Ensikohtaaminen
~ Tuijotin apeana lentokoneen ikkunasta ulos. Hattaraiset pilvet liikuivat ohitseni ja kaunis sininen taivas jatkui silmän kantamattomiin. Rauhallinen hengitykseni huurutti lasin. Nostan sormeni ja kirjoitan huuruun nimen. Lasi oli kylmä ja huomasin pienet jääkiteet lasin toisella puolella. Pyöreän a:n jälkeen nostin sormeni pois lasista.
” Saaga... ” kuiskasin itselleni ja ikävän tunne iski. Tunsin silmieni kuumuvan ja tiesin että kyyneleet olivat tulossa. Rakas hoitohevoseni, Norheims Saga, jäi kotiin Suomeen. Viisi kaunista nauruntäyttämää vuotta olivat kuluneet sen mustan karvapallon kanssa. Jos olisin tiennyt että ne vuodet olisivat loppuneet toissapäivänä, olisin arvostanut niitä enemmän... Se pieni ilopilleri oli ollut minulle parhain ystävä. Saaga auttoi minua joka päivä, sen suloisella hörinällä ja sen
tuikkivilla silmillä. Ne päivät milloin tulin tallille kyyneleet silmissä, se tarjosi minulle paksua harjaa mihin itkeä. Havahduin ajatuksistani ja tunsin pienen kyyneleen poskellani. Kuivasin poskeni hihallani ja pyyhkäisin huurun pois ikkunasta. Vedin syvään henkeä ja vedin tuomani peiton tiukemmin ympärilleni. Vai että Ranskaan, miten isäni sai töitä sieltä, en tiedä. Mutta en ollut muutosta iloinen. Minun piti jättää kaikki Suomeen, ystävät, koulu, sukulaiset ja Saaga. ~Painavaa matkalaukkua kantaen, kävelin yläkerran käytävän poikki uuteen huoneeseeni. Tönäisin vastamaalatun valkoisen oven auki ja työnsin laukkuni huoneen nurkkaan. Laitoin oven kiinni ja nojasin itseni siihen. Huoneen tunkkainen ilma sai minut avaamaan vasemmalla olevan ikkunan kokonaan auki. Vedin syvään henkeä ja tunsin lämpimän tuulen.
- Pitäisi varmaan laittaa kamat paikoilleen... mutisin itsekseni. Käänsin katseeni matkalaukkulleni ja sitten takaisin ulos ikkunasta. Ranskassa on kyllä kaunista. Varsinkin täällä, Boussy-Saint-Antoine nimisellä maaseudulla. Niin rauhallista ja idyllistä. Nautin täysin siemoin hiljaisuudesta ja raikkaasta ilmasta. Tai no, melkein raikkaasta ilmasta. Isäni oli maalannut talon ulkopuolen tänäaamuna. Isäni oli lähtenyt tervehtimään uusia naapureitamme ja äitini oli lähtenyt kaupunkiin. Suljin hetkeksi silmäni. Lintujen hiljainen laulu ja lehtien suhina olivat ainoat äänet mitä kuulin. Yhtäkkiä kuulin kavioiden kopsetta. Avasin silmäni ja tirkistelin ulos ikkunasta. Näköetäysyyteni rajoilla, näin ratsun. Hevosen kaviot kopsuivat rauhallisesti maata vasten ja hevonen venytti kaulaansa rennosti. Hymähdin itselleni kun muistin Saagan ja minun rennot maastoretket. Tulen kaipaamaan niitä ja Saagaa muutenkin. Minun rakas palleroni... Katsoin ratsukkoa vielä kerran ja vedin ikkunan kiinni. Kaivoin matkalaukustani kuvan ja teippasin sen sänkyni yläpuolelle. Saagan tuikkivat silmät loistivat sen tuuhean otsatukan alta samalla kun tamma poseerasi.
- Oikea linssilude, naurahdin ja tirkistelin ikkunasta ulos etsien ratsukkoa.
- Talli? Missäpäin muka? Kysyin äidiltäni, Marialta aamupalalla. Kesken leipäni voitelun, nostin katseeni ylös.
- Pelkästään kymmenen minuutin ajomatkan päässä, näin pienen kyltin ja ratsukon joka kääntyi sinnepäin, hän kertoi. Nyökkäsin ja jatkoin voiteluani. Vaivuin hetkeksi ajatuksiini.
