Psst tää oli sit yks tarina jonka alotin vuonna nakki ja muussi ja hakusin nyt päättä sen ku en ois ehtiny kirjottaa koko stoorii uusiks. Tuli lyhyt ja ruma ja kiireinen mutten halunnu et pukuuetsintä menis hukkaa.
--
6.12.
Iskuista on kulunut jo kauan, mutten tuntunut pääsevän niistä yli.
Tuskin pääsisin niistä ikinä yli.
Olin juuri samaisella hetkellä kuiskinut ikuista rakkauttani Kasperin korvaan. "Tiedäthän", muistan kuiskanneeni, "rakastan sinua vaikka mitä tässä maailmassa tapahtuisi." Painoin pehmeän suudelman hänen huulilleen, ja silloin me molemmat kuulimme sen.
Ja tuntui kuin koko maailma olisi syttynyt lieskoihin.
Kuulin räjähdyksiä, maa tärisi ja ilmaan nousi suuria määriä sakeaa savua. Horisontista näkyi muutama kohoava savuvana ja näin korkean rakennuksen kaatuvan Eiffel-tornin lähistöllä. Pystyin kuulemaan päässäni ihmisten huudot ja tuntemaan pakokauhun koko kehossani.
En muista kunnolla, mitä tapahtui seuraavaksi.
Muistan vain sekaannuksen ja sen, kuinka ovellemme tuli poliiseja jotka kehottivat vetämään verhot ikkunoiden eteen ja kuuntelemaan tarkasti televisiosta lähistön ilmanlaadun arviointeja ja muita varoituksia. Muistan, kuinka lukittauduin pesuhuoneeseen, jonka seinän yläreunassa olevasta peitetystä ikkunasta voisi verhottomana nähdä maanpinnan. Pidin verhot kiinni, makasin mitään tekemättömänä lattialla seinään nojaten, keinutin itseäni edes taas, yritin rauhoittua.
Joskus sain paniikkikohtauksia.
Silloin hyppäsin pystyyn ja juoksin ympäriinsä osuen seiniin lukitussa, pienessä huoneessa ja itkin ja huusin ja hakkasin seiniä. Hetken päästä rauhoituin sen verran, että valuin istumaan selkä seinää vasten. Nilkastani valui verta, koska olin raapaissut sen pyykkikorin rikkinäiseen reunaan. Rannettani jomotti, sillä olin kolauttanut sen seinään ja se oli taittunut. Myöhemmin selvisi, että se oli venähtänyt.
Ja minä vain istuin.
Myöhemmin, en osaa sanoa kuinka paljon myöhemmin sillä minulta katosi ajantaju, huomasin Kasperin ilmestyneen vierelleni. Tajusin löytäneeni korillisen olutta. Minä en ikinä ole juonut, muuta kuin viiniä joskus hulppeissa juhlissa, silloinkin vain puolikkaan lasillisen. En tiedä mistä olut tuli, en edes maistanut sen makua, mutta join sitä niin paljon kuin pystyin.
Halusin unohtaa.
En ikinä ole ollut humalassa, mutta aistini alkoivat hiukan turtua ja olo helpottua. Kulautin tölkin tyhjäksi, ja vaikka pakokauhu alkoi helpottaa sen verran, etten enää säntäillyt edes taas, vatsani tuntui kääntyvän ympäri.
Juoksin pesuhuoneesta viereiseen vessaan ja annoin koko mahalaukkuni ylen vessanpönttöön. Yskin ja nieleskelin kyyneleitä, kunnes oloni helpottui. Pyyhin suuni ja palasin pesuhuoneeseen. Minua alkoi väsyttää tolkuttomasti.
Nukahdin nilkka auki, ranne venähtäneenä ja oksennuksen maku suussa kovalle laattalattialle ja näin mitäänsanomattomia unia.
Aamulla oloni oli kamala. En halunnut ottaa särkylääkkeitä, sillä minun täytyisi poistua pesuhuoneesta hakemaan niitä. Huomasin pahimmasta päänsärystä selvittyäni, että korissa, jossa oli ollut olutta, oli myös ruokaa joksikin aikaa. Aina kun minulle tuli jano, join suoraan vessan hanasta. Näin itseni peilistä törkyisenä, mutta se ei kiinnostanut minua. Kasper ei sanonut juurikaan mitään meihin liittyvää. Hän keräsi vaitonaisena oluttölkit roskakoriin ja sitoi pussin kiinni. Kumpikaan ei koskaan kertoisi tästä kenellekään.
Jos kumpikaan meistä säilyisi hengissä edes harkitsemaan puhumista toisille ihmisille.
