivat lehtiä. Puut olivat keltaisen, oranssin, punaisen, vihreän ja ruskean eri sävyissä ja tuuli havisutti lehtiä. Ilma oli kolea, mutta kirkas. Nikolas käveli hiljaisesti eteenpäin, ja minulle tuli mieleen, ajattelikohan se jotakin. Ehkä se ajatteli luonnon kauneutta, minä mietin. Ehkä Nikolaskin piti auringonnousuista. Ja ehkä sekin katsoi tähtiä. Minua harmitti, etten pystynyt puhumaan hevosten kanssa samalla tavalla kuin ihmisten. Tai oikeastaan, että ihmiset eivät voineet puhua hevosta. Tuuli puhalsi vasten kasvojani, mutta yhtäkkiä minua ei harmittanutkaan yhtään. Ehkä ihmiset pilaisivat hevoset, jos nämä osaisivat puhua. Tai, ehkä hevoset pilaisivat ihmiset. Minä en tiedä, tiedän vain että näin on kaikkein parasta.
Lenkki ei ollut kovin pitkä, ja olimme kävelleet koko matkan vahinkolaukkaa lukuunottamatta. Kaikki oli sujunut rauhassa, ja palatessamme tilalle aurinko kiipesi jo pitkin itää. Hoitajia saapui tallille, jutteli kavereidensa kanssa ja käveli kohti talleja sekä tallitupaa. Monel vilkuttivat minulle, ja hymyillen vilkutin takaisin. Mimmi oli juuri saapunut tilalle ja kävelimme yhdessä talliin. "Miten sä noin aikasessa olit?" hän kysyi enkä minä voinut muuta kuin virnistää. "Mua ei väsyttänny, plus sitten mun pitää liikuttaa Salla", vastasin hänelle ja jutellessamme hetken ehdin harjata Nikolaksen loppuun, puin tälle loimen ja vein tarhaan. Kävelin kohti Jääntallia, ja ovella hengitin syvään. Avasin oven, ja karsinarivi avautui silmieni edessä. Tallissa oli paljon hevosia, pieniä ja isoja, kilttejä ja ilkeitä, rauhallisia ja ylienergisiä sekä kaiken värisiä. Joku hevonen potki juuri karsinansa seinää puolitohjoksi ja yritti näykkäistä kävellessäni ohi, mutta karsinaluukku oli kiinni. Kuulin pehmeän, mutta hiukan rosoisen hörähdyksen edestäpäin. Harpoin varoen karsinan luokse, ja nimikyltissä luki Snígur frá Villtur. "Täällähän sinä olet, senkin söpöliini", minä höpisin sille silittäessäni sen harjaa ja kaulaa. Tamma nuuski minua innoissan kun pujotin riimun sen pään yli. Hain harjapakin ja aloin hoitamaan tammaa karsinassa. Se seisoi kiltisti paikallaan ja nautti hoidosta, sekä nosti kaviot hyvin ylös ilman yhtäkään yritystä kiusata minua. Kaikenlaiset harjoitukset serkkuni kanssa (8v) olivat parantaneet tamman kuntoa, mutta sen kiltti luonne ei paremmaksi voisi tulla. Huusari käveli käytävällä ja huomatessani minut hän kysyi hengästyneenä: "Oletko nähnyt yhtä tuntiponiamme? Se karkasi hetki sitten eikä ole vielä tullut takaisin, ja tunti alkaa viiden minuutin kuluttua...!" Pudistin päätäni hämmästyneenä, ja kysyin "Eikö sinulla ole tunnille menijää?" Huusari vahvisti epäilykseni nyökkäämällä hätäisesti. Ajatus putkahti päähäni. "Ovatko he alkeiskurssilaisia?" minä kysyin. "Kyllä ovat", nainen vastasi katsoen minua hämmentyneenä. "Salla voi mennä ponin tilalle", minä sanoin ja Huusari näytti hiukan epäilevältä. "Se näyttää aika korkealta, ja se on nuorikin, eikä sen koulutus ole valmis, mistä tiedämme ettei se pukita tai muuta?" Minä naurahdin. "Salla on rauhallisuuden perikuva. Se ei tekisi pahaa kärpäsellekään!" Huusari katsoi minua hetken epäröiden mutta jatkoi sitten: "No, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Tiedätkö ketään taluttajaksi sopivaa?" "Minä voin tulla", tarjouduin. Ei pieni liikunta tekisi minulle pahaa. "Selvä, kiitos", Huusari sanoi nopeasti ja kertoi tunnin olevan kentällä Varustin Sallan pikaisesti ja talutin tamman kentälle. Muut seisoivat jo taluttajiensa ja ainakin kolmekymmentä senttiä lyhyempien poniensa vieressä, mutta yksi, pienehkö tyttö katseli pelokkaana ympärilleen. Kun hän näki minut, hän säikähti pienesti Sallaa. Se tunki turpansa tytön syliin, ja tämä oli kauhusta kankea. "Ei huolta", minä sanoin ystävällisesti, "se vain haluaa silityksiä." Tyttö silitti varovasti tammaa, ja kun tämä pärskähti iloisesti, tyttö rentoutui hiukan ja alkoi kysellä ponista. Ratsastuksenopettaja ei ollut vielä saapunut. "Minun nimeni on Sini. Mikä tuon ponin nimi on? Minun piti saada joku shettis", hän kyseli ja minun kävi sääliksi tytön epäröintiä. Häntä saattoi kauhistuttaa ponin koko, vaikka se olikin alle 140cm. Muistan oman alkeiskurssini kuin eilisen, ja minuakin jännitti kamalasti. "Tämä poni on Snígur fra Villtur, se on oma islanninhevoseni. Tuntiponisi karkasi ja joku tarvittiin tilalle." Tytön ilme oli mykistynyt, kun hän kuuli tammani nimen. Jatkoin hätäisesti: "Mutta tietysti saat kutsua sitä myös Sallaksi tai Viliksi. Salla ei tekisi pahaa kärpäsellekään, vaikka se voi näyttää hiukan korkealta." Tyttö itse oli varmastikin 130cm korkea, jos sitäkään. Hymyilin tytölle rauhoittavasti ja lisäsin vielä "Minun nimeni on Sara. Minä talutan sinua tänään." Tyttö rentoutui juttelumme myötä, mutta pian alkeiskurssin pitäjä saapuikin jo kentälle ja käski oppilaiden nousta selkään. Minä autoin Siniä, ja sitten säädimme yhdessä jalustimet oikean mittaisiksi. Ohjakset lepäsivät olallani, samalla kuin neuvoin tyttöä ja autoin häntä, mutta Salla oli kun pultattu paikoilleen. "Nooniiiin, ja käyntiä!" opettaja neuvoi kentän keskeltä. Tyttö painoi varovasti jalkansa Sallan kylkiin, ja tamma lähti kävelemään oikein kiltisti eteenpäin eikä laskenut päätään. Vähän ajan päästä piti vaihtaa raviin, ja Sini istui kankeana Sallan selässä. Maiskautin tammalle ja tämä nosti pehmeän ravin. "Kevennystä!" opettaja huusi kentän keskeltä ja tajusin, ettei tämä ollut alkeiskurssin ensimmäinen tunti. "Taluttajat, auttakaa", opettaja parahti ja minä virnistin. Kukaan ei näköjään ollut tajunnut tehdä elettäkään neuvoakseen. Minä aloin hokea Salkan rytmiä Sinille, ja vaikka hän olikin hiukan epävarma, hän kevensi hyvin. Pian vaihdettiin taas käyntiin. Vaihdoksessa Sini menetti tasapainonsa ja oli pudota, mutta sain hänet kiinni. Vaikka kukaan ei pitänyt tammaa kiinni, Salla pysähtyi kuin tilauksesta. Opettaja hihkaisi vain jotakin sinne päin kuin "hupsista" ja kehotti yrittämään uudelleen. Toisella kerralla vaihto onnistui hyvin ja Sini näytti hyvin ylpeältä. Minä kehuin tyttöä. Kurssilaiset pääsivät ratsastamaan voltteja, ja tunnin loppupuoliskolla opettaja kysyi, halusiko joku laukata pitkän sivun. Kaksi muuta kurssilaista nosti kättään, ja sitten Sini heiveröisesti kohotti kämmentään. Opettaja kehui kurssilaisia ja he saivan ottaa taluttajat mukaan, jos nämä pysyisivät tahdissa. Sini katsoi minua hätäisesti, ja lupasin tulla mukaan. Jos menimme rauhallista laukkaa, pysyisin kyllä tahdissa. Sini sai olla ensimmäinen, ja saimme lyhyen sivun aikaa keventää ravin. Opettaja kertoi etukäteen laukannostosta ja sanoi, että kaikki eivät onnistuneet ensimmäisellä kertaa, sillä se oli vaikeaa. Kevensimme lyhyen sivun, ja sitten Sini siirsi pohkeitaan ja maiskautti varovasti Sallalle. Salla aavisti aikeet, ja nosti kuin nostikin pehmeän laukan. Juoksin vieressä, ja pitkä sivu oli pian ohi. Sini pysäytti Sallan ja halasi ponin kaulaa.