” Olisihan mukavaa taas päästä hevosten pariin... ” ajattelin ja haukkasin leipääni.
- Eikö olisi kivaa mennä katsomaan? Isäni, Pekka kysyi.
- Nohh, miksi ei... vastasin hiljaisesti ja jatkoin syömistäni. Sovin äitini kanssa että menisimme katsomaan millainen talli siellä on. Aamupalan jälkeen menin takaisin huoneeseeni ja kaivoin niin sanotut ”tallivaatteeni” vaatekasastani. Sain käsiini mustat legginsit ja siistin paidan. Vaihdoin vaatteeni ripeästi ja vedin hiukseni sotkuiselle nutturalle.
Vihreät puunlehdet suhahtivat ohitseni kun katsoin auton ikkunasta ulos. Etsin katseellani kylttiä minkä Maria oli nähnyt. Tämä lauantai-aamu oli täydellinen. Aurinko poltti, pilviä ei näkynyt ja hento tuuli viilensi. Hetken päästä näköpiiriini ilmestyi kyltti.
- Hevosjärven tila, mutisin itsekseni. Äiti pysäytti auton tien alussa ja kysyi haluanko hänen seuransa tallille mukaan. Vastasin kieltävästi ja astuin ulos autosta. Jatkoin soratietä eteenpäin ja kuulin äidin auton lähtevän. Soratien vasemmalla puolella solisi pieni puro ja puut kohisivat tuulen viemänä. Tien molemmilla puolilla oli metsää ja linnut siversivät niissä. Soratie jatkui viellä hetken kunnes saavuin älyttömän isolle aukiolle. Vasemmalla näen järven ja rannan. Näin suuren ja valkoisen kartanon aivan rannan lähettyvillä.
” Varmaan tallin omistajat... ” ajattelin ja katsoin oikealle. Minulla kesti hetki kunnes sain hahmoitettua tilukset. Tämä tila oli todella, todella iso. Nopeasti katsottuna näin kolme tallia ja yhden ison pihaton. Tilalta löytyi maneesia, kenttää, majataloa ja paljon muuta.
” Toivottavasti tämä ei ole mikään talli täynnä rikkaita nirppanokkia... ” ajattelin hieman huolestuneena. En ehtinyt huolehtia enempää; tunsin pehmeän turvan tökkivän kättäni. Katsoin alas ja näin maailman suloisimman falabellan. Päästän pienen ihastuksen huokauksen ja menin istumaan nurmikolle.
- Voi että! Sä olet niiiiin suloinen! Hihittelin ja rapsutin ahkerasti falabellan otsaa. Kun se päätti että olin rapsuttanut tarpeeksi, se heilautti päätään ja ravisteli harjaansa. Katselin suloista palleroa tarkemmin. Falabella oli musta, neljän sukan kera. Minut yllätäen, se tarjosi minulle kaviotaan. Tämä sitten on ensikerta, ei minulle falabella koskaan ennen ole kaviotaan tarjonnut. Varovaisesti otan siitä kiinni ja ”kättelen”.
- Hei ja tervetuloa! säpsähdin ja nousin ylös. Näin pitkän, ruskeatukkaisen hymyilevän naisen.
- Ja tässä sitten on ratsastuskoulu Kastanja! Huusari, tilan omistaja, ilmoitti ja avasi ovet. Talli oli älyttömän suuri! Karsinoita oli molemmin puolin ja tallin perällä oli portaat ylös. Ilma oli raikas, pikkiriikkisen heinän tuoksun kera. Portaiden toisella puolella oli ovia jotka varmasti ovat varustehuoneet jne. Huusari käveli pari askelta edelläni ja kertoi minulle ratsastuskoulun toiminnasta ja tilasta.
- Ja hoitajia etsimme kaikille tuntihevosille, pari yksityishevostakin etsivät hoitajia. Mitenkäs sinä? Olisitko kiinnostunut hoitajan pestistä? Hän kysyi ja kääntyi minuun päin. Katsoin ympärilleni ja tajusin että tämä talli on korkeampaa luokkaa. Minä, tuiki tavallisena puskaratsastajana ei ehkä sopisi tänne, valitettavasti.