Olin muutamia päiviä sitten vahingossa jättänyt puhelimeni varalaturin pesuhuoneeseen, joten sain taskussani odottavan puhelimen ladattua. Kun viimein rohkaistuin tarpeeksi koskeakseni siihen, huomasin satoja viestejä, joista kaikki kuuluivat kutakuinkin: "Oletko kunnossa?" "Ei kai sinulle tai Kasperille käynyt mitään?" "Kuulin iskuista, loukkaantuiko kukaan tuttusi?" Ei ainakaan he, jotka lähettivät minulle viestejä. Eikä kukaan sukulaisistani asu Ranskassa. He muuttivat Sloveniaan vain viikkoja aikaisemmin. Kasperista en tosin ole varma. Lupasin itselleni kysyväni sitä häneltä, kunhan olin vastannut ystävieni viesteihin. Rannetta jomotti.
Kirjoitin ystävällisen, lyhyen viestin siitä kuinka minä ja Kasper ja tuttuni olivat kunnossa (ensin soitin heille ja he vastasivat olevansa kunnossa). Sitten kopioin viestin ja sijoitin sen tekstiruutuihun, joihin sama vastaus kävisi. Nopeaa ja helppoa. Joskus jouduin muokkaamaan viestiä hiukan, mutta oli se silti nopein tapa.
Yhtäkkiä näin aivan erilaisen viestin. Se oli Minkalta.
"Milloin tulet tallille? :-("
Pysähdyin miettimään.
Teki mieli sanoa, etten koskaan. Viestistä kuitenkin ilmeni, että vastaukseksi kelpaisi vain aika.
En halunnut ajatella lähtemistä. En halunnut lähteä. Ja tunne vahveni joka hetkeltä.
Siksi kirjoitin vastauksen ja lähetin sen ennen, kuin ehtisin epäröidä. "Nyt." Luvattu mikä luvattu, parasta mennä.
Nousin ylös haparoiden ja seinistä tukea ottaen. Raahauduin ovelle. Kasper nosti päätään kun avasin oven. Hän oli ollut nukkumassa.
"Minne menet?" poika kysyi hiukan hädissään ja silmiään hieroen.
"Tallille."
Astuin ovesta, suljin sen ja leikin etten kuullut lisäkysymyksiä. Astelin ovesta ulos sen enempää miettimättä ja pam, olinkin jo ulko-oven väärällä puolella. Ovi pamahti kiinni ja lukkoon, enkä saanut sitä auki vaikka kuinka väänsin kahvaa. Hetken päästä rauhotuin, käännyin ja lähdin kohti tallia.
Koko matkan hätkähdin pienimpiäkin ääniä. Hypähdin ojaan noin joka kahdeskymmenes metri ja juoksin osan matkasta pakokauhun vallassa. Tallin piha näkyi jo, kun taivalla lensi nopea lentokone. Olisin huutanut, mutta ääntäkään ei kuulunut. Putosin polvilteni maahan, paniikki iski, huomasin jo ajattelevani: Mihin seuraavaksi? Kuka tällä kertaa kuolee?
Sitten lentokone katosi näköpiiristäni, niin kauas se oli jo lentänyt. Istuin tallipihalla maassa, voimattomana, pelokkaana.
Kuulin juoksuaskeleita takaani.
"Ootsä kunnossa? Hei mikä sulle tuli?"
Nostin katseeni Minkan silmiin, täristen, yritin muodostaa suullani sanoja, mutta ääneni oli kadonnut.
Tyttö vetäisi minut pystyyn ja raahasi sisälle. Vajosin lattialle itkemään.
"En oo käyny ulkona sen jälkeen."
Totesin sanat monen minuutin kuluttua, hiljaisena, merkitsevästi katsoen.
"Uskon."
Ehkä tottuisin tähän. Sitäpaitsi, mitään ei ollut tapahtunut iskujen jälkeen. Mitään ei tulisi enää tapahtumaan. Eihän?
"Kyllä minä totun."
Ja halusin uskoa niin.
"Tiedän että olet peloissasi, mutta sinun täytyy rauhoittua, okei? He, jotka iskun tekivät, voittavat, jos me alamme karttamaan toisiamme ja pelkäämään."
Kasperin olivat tarkoitettu antamaan rohkeutta, mutta ne satuttivat silti. Kuinka hän saattoi sanoa niin? Monta tuhatta ihmistä makasi varmasti kuolleena ja löytämättöminä, ja hänen mielestään meitä ei ole vielä voitettu?
Puhalsin turhautuneena ilmaa nenäni kautta.