Hiekka lensi pyörien taakse kun pyöräilin kotiin päin. Tallilla oli mennyt koko päivä, sillä olin jäänyt siivoamaan karsinoita ja laitumia, hoitamaan koiria, juttelemaan tallitupaan ja piirtämään tallilaisten ehdoituksia. Nyt olisi luvassa vapaa ilta juuri sillä tavalla millä minä tahdoin sen viettää. Aurinko oli laskeutumassa, mutta vielä oli ainakin puoli tuntia ennen kauneinta kohtaa. Ehkä minä tahdoin nähdä auringonlaskun. Tai ehkä minä vain olisin ystävieni kanssa. Ja yllättäen, aivan aavistamatta ja suuremmin surematta, ongelma ratkesi itsestään. Sain viestin Kasperilta, ja tämä kertoi olevansa koko viikonlopun yksin. Hän myös kysyi, voinko minä olla, ja tietysti vastasin myöntävästi. Aloin valmistautua iltaan: vaihdoin vastteet, laitoin hiukan meikkiä ja sitten vain otin oman asenteeni. Pian kuulin koputuksen ja juoksin avaamaan ovea. "Hei", minä sanoin hengästyneenä Kassulle. Hän sipaisi hiussuortuvan kasvoiltani ja minä en kyennyt liikkumaan. Tunsin hänen kätensä poskellani, ja kun hän tuli lähemmäksi, silmäni menivät automaattisesti kiinni. Kun tunsin hänen huulensa omillani, sydämeni tykytti lujempaa ja lujempaa. Mieleeni tuli väkisinkin Charli XCX:n laulu Boom clap, ja siltä minusta juuri tuntui. Kun lopetimme suudelman, katsoin hänen silmiään. Hän ei tarvinnut elettäkään kasvoillansa, sillä pelkästään hänen silmänsä hymyilivät. (Minua ei silti haitannut että hän hymyili tuota komeaa, ihanaa hymyään... Ja sitäkin vähemmän minua haittasi että hän hymyili minun ansiostani.) Vanhempani eivät olleet kotona ja palaisivat vasta huomenna, joten sain itse päättää päivieni kulusta. Kassu astui pyynnöstäni sisään ja suljin ulko-oven. Eteisessä poika varovasti työnsi minut vasten seinää ja oli suutelemassa kaulaani, mutta tönäisin hänet pois päin käytävän vastakkaista seinää. Kyyneleet kimmelsivät silmissäni vaikka suljin ne, enkä pystynyt tekemään mitään etteivät kyyneleet olisi valuneet poskiani pitkin. Tiesin näkemättäkin, että Kassu kstsoi minua hämmentyneenä. "Minä...", sain sanotuksi mutta nyyhkäksin sitten. Tunsin pojan käsien kietoutuvat ympärilleni ja hänen lohdutuksensa kuuluivat hiljaisena jossakin korvani yläpuolella. "Minä", yritin jatkaa ja viimein onnistuinkin, "minä tiedän että viikonlopun jälkeen sinä lähdet. Minä en...", yritin sanoa, mutta en saanut aikaiseksi mitään. Aloin nyyhkyttää Kassun olkapäätä vasten, ja hän silitteli hiuksiani ja puheli rauhoittavasti. Tunsin hänen kätensä leukani alla, ja hän kohotti päätäni varovaisesti. Avasin itkuiset silmäni ja katsoin upottaviin, sinisiin silmiin miettien, tuikkisivatko ne muuton jälkeen jollekulle muulle. Katoaisiko tämä kaikki tähtipölyksi matkaamaan ajassa, kenties jollakulla muulla oli hänelle enemmän annettavaa. Poika tuli vielä lähemmäksi, jos se oli mahdollista, ja kuulin hänen mutisevan ettei minun tarvinnut itkeä. Hän kumartui hiukan, ja kun aavistin mitä oli tulossa, itkien pyristelin hänen otteestaan irti ja astuin muutaman askeleen poispäin. Selkä häneen päin tunsin itseni avuttomaksi, ja minusta tuntui, kun olisin tuntenut pojan loukkaantumisen ilmassa. Käännyin hitaasti takaisin ja kyyneleet kimmelsivät poskillani, mutta kukaan ei yrittänyt pyyhkiä niitä pois. Samalla minä tajusin, kuinka heikko olin yksin. Hän katsoi minuun, ja minä suorastaan pelkäsin häntä. Katseessa oli päättäväisyyttä, eivätkä silmät leikkineet enää. Hän ei hymyillyt, ja minun teki mieli sulkea silmäni, ettei minun olisi tarvinnut nähdä häntä tuollaisena. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: minä tein sen, minä tein sen, minä tein sen! Hänen silmänsä olivat lukemattomat, muuten kuin että päättäväisyys paistoi niistä läpi. Mitä minä menin tekemään? Aloin nyyhkyttämään ja suljin silmäni, toivoin että näky katoaisi. Hän ei yrittänyt lohduttaa, ei astunut askeltakaan, ei muuttanut ilmettään. Avasin silmäni ja astuin askeleet takaisin kohti häntä, mutta hän astui omansa taaksepäin. Suljin taas silmäni. Mitä minä tein? Katsoin poikaa. Kun muistin kaiken, miten olin kohdellut häntä, minä suorastaan aloin itkeä. Tajusin, että hän todellakin ansaitsi jonkun paremman, ehkä nyt oltiin siinä kun täytyisi päästää irti. En saanut poikaa ja tämän kivenkovaa, väistymätöntä katsetta pois mielestäni. Me seisoimne siinä, samassa paikassa vain metri toistemme välillä, mutta enempää emme olisi voineet olla erillään. Rikki. Jätettyinä.