- Ehm, en oikein ole varma. Muutin tänne juuri ja en oikein tiedä olenko tämän tallin tasoinen... vastasin hieman epäröiden.
- Ei ei! Hevosjärvi on tila kaikille, tasosta tai mistä tahansa riippumatta. Tila on paikka missä jokaisella on sama intohimo; hevoset. Tietenkin sovit tänne! Huusari vakuutti ja naurahti keveästi. Tämä sai minutkin hymyilemään. Jatkoimme matkaa ja ajatus hoitajuudesta herätti kiinnostusta.
Hevoset olivat ulkona tarhoissa ja menimme tervehtimään niitä. Ulkona oli lämmin ja useimmat hevosista seisoivat rentoutuneena auringonpaisteessa. Tammoista oli 17 hevosta joilla ei ollut hoitajia. Ori ja ruunapuolella oli lisää vaihtoehtoja. Rupattelin Huusarin kanssa niistä näistä katsoen tammojen nauttivan auringosta. Kävelimme tarhojen välistä ja hän kertoi minulle hevosesta jos kysyin. Yhdessä tarhoista oli kiinnostava ruunikko tamma, kysyin Huusarilta siitä.
- BRY Gemachen, lempinimeltään Cemma tai Gemma, mikä nyt kuulostaa paremmalta. Erittäin rehti ja kiinnostava tamma, hän kertoi ja maiskutti. Tamma nosti päänsä heinien seasta ja sen korvat sojottivat meitä kohti. Reippain askelein Gemma asteli luoksemme haistelemaan. Se kiinnitti huomionsa minuun ja haisteli uteliaana ojennettua kättäni. Silitin sen pehmeää turpaa ja sitten siirryin rapsuttamaan hellästi sen otsaa. Cemma nosti päänsä ja siirtyi Huusariin. Tamma tervehti häntä parilla pusulla.
- Kuten näet Cemma tykkää pusuilla! Tallin omistaja naurahti ja jatkoimme matkaa. Parin tarhan jälkeen näin kauniin voikon hevosen. Pysähdyin katsomaan sitä ja tamma nosti päänsä, mutta ei kiinnostunut siitä enempää.
- Mikäs tämän neidin nimi on?
- Neidin nimi on Yön Kastehelmi. Tuttavallisemmin Kaste tai Helmi ja tämä sitten on suloinen tamma! Tammamainen, mutta ratsastaessa täydellinen, nyökkäsin ja hymyilin itsekseni. Huusari yritti kutsua Kastetta luoksemme pari kertaa ja tamma vastasi vain hiljaisella hörinällä, mutta jalat pysyivät paikoillaan. Brunetti nainen huomautti että tamma tuottaa pientä päänvaivaa tarhasta hakijalle.
- Helmi vain ravailee ympäriinsä, mutta kun sen saa kiinni hän kävelee nätisti vierellä, hän sanoi hymyillen. Jäimme juttelemaan tammasta, keskittyen sen ratsastavuuteen. Kun tamma itse halusi, se liittyi seuraamme. Ojensin käteni sen haistettavaksi. Nopean nuuhkaisun jälkeen Helmi nosti päänsä ja antoi minun silittää sen läsiä. Kotvan päästä Helmi päätti että nyt riitti ja kääntyi takaisin heinänsä pariin. Hymyilin ja kävelimme takaisin tallien puolelle jatkamaan esittelyä. Helmi oli erikoinen, mutta hyvällä tavalla ja minä pidin siitä.
Pienen toimisto rupattelun jälkeen olin Yön Kastehelmen hoitaja. Sain luvan ratsastaa itsenäisesti ja osallistua tilan toimintaan. Tallin omistajan piti lähteä yksityistallin puolelle ja minä päätin mennä tutustumaan Helmeen. Etsin tämän karsinan ja nappasin mukaani riimunnarun. Parin askeleen jälkeen muistin että voisin tarkistaa karsinan. Karsina oli jo puhdistettu joten jatkoin matkaani Kasteen tarhaan. Yllätykseni, en eksynyt. Löysin tieni suoraan tamman tarhalle ja silloin metsästäminen alkoi. Pujottauduin valkoisen aidan välistä ja maiskuttelin hieman avuttomana yrityksenä saada tamman huomion. En saanut korvan heilahdusta enempää. Huokaisin ja lähdin kävelemään Helmeä kohti. Juuri kun olin napsauttamassa koukun kiinni riimuun, Kaste kierähti 180 astetta. Häntä ylhäällä ja pää kohotettuna Helmi ravasi kevyesti tarhan toiselle puollelle. Urheasti menin hevosen perässä ja seuraava yritys loppui samaan tulokseen.