"Can't you just see it?" Puheeni purkautui ulos englannin kielellä, sillä olin liian sekaisin pystyäkseni kääntämään sanani suomeksi. "There are so many people out there, that are looking for their family, and so many people who are laying, DEAD, ON THE COLD GROUND. And all you care about is WHO WON. CAN'T YOU JUST SEE IT? THEY - WON - ALREADY. We HAVE turned against one another. We ARE afraid. And guess what? By 'we' I mean THE WHOLE WORLD."
En tarkoittanut kiihtyä niin, mutta huomasin seisovani hyökkäävästi suoraan kohti poikaa. Hengitykseni oli lyhyttä ja kiivasta. Kaikki viittasi vihaan. Mutta enhän minä ollut pojalle vihainen. Enhän minä voinut. Vai voinko?
"Älä luovuta vielä. Peli ei ole menetetty."
Uskoinko minä hänen sanojaan? Halusin uskoa. Toivoin uskovani. Ja luulin pystyväni siihen.
"Kai tiedät, kuinka paljon rakastan sinua?"
Suomen kieli tuli ulos rauhallisen hengityksen jälkeen ja sanat tuntuivat jotenkin kauniimmilta. Ne tuntuivat vielä hiukan etäiseltä, sillä päässäni jyskytti yhä, mutta pystyin jo ymmärtämään omaa puhettani.
"Tiedän."
Hyppäsin halaamaan häntä. Ehkä peli ei ollut vielä menetetty.
Seisoin hiljaisessa huoneessani yksin. En ollut käynyt siellä iskujen jälkeen. Kaikki tuntui olevan käännettynä peilikuvaksi. Huone oli täysin sama, mutta tuntui erilaiselta. Astelin vaatekaapilleni. Kaikki oli täysin samassa härjestyksessä, sama tallin tuoksu leijui jokaisessa vaatteessa kaikista niistä tallilla vietetyistä tunneista. Astuin kauimmaiseen reunaan, jossa pidin juhlavaatteita. Näin monia mukavia mekkoja, enkä vain saanut päätettyä, minkä valitsisin.
Nappasin puhelimeni taskusta, ja soitin Minkalle.
"Heii", kuului pirteä vastaus toisesta päästä.
"Moii, tota oisko sulla mitään ennen sitä juhlaa?"
"Ootas... Ei, ei taida olla. Kuinka niin?"
Hymähdin tyytyväisenä. "En osaa päättää mulle mekkoa sinne. Voisitko tulla tänne makutuomariks? Tiiät kai missä asun."
"Tiiän, tiiän. Oon siel vartissa!"
Tyttö kuulosti erittäin pirteältä. Hyvästelimme ja aloin ottamaan vaihtoehtoja esille.
Minka saapui pian. Kuulin hänen hyppivät askeleensa, jotka saavuttivat oveni ja pyysivät lupaa tulla sisään.
"Juu, tuu tänne vaan."
Hän asteli sisään ja halasimme vaihtaen kuulumisia. Pian pääsimme mekkojen pariin.
"Niinjoo, tässä ois kaikki väriltään sinne sopivat. En vaan osaa päättää että minkä näistä laittasin."
"Ei ainakaan tota", Minka sanoi osoittaen lyhyttä ja paljeteilla kuorrutettua mekkoa.
"Joo ei, mistähän mä tänki oon saanu..." totesin otsa rypyillä. Asetin mekon siististi takaisin kaappiin.
"Hmm... Voisitko kokeilla tota? Se näyttää hyvältä."
Kävin vessassa vaihtamassa mekon ylleni.
"Wow", Minka totesi suu ammollaan. Mekko oli sinisenturkoosi ja pitkä. Siinä oli yläosassa yksityiskohtaista koristelua.
"Toi on ehdottomasti yks vaihtoehto!"
Nyökkäsin ja naurahdin.
"Toi on kivan värinen, mut toi malli ei oo oikeen tilaisuuteen sopiva."
Vilkaisin naisen osoittamaa mekkoa ja totesin olevani samaa mieltä. Asetimme mekon kaappiin.
Jäljelle jäi vielä kaksi mekkoa. Kävin sovittamassa niitä kumpaakin.
"Tää ei ehkä oo näihin juhliin kovin hyvä", totesin kokeiltuani lyhyttä, puoleen reiteen ylettyvää mekkoa. Se oli sininen ja yläosaa oli koristeltu paljetein. Sekin mekko päätyi kaappiin.
Jäljellä oli kaksi turkoosia mekkoa. Kokeilin kumpaakin ja mietimme yhdessä Minkan kanssa sitä, kumman laittaisin päälle. Lopulta päädyimme mekkoon, jota olin kokeillut ensiksi.