Huuliltani karkasi kuiskaus "Olen pahoillani", mutta en edes nähnyt selkeästi kyynelten läpi. Yhtäkkiä minä romahdin ja aloin itkeä hyysteerisemmin, tajusin, että se hetki oli käsillä. Aivan aavistamatta Kasper astui askeleen lähemmäs ja nosti minut pystyyn. Hän pyyhki kyyneleeni pois, ja kova ilme oli kadonnut. "Niin minäkin", hän kuiskasi korvaani, suuteli minua hitaasti suulle ja tällä kertaa en pyristellyt pois. Ehkä se hetki ei ollutkaan käsillä. Ehkä sitä ei ollut tarkoitus tapahtua meille.
Minua alkoi hävettää käyttäytymiseni ja yritin hennosti irtautua pojan otteesta, mutta se oli vahva eikä hän päästänyt minua pakenemaan. Sain olla iloinen, että en alkanut uudestaan itkeä, mutta ei se kaukana ollut. "Kuuntele", hän sanoi ja lopetin pyristelyni. Katsoin häntä silmiin, ja voi ei, tunsin kuinka silmiäni poltteli. Kasper kuitenkin painoi hennosti sormensa huulilleni, ja en alkanutkaan itkeä. Hän ei olisi tarvinnut sanoja tälle, mutta hän avasi suunsa, ja toisin kuin minä, oli kykenevä puhumaan. "Joskus minäkin epäilin sinua. Joskus mietin, mitä jos sinä katsot tähtiä jonkun muun kanssa." Olin avaamassa suutani, mutta sormi painoi hiukan lujemmin, ja tajusin olla hiljaa. "Mutta aikanaan opin tajuamaan, että vaikka aurinko paistaisi sinulle jonkun toisen kautta, ei se haittaa. Tärkeintä on se, mitä sinä ajattelet." Nyt en voinut estää kyyneliä. Minä joskus mietin hänestä, mitä jos hän pitäisi jostakusta toisesta enemmän, mutta vajosin aina vain itsesääliin enkä ollut ajatellut juurikaan tuota, mitä hän juuri sanoi. Suljin silmäni, mutta liian myöhään. Lämpimät kyyneleet valuivat noroina poskiani pitkin, ja minä tiesin, että olin idiootti. Varmasti myös Kasperin silmissä. "Hei", hän sanoi. "Ei mitään hätää. Kyllä minä tiedän, miltä tämä tuntuu. Älä luulekaan, etten minä kaipaisi sinua." Avasin silmäni. Päätin, että ne pysyisivät auki, sillä elämän aallokoilla ei koskaan voinut tietää mitä tapahtui. Ainakin sitä tiesi, että joku välitti.
Vilkaisin ikkunasta ulos, ja tajusin, että auringonlaskuun olisi vain noin vartti aikaa. Minä katsoin Kassua, ja hiljalleen uskalsin puhua. "Minä haluan nähdä auringonlaskun", minä sanoin, jotenkin syvällisen kuuloisesti. Kassukin vilkaisi ulos ikkunasta, mutta ei sanonut mitään. Hänen lasittunut katseensa sai minut ajattelemaan häntä makaamassa kuolleena, olemassa tiedottomana, matkaamassa tähdissä... Yhtäkkiä Kassu katsoi takaisin minuun. Katse oli tosi, mutta ei pelottava niin kuin äsken. Me katsoimme toisiamme, enkä kyennyt liikkumaan. Kun hän avasi suunsa, tahdoin peittää korvani. Minä en halunnut kuulla mitä hänellä oli sanottavaa, minä suorastaan pelkäsin. Kuitenkin seisoin suorassa ja katsoin häntä silmiin, päätin että vaikka kuinka pelkäisin, en antaisi kenellekään sitä iloa, että tämä huomaisi pelkoni. "Jaksatko...", Kasper sanoi mutta ääni murtui. Minä en liikahtanutkaan, en edes silloin, kuin Kasper puri huultansa, ja sitten avasi suunsa uudestaan. "Jaksatko sinä vielä yrittää?" Olin murtunut sisältä. Mitä tämän piti tarkoittaa? Sain kuitenkin puhekykyni takaisin, ja minä lupasin itselleni vastata kysymykseen. "Jaksan, jos sinäkin jaksat."
Kukkula oli kaunis, kun aurinko näkyi sen takaa punertavana. Pitkäheinäiset niityt jatkuivat kukkulan ympärillä silminkantamattomiin, ja jonkun kylän valot näkyivät horisontissa. Astuin kukkulan laelle samalla kun Kassu lukitsi pyöräni. Jokin kosketti kättäni ja käänsin päätäni saadakseni suudelman. Kassu katsoi minua lopetettuamme silmiin ja en voinut kuin hymyillä. Mitä minä tekisin ilman häntä? Sitten me molemmat hiljennyimme hetkeksi katsomaan aurinkoa, joka alkoi hiljalleen värjätä taivasta. Minä tiesin, että se olisi vain häivä horisontissa, ja ennen kuin huomaankaan, se palaisi yllämme, ja katoaisi yhtä nopeasti kun oli ilmestynytkin. Tämä oli loppu. Loppu päivälle, mutta samalla, loppu meille. Viikonlopun jälkeen Kassu lähtisi, muuttaisi Britteihin ja... En tiedä. Kaikki oli liian sekavaa, liian unta, mutta niin totta, että pelotti. Jotenkin minä tiesin että jotakin oli tehtävissä, mutta se ei ollut meidän käsissämme. Näinkö täytyi käydä meille? Eikö mitään ollut meidän tehtävänämme? Aurinko alkoi hiljalleen laskeutua ja Kassu kuiskasi korvaani: "Minä rakastan sinua". Minä katsoin häntä ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. "Niin minäkin sinua." Nostin katseeni ja hetken mielijohteesta suutelin poikaa ilta-auringon kuvioittamien peltojen keskellä, silkasta kaipauksesta ja rakkaudesta, hetken mielijohteesta, toiveista, elämästä, välittämisestä, paremmasta huomisesta, ymmärtämisestä, tukemisesta, kauneudesta, kaikesta. Tunsin innostuksen kasvavan suudellemme, ja hetkeksi lopetimme haukkomaan henkeä. Sitten taas tunsin hänen huulensa omillani, hetki pidentyi, ja lyheni taas. Sydämeni hakkasi rinnassa kun tahti kiihtyi ja tunsin hänen kätensä selässäni, toisen hyväilemässä ranskalaista lettiäni. Tunsin, kuinka hengityksemme kiihtyivät ja välillä meidän oli pakko haukkoa henkeä, kuinka sydän hakkasi lujempaa, kuinka hänen kätensä hakeutuivat hyväilemään kasvojani, kuinka tunsin hänen suutelevan kaulaani ja silmäni lepattivat mielihyvästä kiinni. Kuinka me suutelimme siinä, kauniilla paikalla, toisiimme liimautuneina tuntien itsemme nuoriksi. Sitten me kaaduimme, molemmat päällekäin, mutta se ei haitannut. Hänen kätensä hyväilivät selkääni maatessani hänen päällään, kaikki tuntui niin todelta ja kauniilta ja nuorelta, että melkein kaikki oli käsinkosketeltavaa. Huulemme painautuivat toisiaan vasten uudestaan ja uudestaan, suudelmat pidentyivät ja kauniissa, auringon kultaamassa ruohikossa väri kultasi lettini, ja suudelmat hidastuivat, ja niistä tuli todempia. Tunsin eläväni, olevani tässä, niin totena kuin mahdollista. Eikä mikään saisi meitä irti toisistamme, juuri nyt kun me olimme siinä kahdestaan, juuri nyt kun aurinko laski puiden taa. Juuri nyt, kun meillä oli toisemme pitkään aikaan. Juuri, kun hämärä laskeutui ja unelmat sulivat sisäämme. Ei, ei nyt kun me laukkasimme pilvien päällä, sillä hetkellä, kun me olimme jotakin suurempaa, jotakin utuisempaa, ei nyt kun me molemmat hiljalleen rauhoituimme, eikä elämää voinut erottaa unelmasta.