” Tämä on kyllä erikoinen hoidokki! ” ajattelin ja nauroin hieman. Jälleen kerran, aloitin metsästykseni.
” Onpas aika rientänyt! Kello on jo puoli kahdeksan... ” työnsin kännykkäni takaisin taskuuni ja jatkoin Helmen harjausta. Etsin käsiini pehmeänharjan ja harjakamman. Laitoin harjakamman maahan ja jatkoin harjaan Kasteen kiiltävää turkkia pehmeälläharjalla. Heitin lopuksi harjan harjalaatikkoon, mutta se kopsahtikin lattiaan. Ja kun olen laiska ja väsynyt, jätin sen siihen.
” Korjaan tavarat lopuksi...” mietin ja selvitin ensin pahimmat takun tamman hännästä sormin. Kuulin jonkinlaisen kolahduksen käytävältä, mutta en ajatellut sitä sen enempää. Jatkoin puuhaani selvittäen sitten hännän kammalla ja tein samoin Helmen harjalle. Kun olin valmis, laitoin kamman laatikkoon ja etsin käyttämääni pehmeäharjaa. Kurtistin kulmiani kun en löytänyt sitä hoitokarsinasta.
- Mitä ihmettä? Sehän oli tässä aivan hetki sitten? Mutisin itsekseni ja katsoin Helmeä. Tämä seisoi rentoutuneena ilman mitään huolen häivää. Taputin hellästi sen kaulaa ja astuin tallin käytävälle. Siellä se oli, käyttämäni harja. Keskellä käytävää. Minä en niin kauas sitä heittänyt. Nostin sen ylös ymmälläni ja huomasin hieman kuolaa sen sivulla. Käännyin takaisin hevosta kohden, mutta se seisoi yhtä rentona paikoillaan. Kävelin Helmen vierelle ja hymyilin huvittuneena.
- Harjavaras, hymähdin tökkäisten Kasteen turpaa harjalla.
- Hei Julia! Jos olet valmis, niin voisitko viedä Kasteen karsinaan? Huusari kysyi. Kaviot kopisivat rytmikkäästi kun hän talutti jonkun hevosen karsinaansa. Dellan, jos muistin oikein.
- Joo, olen nyt valmis! vastasin samalla napsauttaen riimunnarun kiinni riimuun. Irrotin Helmen hoitokarsinan ketjuista ja talutin sen karsinaansa. Tamma odotti rauhallisesti minun ottavan riimun pois ennenkuin se hautasi turvansa heinään. Rapsutin Helmeä kunnolla vielä kerran ja vedin karsinan oven kiinni. Ripustin riimun naruineen karsinassa olevaan koukkuun ja kurkistin suomenhevosta vielä kerran. Hyvästelin Kasteen hiljaisesti ja sain vastaukseksi pään kohotuksen. Lähetin äidilleni viestiä sanoen että olin valmis, hän vastasi välittömästi ja olisi tilalla 10 minuutin päästä. Etsin Huusarin hyvästelläkseni ja rupattelimme nopeasti miten ensimmäinen päiväni oli mennyt. Vilkutin hänelle innokkaasti hyvästiksi ennenkuin lähdin tallustamaan takaisin soratietä. Oli kesä, ulkona oli valoisaa, mutta hieman vilpoisaa. Lintujen siverrystä en kuullut enää, ainoastaan puron hellän solinan. Ainoa valitukseni oli juuri hento tuuli joka toi myös pienen kylmyyden. Vilpoisuus sai minut kävelemään soratietä ripeämmin samalla ajattelen uutta hoitohevostani. Se vasta oli ihana erikoisuus. Hoitohetkistäni tulisi varmasti antoisia ja muistokkaita Helmen kanssa.
LoppuElikkäs tässä ensimmäinen tarinani, hyvin tönkkö ja jotenkin pläääähhh
Kyllä se tästä paranee