Minka oli ottanut oman mekkonsa mukaan. Hän vaihtoi sen kylpyhuoneessa ja viimeisteli meikkinsä ja kampauksensa. Minä meikkasin kevyesti samalla. Jätin hiukseni auki, mutta kiharsin ne.
Lopulta olimme molemmat valmiita lähtemään, joten pyysin valmiiksi laittautunutta Kasperia antamaan Minkalle kyydin talleille, samalla kun itse menimme sinne. Kello oli viittätoista minuuttia vaille kuusi, kun saavuimme. Kävimme muiden seuraan Bellan ja Kristianin kartanon siniseen saliin juttelemaan. Pian juhlat kuulutettiin alkaviksi, ja me kaikki siirryimme kuuntelemismoodiin.
Ensin pidettiin tervetuliaispuhe. Sitten kaikki saivat aloittaa juhlimisen, juttelimme keskenämme ja pidimme hauskaa. Käytimme ahkerasti seisovaa pöytää, maistelimme herkkuja ja juomia. Kaikilla oli hauskaa. Unohdin jo päivän hermoiluni. Kaikki oli hyvin.
Pian alkoi orkesteri soittaa, ja väki valui tanssilattialle.
"Saanko luvan?" Kasper pyysi herrasmiehenä ja ojensi kättään.
Niiasin ha vastasin: "Saat."
Valuimme tanssimaan muiden sekaan. Musiikki vaihteli aina välillä rytmikkäämmästä hitaampaan, aina me keksimme oikean tanssin jokaiseen kappaleeseen. Lopulta vetäydyimme syömään, juomaan ja hengähtämään reunalle.
"No?"
Katsoin poikaa hämmentyneenä. "No mitä?"
"Pidätkö juhlista?"
Katsoin ympärilleni. Sali oli täynnä iloisia ja nauravaisia ihmisiä. Tunnelma oli huipussaan.
"Pidän."
Käännyin katsomaan poikaa. Halusin siirtyä lähemmäs, poistaa jokaisen esteen tieltämme. Olin jo lähes hänen huuliensa kohdalla, kun tajusin seisovamme salissa joka on täynnä ihmisiä. En olisi herännyt kuvitelmistani, mutta Huusarin ääni kuului takaani.
"...ja tässä ovat Sara ja hänen kihlattunsa Kasper."
Käännyin punehtuneena katsomaan naista. Hänen vieressään seisoi samoja piirteitä omaava, vanhempi nainen.
Otaksuin tämän olevan Huusarin äiti.
"Juu, hei, olen Sara, mukava tavata!" Hymyilin naiselle, joka vastasi olevansa otettu tapaamisestani.
Katsoin häntä hiukan hämillään.
"Huusari on kertonut teistä vakiporukasta paljon hyvää. Varsinkin niistä ajoista, kun Michael oli sairaalassa ja te autoitte pitämään tilaa pystyssä. Kiitän huolenpidostanne."
Hymyilin avuliaasti, kunnes Huusari lähti tutustuttamaan naista muille.
"Mukavia ihmisiä nämä Rosewoodit", Kasper totesi hymähtäen.
"Totta."
Monen tunnin ilonpidon jälkeen väki alkoi vetäytyä yöpymään majataloon. Bella kutsui kaikki tervetulleiksi, jos he tahtoivat jäädä. Ilta oli jo pitkällä, joten päätimme Kasperin kanssa jäädä.
Kävimme pyytämässä huonetta Huusarilta. Hän katsoi meitä merkitsevästi ja etsi meille vapaan huoneiston. Siihen kuului makuuhuone (yhteissängyllä, tyypillistä Huusaria) sekä kylpyhuone ja kauniit maisemat ikkunoista. Hän vinkkasi vielä silmää, kun kiitin huoneesta ja suljin oven.
Kävin pesemässä meikkini. Sen jälkeen istuin sängylle ja huokaisin pitkään.
"Mikä päivä!"
"Totta", myötäili viereeni istunut Kasper. Katsoin häntä syvälle silmiin ja painoin pehmeän suudelman hänen huulilleen. Viimein olimme poissa katseilta.
"Uskon, että tästä tulee vielä upea yö."
Ja tietenkin siitä tuli, sillä eihän muuta itsenäisyyspäivältä voisi odottaakkaan, eihän?
eli mahdollisimman monella tulee olemaan mahdollisuus päästä mukaan
Jul 26, 2024 19:06:58 GMT
eli mahdollisimman monella tulee olemaan mahdollisuus päästä mukaan
Jul 26, 2024 19:06:58 GMT