En nähnyt enää mitään selvästi. Suru kuristi kaulaani ja sydäntäni ja ahdisti vapauteni pieneen nurkkaukseen eikä päästänyt pois. Kyyneleet valuivat virtana kasvojani pitkin, ja muistot kahdesta edellisestä päivästä välähtelivät lentoasemalla mielessäni. Muistin minut itkemässä, pelkäämässä, muistin meidät suutelemassa heinikossa ja muistin koko eilisen yhdessäolon, joka valui hiekkana sormista liian nopeasti. Vain minuutti, ja kaikki olisi ohi. Muistin viimepäivien lisäksi kaiken ennen kokemamme. Muistin ensimmäisen suudelmamme, sen kuinka katselimme yhdessä tähtiä illalla. Kesäloman yöt, kun saatoimme torkkua toisiamme vasten valoisassa yössä, peloilla, koulun katoilla, missä vain. Muistin kuinka pienet, mitättömät riitamme kalpenivat kaiken rakkauden tiellä, kuinka luin taulusta "vain muutama sekunti". Kuinka suutelin häntä viimeistä kertaa. Kuinka kaikki kuitenkin kääntyi takaisin, ja kuinka välitimme toisistamme liikaa. Tässä sitä oltiin, ilman pakotietä, ei voinut kiertää, ei ylittää eikä alittaa, täytyi mennä levitse harmaiden kivien vailla toisen turvaa. Tässä sitä oltiin, Kasperin vieressä, mutta kuvitellen että minuutin päästä hän ei koskaan palaisi vierelleni, paitsi hyvällä tuurilla jollakin lomalla. Kuinka kaikki muuttuisi, eikä koskaan palaisi ennalleen. Ja sisimmissäni kyti pelko, että tämä putoaisi käsistä ja rikkoutusi, hän katsoisi auringonlaskuja jonkun muun kanssa, suutelisi jotakuta toista tähtiyössä, kertoisi tälle rakkauttaan, riiteli jonkun toisen kanssa, mutta palaisi takaisin yhteen. Tiedän, että minun pitäisi ajatella, että mikä vain oli hänelle parasta oli oikea vaihtoehto, mutta voitteko kuvitella, kuinka paljon sellainen satuttaa? Mikä? Kaikki.
Minuutti meni nopeammin kuin ohikiitävä sekunti, enkä ehtinyt kuin sanoa "Minä rakastan sinua" ja saada samanlaisen vastauksen, tulla suudeltavaksi ja halattavaksi. Muistan yhä viimeisen suudelmamme kuin se olisi tapahtunut vain sekunteja sitten. "Minä tulen kaipaamaan sinua", hän oli sanonut, "ja odotam seuraavaa tapaamistamme kuin kuuta nousevaa." Sitten hän oli varovasti työntänyt minua seinää vasten, enkä tiedä mikä minuun tuli, mutta käänsin pääni pois kyyneleet silmissä ja kielsin häntä suutelemasta minua. "Mikä sinun on?" hän oli kysynyt, vaikka tiesi vastauksen. "Älä...", minä sanoin ja astuin sivuun, jotta hän ei voisi yrittää uudestaan. "Miksi teet tästä niin vaikeaa?" minä kysyin, mutta oli sanomattakin selvää, että puhuin itselleni. Suostuin kuitenkin halaamaan poikaa, ja kun oli hänen vuoronsa astua putkeen ja sen kautta koneeseen, minä sain häneltä viimeisen suudelman. Juuri ennen kun hän kääntyi, hän sanoi minulle: "Joskus sinäkin tajuat, kuinka paljon avaruudessa on tähtiä." Sitten hän oli poissa.
|
|
|
Post by Sara on Oct 17, 2014 19:59:53 GMT
17.10~Charlotte The Princess
Tänään pääsisin Huusarin luvalla hyppäämään yhdellä alotteilijoiden suosikkiponilla. Olen hiukan sieltä ja täältä haalinut tietoa tammasta, ja olen aivan täpinöissäni tällaisesta tilaisuudesta. Tammojen pihatossa näkyykin jo söpö gotlanninrusstamma. Tämän mustat silmät nostavat katseensa, ja kun ne tajuavat näkevänsä hoitajan tulossa luokse, ovat jalat jo matkalla vastaan. Lotte oli helppo taluttaa hoitokarsinaan ja se käveli oikein kiltisti vieressä. Kiinnitettyäni tamman hain harjat ja minusta tuntuu, että Lotte ei edes hengähtänyt sillä välin. Harjasin tamman huolella, vaikka tämä ei ollutkaan juurikaan likainen. Jalat käsittelin tarkemmin, sillä niissä oli jo silmämääräisesti "jonkin verran" savea, kuten Lotelle jo ilmaisinkin asian hoitaessani tammaa. Joskus tulin miettineeksi, vaikutinko olevani päästäni "hiukan" vialla, kun puhelin itselleni kuin viimeistä päivää. No, eivät he pahasti olleet väärässä. Sitä vain, että se "hiukka" oli suunnilleen kuusi viidesosaa aivokapasiteetistani. Lotte seisoi kuin naulittuna paikoillaan, kun hain varusteet ja puin ne tammalle. Lopulta irroitin tamman hoitokarsinasta ja talutin tämän maneesin estepuolelle.
Alkulämmittelyissä Lottea piti herätellä hiukan, mutta hetken päästä se kulki jo oikein hienosti. Raveissa otimme voltteja ja orjuutin pyysin paikalle sattunutta Mimmiä kyhäämään muutaman 20cm korkean lämmittelyesteen, sitten sarja 30cm, 30cm ja 40cm, käännöksestä 40cm. Mimmi jäikin auttamaan minua ja kommentoimaan ratsastustani rakentavasti. "RYHTI! Nyt se ryhti Sara mä en sano tästä enää!" ja minua alkoi naurattaa, tuo oli ainakin kymmenes huomautus. Käännyimme lämmittelyesteillä, ja ne onnistuivat hyvin. Päädystä sarjaan ja Mimmi ohjasti ja auttoi minua. "PYYDÄ PYYDÄ PYYDÄ PYYDÄ!" kaikui maneesissa ja kun Lotte alkoi huomaamattani "laiskailla" (tytön omalla kutsumanimellä) sain korvani soimaan "RAIPPAA" huudahduksista. Kun lopulta aloin itsekin heräillä ponin selässä, alkoivat esteetkin onnistua helpommin. Mimmi oli oikein hyvä valmentaja, ja vasta nyt huomasin kuinka paljon helpompaa oli keventää ja nousta kevyeeseen istuntaan, kun antoi polvillekin työtä. En ollut ennen tajunnut, että kaarteissa istuntani lysähti (tästä lähin muistaksin sen joka ikinen elämäni päivä, sillä lause kaikui vieläkin päässäni) enkä sitä, että unohtelin koko ajan katsoa hevosen korvien välistä eteenpäin (tämäkin olisi ollut huomattavasti vaikempaa oppia ilman Lotten rauhaisaa luonnetta). Ehdotin, että ottaisimme lämmitelyesteet pois, nostaisimme kolmannenkin sarjaesteen 40cm ja yksittäisesteen 50cm. Mimmi suostui pirteänä ja pian pääsimmekin hyppäämään jo lähellä ponin omaa kapasiteettia. Lotte kuitenkin hyppäsi kaiken puhtaasti yli, ja hetken päästä otimme muutaman voltin ja taivutuksia. Loppulämmittelyiden jälkeen lähdimme pihatolle päin.
Suihkuttelin kaikessa rauhassa Lottea kun lehtiä putoili puista. Kuivasin tamman puhellen sille (jälleen) ja mietiskelin hyppykertaa. Mielestäni se oli onnistunut, ja lopputuntia kohden Mimmikin oli samaa mieltä ("RYHTI!"). Lottea (ja minua sitäkin enemmän) täytyi aluksi hiukan herätellä, mutta olin yllättynyt, että tamma ei kenkkuillut yhtään. En kokenut yhtäkään varsstamista, pukkia tai kieltoa. Tamman kavionjälki jäi sydämeen, ja tajuan hyvin, miksi se on monien lempiponi.
Laitettuani fleeceloimen puin Lottelle vielä pannan ja päästin sen takaisin muiden luokse. Tamma ravasi kauemmaksi, mutta katsoi vielä taakseen. Kun olin vienyt riimun ja -narun paikoilleen, lähdin hakemasn pyörääni Kastanjantallin edustalta.
|
|
|
Post by Sara on Nov 21, 2014 18:43:18 GMT
Elikkäz tähän väliin tällanen inspasta kirjotettu novelli. Mä en nyt tiiä et soveltuuks kaikki kohat hirveen nuorille et lukeminen omal vastuul.
Auringonlasku aavikolla
Tuuli pölytti hiekkaa lohduttomien dyynien katveessa paahtavien auringonsäteiden polttaessa maata. Lähimailla ei ollut muuta kuin hiekkaa, hiekkaa ja vielä lisää hiekkaa. Silti jokainen niistä miljardeista hiekanjyvistä kantoi omaa tarinaansa. Jossain noiden dyynien alla makasi pienen pieni hiekanjyvä. Tuo hiekanjyvä oli muuttanut koko maailman. Ehkä se vielä jokin päivä kaivetaan ylös, ehkä ei. Aikoja sitten tuokin hiekanjyvä oli pinnalla. Siitä on niin paljon aikaa, että silloin oli vielä intiaaneja ja villihevosia. Aitoa vapautta. Oikea Villi länsi. Mutta vaikka ajassa matkustaisi taaksepäin miljardeja vuosia, aina oli myös jotakin, joka kahlitsi vapauden. Niin myös tämän hiekanjyvän tarinassa. Kaikki muistavat Kristoffer Kolumbuksen, koska hän löysi Amerikan. Kaikki muistavat roomalaisten jumalat ja myytit, koska niistä on paljon tarinoita. Mutta muistaako kukaan Nathalieta? Ei muista. Ei, vaikka tuo vapaasydäminen intiaanityttö pelasti maailman uskomalla unelmiinsa ja luottamalla siihen että ne eivät petä häntä.
Aavikko oli kuiva ja lohduton. Nuori tyttö katseli sitä kaiken kiireen keskellä. Hänen mielestään se näytti aina samalta; villiltä, lohduttomalta, vapaalta. Ilma oli kuumaa ja kuivaa, tuulenvirekin tuntui lämpimältä aallolta, joka ei antanut yhtään helpotusta paahteen keskellä. Aurinko porotti suoraan ylhäältä ja varjo oli tuskin olemassaoleva häivähdys jalkojen juurella. Nyt oli keskipäivä. Kaikilla oli tauko kunnes tulisi edes asteen viileämpää, mitä täytyi odottaa puolesta tunnista tuntiin. Kelloja ei tietenkään ollut, mutta jonkilainen ajantaju kuitenkin. Tytölle huudettiin jotakin ja tämä palasi perheensä luokse aterialle. Aavikko seisahtui ja ilmassa tuntui kuin koko maapallo olisi pidättänyt henkeä. Hiekkapöly lensi tuulen mukana intiaaniheimon leiriin, joka oli rakennettu keitaan rajalle. Keitaan vihreys tuntui samenevan, kun lohduton, kuuma tuuli pyyhkäisi kasvien lehtiä. Hiljaisuus ei antanut äänelle tilaa.
Keskipäivän aurinko liikkui muutaman senttimetrin taivaalla ja normaali työnteko alkoi jatkua verkkaisesti. Aavikko oli hiljaa. Naiset ja lapset pysyttelivät keitaan rajalla edes osin varjossa, miehet valmistautuivat metsästysretkelle ja nuoret kokelaat pääsivät harjoittelijoiksi. Kaikkialla oli liikettä: metsästäjien joukossa kesytetyt villihevoset hirnuivat ja liikkuivat paikallaan, miehet ponnistivat selkään tai harjoittelivat taisteluliikkeitä, naiset kyykkivät poimien ruoaksi kelpaavia kasveja, osa rakensi tiipiitä, osa punoi käsitöitä, lapset juoksentelivat ympäriinsä tai auttoivat työnteossa. Muutama nainen myös kerääntyi yhteen hakeakseen vettä ja osa oli tiipiissä opettamassa lapsen kasvatusta pian aikuistuville tytöille. Tuntui siltä kuin maapallon kellon viisarit alkaisivat kulkea taas eteenpäin ja keidas saisi värinsä takaisin. Nuori tyttö, joka oli aiemmin seurannut aavikkoa, oli yksi niistä, joiden piti tehdä lastenhoidon "loppukoe" ennen kuin he olisivat naimavalmiita unelmiensa metsästäjälle tai soturille. Tytön nimi oli Nathalie. Muiden intiaanityttöjen tavoin hän oli oppinut perinteiset käytöstavat ja oman asemansa heimossa, mutta tyttö oli myös erilainen. Hän ajatteli muitakin kuin omaan heimoonsa liittyviä asioita. Hän ajatteli laajemmin ja piti asioiden miettimisestä ilman kiirettä. Valitettavaa on, että aavikon laeilla hän ei voinut sanoa moista ääneen, tai hän olisi voinut saada heimoltaan rangaistuksen. Nathalie oli melkein jokaisen heimolaisen mielestä esikuva: hän totteli, oli ahkera ja poikien mielestä myös kaunis. Todellisuudessa Nathaelilla ja heimon intiaanipojalla oli salaisuuksia, joista kukaan muu ei tiennyt. He myös välillä hiipivät ulos öisin, vaikka se oli ankarasti kiellettyä. Pojan nimi oli Tobacha ja tämä oli jo valmistunut sotajoukkoihin. Iltapäivällä Nathalielta loppuisi lastenhoito ja tyttö olisi virallisesti naimakelpoinen nainen. Valitettavasti kuivalla kaudella sen vuoksi ei voinut pitää seremonioita, mutta moni osoitti kunnioitustaan mm. kädenliikkeillä. Nathalie oli arvoasteikossa naiseksi hyvässä asemassa: hän oli heimon johtajan pikkuveljen tytär. Kukaan ei sanoisi vastaan, kun hän kertoisi haluavansa naida Tobachan, ei poika itsekään. Nathaliella oli suunnitelmia tulevaisuudelle, mutta koskaan ei ihminen ole voinut omien tekojensa saralla puuttua enempää maailman jo aikojen alussa määrättyyn kohtaloon. Kaikki haveilivat aina tulevasta; Nathalie oli huomannut, että kukaan ei osannut ajatella nykyhetkeä. Tytöstä oli omistuista, että vaikka me elimme menneisyyden ja tulevaisuuden taitekohdassa, ihmiset eivät osanneet ajatella kuin historiaa tai seuraavaa päivää. Hän tuskin oli ainoa, joka oli huomannut saman. Valitettavasti intiaaniheimoissa oli kuitenkin tiukka järjestys ja virheistä rangaistiin. Nathalie oli nuori, kun hänen isosiskonsa kuoli. Yhä tänänkään päivänä tyttö ei voinut ymmärtää, miten pitkälle inhimillisyyden rajoista oli menty, kun omiansa täytyi rangaista tappamalla. Kylmäverinen kuolema oli Nathalien nuorille silmille liikaa, ja hänet oli viety heittopaikoilta pois ja majaan kunnes ruumis poltettiin. Vielä silloinkin, kun tuli roihusi ja tytön sisaren silmät loistivat pelottomina, vielä silloinkin kun hän vannoi että ei katunut sillä oli tehnyt oikein ja vielä silloinkin, kun tuhka kohosi taivaalle hiljaisten katseiden seasta, Nathalie tiesi, että hänen siskonsa oli urhea. Nathalie itsekin oli urhea. Urhea ja viisas. Hän ei itkenyt, mutta osoitti kunnioitustaan kuolleelle. Hän ei valittanut, sulki suunsa ja totteli. Hän ei käyttäytynyt heikosti. Sen vuoksi hän oli yhä elossa. Ja sen lisäksi hän osasi yhä ajatella kunnolla. Joillakuilla lähti mielenterveys, joillakulla liikuntakyky ja jotkut jopa kuolivat. Mutta aavikon laeilla ei ollut varaa virheisiin. Jos sattui saamaan tilaisuuden, siihen oli tartuttava. Jos se oli virhe, siitä saattoi kuolla. Sillä selvä. Aavikko ei välitä, kenet tappaa. Jos joku kuolee, sitten hän kuolee ja hällä väliä. Vain yksi uusi hiekanjyvän sisään kätkeytymä tarina. Ja Nathalien sisko tiesi sen.
Yksi syy, miksi Nathalien siskosta Shakirasta ei ikinä puhuttu, oli se, että pelättiin jonkun kuulevan. Muiden silmissä Shakira kuoli petturimaisena hulluna, mutta Nathalie tiesi paremmin. Hänen siskonsa lähti pois urheana. Nathalie oli siinä kahdeksan paikkeilla, kun Shakira menehtyi. Vain sekunteja ennen, kuin tämä otettiin kiinni kivitettäväksi ja lopullisesti poltettavaksi, Shakira kertoi miksi hän teki sääntöjen vastaisia tekoja. Nathalie kuunteli selvästi, kunnes sotajoukkojen askeleet kuuluivat tiipiin takaa ja Shakira työnsi Nathalien telttaan turvaan. Hän kuuli miesten puheet, kun nämä ottivat Shakiran kiinni ja ennen tuomiotaan yrittivät saada tätä pyytämään anteeksi tekonsa. Nathalie oli ollut hiirenhiljaa ja paikallaan, ja häntä oli pelottanut valtavasti. Hän kuuli, kuinka hänen siskonsa sylkäisi miesten jalkoihin. Shakira ei pelännyt heitä ja tiesi tehneensä oikein. Ja niin tiesi Nathaliekin. Shakira oli kertonut miksi häntä rangaistaisiin. Tyttö näki, kuinka vanhaa miestä oltiin viemässä roviolle siitä, kuinka hän eksyi keitaaseen. Shakira meni väliin ja mies päästettiin pois. Tyttöä varoitettiin enää koskaan puuttumasta heimon johtajan päätöksiin ja Shakira lähti paikalta. Ei aikaakaan, kun hän sattui kulkemaan heimon johtajien tiipiin ohi ja hän kuuli kuinka siellä suunniteltiin sotaa valkoisia vastaan. Shakira ei ollut tyhmä - hän tiesi mitä sota merkitsi ja halusi estää sen. Mutta tuolloin ei tyttö itse ollu kuuttatoista täyttänyt, joten hänellä ei ollut sananvaltaa mihinkään heimossa tehtäviin päätöksiin. Tytölle jäi yksi ainoa vaihtoehto: mikäli kaikki heimon johtajajäsenistä eivät olisi sotakuntoisia, ei sotaa voitaisi aloittaa. Shakira tiesi, että hänet tapettaisiin siitä hyvästä, mutta tyttö tiesi, että kun oli kyse sodasta, mitään ei ollut tehtävissä. Hän tarttui ainoaan aseeseen tiipiin lähellä - jouseen ja nuoleen - ja teki mitä hänen täytyi. Nuorempana tyttö oli ollut metsästysopetuksessa, sillä heimo oli sodassa toista heimoa vastaan menettänyt paljon intiaaneja, ja jokaista kynnelle kykenevää pakotettiin perustaitoihin. Ja niin taas kerran nuoli lensi halki peruuttamattomasti. Ja se osui. Shakira tiesi. Ja hän osasi nähdä myös asioiden toisen puolen.
Tulevaisuus. Se tulevaisuus, jota aina lupailtiin ja johon ripustauduttiin, kun tässä hetkessä ei mennyt hyvin. Kuinka kaiken piti vielä kääntyä hyväksi. Nathalie tiesi paremmin. Mitä jos tulevaisuutta ei olisikaan? Jos olisi lupauksia, jotka rikotaan. Jos ei olisikaan enää mitään, mihin ripustautua. Jos kerrankin, jos kerrankin ihmisten täytyisi elää hetkessä. Tyttö tajusi pelottavan paljon. Ehkä tätä ei koskaan tapahtunutkaan. Ehkä huuto, joka havahdutti tytön, ei ollutkaan totta.
Sotajoukot olivat aikaisemmin päivällä lähteneet jokapäiväiselle tutkintaretkelleen muiden heimojen hivuttautumisen takia. Kun joukko karautti kohti joukon ulkonäöstä kauhistunutta intiaanien heimon keskusta, oli mahtavasta, kahdenkymmenen miehen joukosta jäljellä enää seitsemän, ja heilläkin oli osalla käsi veressä, osalla haavoja ties missä ja yksi näytti jopa halvaantuneet toisesta jalastaan. Kaikki hevoset näyttivät olevan kunnossa, joskin pahasti säikähtäneitä. Jokin Nathalien sisimmissä värähti, kun hän näki kolmentoista ilman ratsastajaa olevan hevosen laukkaavan sotajoukonloppujen vierellä suu vaahdossa pärskien ja silmät ammollaan pelosta. Tytön on vaikea kuvata oloaan millään tavoin helpottuneeksi, kun hän näki Tobachan. Jollakin tasolla tytön sydän oli lyömässä ylimääräistä lyöntiä, mutta totuus iski häneen niin lujaa, että sydän jättikin lyönnin välistä. Tobacha näytti muuten olevan kunnossa, mutta tällä oli ammottava haava vasemmassa käsivarressaan, ja siitä vuoti verta. Mutta kauheampaa kuin nähdä pojan vammat oli nähdä hänen sisäinen tuskansa. Nathalie oli nuori, kun hän näki erään heimolaispojan, pari vuotta vanhemman ja läheisen, kasvoilla samanlaisen ilmeen. Ja samassa Nathalie tajusi, että poika oli nähnyt kuoleman. Hän oli nähnyt läheisensä kuoleman. Ja nyt kun tyttö näki saman ilmeen Tobachan kasvoilla, hän oli nyytyä maahan raastavasta tuskasta. Haavat paranevat. Muistot eivät. Äänet sekoittuivat ympärillä kun Nathalie juoksi pysäyttämään Tobachan hevosen ja vetämään pojan alas sen selästä. Jotkut puhuvat tytölle, mutta hän ei saa paniikiltaan selvää. Hevoset rynnivät ympäriinsä vauhkoutuneina ja niiden ratsastajat koettivat pidätellä niitä. Osa onnistuikin, mutta jalkansa halvaannuttanut putosi pahan näköisesti keitaan reunalle ja jäi sinne makaamaan liikkumatta. Ihmiset pakenivat tiipiiden läheisyyteen jotteivät jäisi hevosten jalkoihin. Nathalie veti Tobachan kädestä ja poika seurasi juosten tyttöä kaaoksen keskellä kohti Nathalien kotitelttaa. Päästyään sisään tyttö työnsi pojan istumaan maahan ja nappasi ruukusta sidetarpeita: pitkiä puiden lehtiä ja parantavaa yrttivoidetta sekä pitkiä heiniä, joilla sitoa kääre. ensimmäiseksi Nathalie muisteli ensiapukurssillaan oppimiaan asioita, ja huuhteli haavan. Tobachan ilmeestä näki, että se sattui, mutta poika pysyi hiljaa ja Nathalie kiitti tätä mielessään. Haava ei ollut kovinkaan syvä, korkeintaan vähän yli puoli senttiä. Pestyään haavat Nathalie levitti yrttivoidetta koko haavan päälle. Tyttö tiesi, että se oli erittäin kivuliasta ja Tobachan kasvoilla häivähti tuskan virne, mutta pian kasvot palasivat peruslukemille. Nathalie piteli pojan kättä ja kääri yrttivoiteen päälle muutaman kerroksen lehtiä ja lopuksi sitoi heinillä siteen kokoon. Ulkona kuului sekasorron ääniä; kiljaisuja, huutoja, varoituksia ja raivokasta karjuntaa ja itkeviä lapsia, mutta yhtäkkiä Nathaliesta tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Mukaanlukien hänen sydämensä, kun hän piteli Tobachan kättä ja poika katsoi häntä silmiin ja kummatkin kuin hidastetussa elokuvassa lähenivät toisiaan. Juuri kun huulet olivat koskettamassa toisiaan, teltan ovi rämähti auki ja tyttö perääntyi. Ovella seisoi eräs heimon johtoryhmän poika uljaissa sotavaatteissa ja olkapää siteessä. Hän ei välittänyt siitä, mitä teltassa oli juuri melkein tapahtunut, vaan katsoi Nathalieta ja Tobachaa silmiin. Sitten hän sanoi niin värittömään ja pelokkaaseen mutta sortumattomaan ääneen, että tyttö tuli yhtä valkoiseksi kuin sotasankari itsekin: 'Sota valkoisia vastaan on alkanut.'
Ihmisiä rynni ympäriinsä, mutta hevoset olivat suurimmaksi osaksi rauhoittuneet ja laidunsivat tai pärskivät hermostuneina. Kaikki kynnelle kykenevät oli kerätty ja kaikki mahdolliset suojat oli napattu mukaan, kun sotahevoset ja muutama työhevonen oli kerätty kokoon. Kukaan ei uskaltanut sanoa sitä, mutta intiaanileirin ja valkoisten välissä oli vain yksi hiekkadyyni. Nathalie tunsi ilmassa, kuinka kaikki vaistosivat sen. Mutta kukaan ei uskaltanut avata suutansa. Tobacha oli sotilasryhmässä, joten hänen täytyisi lähteä. Myös vapaaehtoisia huudeltiin. Aika alkoi loppua. Tyttö näki silmiensä edessä vilahtavat kuvat Tobachasta, joka ammuttiin ja hän putosi ratsusa selästä hiekalle nousematta koskaan. Hän kuuli korvissaan oman huutonsa ja tunsi pelon kuristavan kurkkuaan, kun hänen mielikuvissaan valkoiset ratsastivat leiriin ampuen katsomatta edes ketä tai mitä. Ennen kuin Nathalie tajusikaan, hän oli sanonut ilmoittautuvansa vapaaehtoiseksi ja hänet työnnettiin sotamaalarin eteen. Hän sai vain kaksi viivaa, mutta viimeisenä soturina hänet suurin piirtein työnnettiin hevosen selkään ja johtaja huusi, että hyökkäys alkaisi. Nathalie ehti vain kannustaa hevosensa laukkaan ja vilkaista kerran olkansa yli nähden kauhistuneen äitinsä seisovan kyyneleet silmissä kykenemättömänä liikkumaan. Nathalien perheessä ei ollut kuin vanhemmat ja tyttö itse, ja tämän isä kuului myös sotajoukkoihin. Kadoten dyynin taakse leiriin jäi perheen äiti, joka murtuneena ei voinut olla varma, palaisiko kumpikaan. Maali sotureiden poskilla oli tuskin kuivunut, kun he karauttivat kohti kuolemaansa.
Laukausten kumahdukset kuuluivat kerran, toisenkin, kymmeniä kertoja, mutta ääni hiljeni eikä kaikunut. Niin, mikä siellä, lohduttoman aavikon keskellä, antaisi kaiun lamauttaa sydämen toistamiseen? Sillä hetkellä Nathalie tajusi, ettei kukaan tulisi auttamaan heitä. Ei, ei kukaan keskelle kesytöntä aavikkoa, vain muutaman intiaanin tähden. Hehän olivat vain ihmisiä. Jopa ihmisiä. Jokainen heistä oli oma sielunsa, kullakin oma tarinansa, kaikilla oma elämänsä. Jotkut vain eivät ymmärtäneet sitä. Harva heistäkään osasi kunnioittaa sitä. Miksi oli niin vaikeaa nähdä intiaanissa ihminen?
Musta luoti viuhahti Nathalien ohi ja hänen teki mieli kiljua. Muutama valkoihoinen oli jo kaatunut ja intiaanien myrkkynuolet lävistivät ilman. Sekasorto oli kaikkialla ja huutoja kaikui joka suunnasta. Hevoset kiljuivat ja hyppivät hermostuneina. Muutama intiaani putosi hiekkaan liikkumatta enää koskaan. Yksi heimon jäsenistä sai luodin jalkaansa ja olkapäähänsä; Nathalieta kylmäsi nähdä, kuinka veri pulppusi pudonneen intiaanin kehon ympärille värjäten hiekan punaiseksi intiaanin huutaessa tuskaansa. Eikä kestänyt kuin muutamia sekunteja, huuto katkesi eikä keho enää värähtänyt. Sitten kaikki iski Nathalieen veitsen lailla; hän näki yhden valkoihoisen tähtäävän Tobachaa ja samalla hän näki intiaaniheimon sotajoukkojen johtajan saaneen tähtäimeensä valkoihoisten johtajan. Ja kaikki tapahtui niin äkkiä, että Nathalie ei tiennyt mitä teki, mutta tiesi tekevänsä oikein; jos valkoihoisten johtaja tapettaisiin, sota alkaisi kunnolla. Kun taas hyökkäyksen aloittanut intiaanijohtaja voisi myös lopettaa sodan. Nathalie tunsi jännittävänsä jousensa. Omaksi yllätyksekseenkin hän käänsi tähtäimensä oman heimonsa johtajaan ja päästi irti nuolesta. Myrkkynuoli halkoi ilmaa ja hetkeksi aika pysähtyi: Tobacha oli saanut osuman rintaansa suoraan sydämen kohdalle ja oli putoamassa hevosensa selästä, intiaaniheimon johtajan pää oli vain muutaman senttimetrin päässä Nathalien nuolesta, valkoihoiset olivat laskemassa hämmästyneinä aseitaan ja Nathalie vain tuijotti. Aika alkoi taas kulkea, ensin hidastetusti, sitten nopeammin ja lopulta yhtä nopeasti kuin ennenkin. Heimon johtaja ei ehtinyt edes huutaa, ennen kuin kaikki oli ohi. Valkoihoiset laskivat aseensa, hyppäsivät hurinaa pitäviin rautaisiin hevosiinsa ja huristivat pois. Maassa makasi niin intiaaneja kuin valkoihoisiakin, silmät tuijottaen tyhjään, kehot rentoina ja liikkumattomina. Mutta Nathalie näki vain Tobachan; poika makasi maassa, juuri siinä paikassa ja asennossa kuin pudottuaan. Nathalie kannusti hevosensa laukkaan eikä nähnyt kunnolla kyyneltensä läpi. Tobachan kohdalla hän hidasti hevosensa vauhtia ja hyppäsi alas. Tyttö kompuroi pojan viereen ja kyyneleet putosivat punaiseksi värjäytyineiden vaatteiden päälle. Mutta vaikka kuinka Nathalie aneli, Tobachan silmät näyttivät yhtä tyhjiltä kuin muidenkin maassa makaavien ruumiiden. Muut intiaanit ratsastivat hänen ympärilleen ja Nathalie nosti itkuiset katseensa heihin. Nyt hän ymmärsi, mitä Shakira aikanaan ymmärsi. Tieto heimon pettämisestä välähti tyttöön niin lujaa, että hän kaatui yrittäessään nousta pystyyn. Sotajoukoista kynnelle kykenevät tulivat ilmeettöminä kuin patsaat Nathalien luo ja nostivat hänet pystyyn. Samassa Nathalie tajusi saavansa kuolemanrangaistuksen aivan siskonsa lailla. Mitä tapahtuisi tytön äidille? Perheen asema laskisi varmasti. Nuori tyttö, jonka elämä päättyy nyt. Nathalie ei edes uskaltanut katsoa ylös, oliko hänen isänsä yhä joukossa. Hän kuitenkin nosti katseesa ja näki sydäntäpysäyttävän näyn: tytön isä ei ollut hänet ympäröivässä ringissä. Tyttö rimpuili vilkuillen ympärilleen, muttei tiennyt mitä tahtoi nähdä. Kun hänen katseensa saavutti mitä hän etsi, sydän löi liian monesti. Yltä päältä veressä keskellä hiekka-aukeaa makasi Nathalien isä. Hän piti sulkeutuneessa nyrkissään jotakin ja Nathalie halusi saada selville, mikä se oli. Tyttö kompuroi kohti isäänsä ja sotajoukkojen vangitsijat antoivat tytön hetkeksi jäädä suremaan ennen omaa kuolemaansa. Nathalien sydän hakkasi rinnassa kiihtyvään tahtiin ja elämä tuntui juoksevan raajoista ulos tytön potkiessa hiekkaa taakseen. Tuuli humisi korvissa Nathalien juostessa kohti kuollutta isäänsä. Tytön päästessä ruumiin luokse kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Tyttö kumartui kohti lasisia, liikkumattomia silmiä ja veti hennosti rennot silmäluomet niiden päälle. Jännitys tuntui sähköistävän ilman, kun Nathalie varovasti kumartui kohti suljettua nyrkkiä ja hennosti avasi käden. Kun hän näki kämmenen sisällön, hän kaatui taaksepäin hiekalle kuin seivästettynä. Veri kiersi nopeasti hänen jokaisessa raajassaan ja tyttö halusi juosta karkuun. Koru. Isän kädessä oli se koru, joka annettiin hänelle Nathalien synnyttyä. Kohtalo. Nathalien kohtalo vajosi tuuleen elämän hiipuessa tytön isän jokaisesta haarasta. Ulospääsyä ei ole. Eikä loppua lain. On vain mitätön yksi elämä, aavikko ja hiekka, joka ei koskaan katoa. Ja tuuli. Se sama tuuli joka puhalsi Nathalien kasvoilla. Ei mitään.
Vaikka vertahyytävä hetki tuntui yhä kaukaisemmalta jokaisen sydämenlyönnin myötä, vain yksi ainoa sana pyöri Nathaelin mielessä: kohtalo. Missä oli se tulevaisuus josta aina puhuttiin? Se oli yhtä kaukana kuin toivo. Tyttö ei sanonut sanaakaan noustessaan ylös. Hän ei välittänyt pätkääkään vislatessaan hevosensa luokseen. Eikä hänen ilmeensä muuttunut hitustakaan hänen hypätessään hevosensa selkään ja laukatessaan nuolisateen ja huutojen keskeltä kohti viivamaisia jälkiä hiekassa. Aurinko alkoi laskea mailleen, kun Nathalie ratsasti ampumaetäisyydeltä ulos kohti valkoihoisten menosuuntaa. Kohtalo. Jos millään ei olisi väliä, kohtaloakaan ei olisi. Nathalie loisi kohtalon uudestaan, vain siten hän hyvittäisi aiheuttamansa tuskan. Huudot hiljenivät tytön loitotessa kohti tyhjiä hiekkadyynejä. Auringon viimeiset säteet loivat kellertävänpunertavat juovat kyyneliin, jotka valuivat alas poskilta. Tukahdutettujen sanojen tavut höyrystyivät taivaalle. Aavikko huokaisi ja kaikki muuttui mitättömäksi.
Tuuli pölytti hiekkaa lohduttomien dyynien katveessa paahtavien auringonsäteiden polttaessa maata. Lähimailla ei ollut muuta kuin hiekkaa, hiekkaa ja vielä lisää hiekkaa. Silti jokainen niistä miljardeista hiekanjyvistä kantoi omaa tarinaansa. Yksi tuskin lasinsirpaleen kokoinen jyvä tarttui tuuleen ja lensi dyynin juurelle. Hiekkaa satoi sen päälle ja kaikkialle ympärille ja niin intiaanitarina kätkeytyi kaikilta kuulemattomaan. Kukaan ei saisi tietää Nathaliesta, intiaaniheimon leirityksestä, melkein alkaneesta sodasta ja urheudesta. Aidosta urheudesta, joka ei ollut vain supersankareita egoissaan, vaan jotakin enemmän; ajatus muista itsensä edelle. Jotkut kutsuvat sitä rakkaudeksi, toiset sanovat välittämiseksi. Minä sanon sitä urheudeksi. Urheudeksi uhmata läheisiään ja menettää jotakin hyvin tärkeää suuremman hyvyyden vuoksi. Sitä voi myös kutsua sillä nimellä, johon kaikki uskovat; kohtalo.
-
Juu elikkä tässä tää nyt oli, jos joku hgaluu jatkoo tai selvityksii, niin voin ehkä raapustaa jotain.
|
|