|
Post by Sara on Apr 13, 2014 4:13:40 GMT
Koko tarina vai vaan osa = kerro sit mikä osa ^^'
|
|
|
Post by Minka on Apr 13, 2014 8:41:18 GMT
Koko tarina
|
|
|
Post by Sara on Apr 13, 2014 13:27:45 GMT
Ensimmäinen osa Loukkaamassa jalkani, eikö?
"Tulkaa!" kuulin isäni äänen ulkoa. "Mennään", sanoin Kasperille. Tunsin pelon ilmassa - Kasperilla oli hevosinnettomuus kun hän oli pieni ja hän sai trauman. Onnettomuus meni jotenkin näin...
7-vuotias Kasperi oli tallilla perheensä kanssa. Hänen siskollansa, 12-vuotiaalla Katharinalla, oli täällä ratsastustreenit. Siellä oli kaikenlaisia hevosia - isoja, pieniä, keskikokoisia, mustia, valkoisia, ruskeita, täplikkäitä. Kaikenlaisia hevosia. Osa oli rauhallisia, osa ylienergisiä. Kasperin perhe meni toimistoon. Poika oli suuttunut, koska hän ei päässyt tekemään temppuja hevosilla, joten riehui kunnes vanhemmat totesivat, että hän saa aloittaa ratsastuksen. "Voit kokeilla nyt", he sanoivat. Hetken päästä hän oli istumassa ponin selässä. Noin kymmenen minuutin kuluttua poni oli jo tylsistynyt kävelemään ympyrää ja alkoi laukata. Kasper piti lujasti kiinni satulasta, mutta vauhti oli liian luja hänelle. Poni pukitti ja Kasper lensi suoraan rintakehänsä yläosalle ja mursi solisluunsa. Vain pari senttiä ylemmäksi, ja hän olisi murtanut niskansa ja kuollut saman tien. Mutta hän oli onnekas, hyvin, hyvin onnekas. Nykyään hänellä on vain arpi rintakehässään (muuten, olen nähnyt sen...) ja trauma hevosista.
Kumminkin, istuimme autossa vielä noin kymmenen minuuttia, kunnes olimme Hevosjärven tallilla. Astuin ulos autosta, mutta Kasper jähmettyi heti ulos tultuaan. Laitoin käteni hänen käteensä ja yhdessä kävelimme talliin.
Kun olin istumassa Nikolaksen selässä ulkona, tunsin itsevarmuutta. Kävelimme noin kymmenen minuuttia, kunnes Lock oli lämmin ja aloimme ravata. Jokin liikkui puiden välissä ja pieni pelko kiiri sisääni. Tunsin Lockin laittavan enemmän vauhtia raviinsa, ja se vähän niin kuin muuttui laukaksi... Okei, se muuttui täysin laukaksi. Itsevarmuuteni oli teillä tietämättömillä. Pysyin lujasti selässä mutta ori alkoi pukitella. Pysätyin jokaisen, mutta sitten Nikolas kääntyi odottamattomasti vasemmalle ja minä ja tkoin matkaa eteenpäin... Ehe ehe, lensin pari metriä kunnes putosin maahan nilkka ensin ja koko painoni sen päälle. Kipu tuli kuin välähdyksenä enkä voinut nähdä kunnolla. Mutta näin tarpeeksi - Kasperin juoksemassa minua kohti, Lock laukkaamassa paikalle jossa minä makasin (se ei mahdollisesti voinut nähdä minua paniikiltaan) Kasper seisomassa edelläni kädet sivuilla yrittäen näyttää niin isolta kuin mahdollista. Ja viimeinen asia minkä näin, oli nilkkani joka oli vääntynyt osoittamaan paaaaaljon väärään suuntaan. Sitten kipu voitti ja musta peitti kaiken. Huudot ja äänet sekoittuivat puuroksi päähäni ja kaikki oli merkityksetöntä.
Osa 2 tulossa pian!
|
|
|
Post by Emiko on Apr 13, 2014 13:35:26 GMT
Ihana kuulla toi myös suomeksi!
|
|
|
Post by Sara on Apr 13, 2014 13:56:36 GMT
XDDD
Jouduin muuttamaan joitakin sanoja ja sanontoja, koska suomen kieli.
|
|
|
Post by Minka on Apr 14, 2014 17:44:53 GMT
Joo ihana tarina, jossa myös toimintaa ;3
|
|
|
Post by Sara on Apr 18, 2014 5:32:38 GMT
Kiitti (:
|
|
|
Post by Sara on Apr 18, 2014 16:46:32 GMT
Toisen tarinan osa 2 tulee, kunhan olen sen muistioissa hionut paremmaksi. Enkuksi sekin, mutta extratarina.
Tässä uudempi tarina, tällä kertaa oikea:
Osa 1 Oletko kuullut sanaa "Ei"?
"Mitäs tänään tehtäisiin?" kysyn Lockilta harjatessani sen ihanaa kaulaa. Mieleeni tulee väistämättä mainos 'Mitä tänään syötäisiin?' ja koska olen muutenkin hysteriapisteessä, lennän maahan kierimään naurusta. Okei, ei se oikeasti ollut hauskaa. Mutta jos on nukkunut edellisyönä noin 4 tuntia, juonut aamulla puolitoista litraa sokeritonta limua (josta - kuten kaikki tietävät - voi myös tulla sokerihumalaan) ja syönyt parisataa grammaa sokerikarkkeja, niin minkäs sille voi ? Pääsiäinen on kyllä hauskaa viettä kavereiden kanssa, mutta toisaalta tämäntapaiset hysteriakohtaukset olivat ärsyttäviä jälkeenpäin. Olin hysterisoitunut jo matkalla, kun kaverini toiselta tallilta, joka tuli samaa matkaa, oli ollut myös mukana juhlissa ja nähtyään maassa vaahteranlehden hän oli huudahtanut "AMERIKANLEHTI" ja kummatkin olimme nauraneet loppumatkan. Heko heko, eipä jälkeenpäin naurata. Sitä paitsi, Kanadan lipussahan se vaahteranlehti on...
Kuitenkin on hauskaa olla hysteerinen. Ainakin silloin, kun on vielä hysteriassa ja pelkkä "Moi" naurattaa ja se, että joku on hiljaa... Nousin ylös, pudistin heinät housunlahkeisiini ja mieleeni tuli hauska mielikuva - yllätys, yllätys! - yhdestä Ke$han musiikkivideosta ja hyppäsin käytävälle hihkuen "LOOKING FOR SOME TROUBLE TONIGHT TAKE MY HAND I'LL SHOW YOU THE mmmmm" ja unohdin loput sanat. Lock kurkotti kaulansa olkapääni yli ja näky oli niin hervoton, että jopa minä - köhköh jopa - nauroin hysteerisesti ja kierin käytävällä. Lock olisi ihmisenä naapalmuttanut ja pudistellut päätään, mutta hevosena se vain kääntyi ja meni takaisin karsinaansa. 'Sieltä he saapuvat HIHIHIHI poneillansa, pienillä paksuilla HIHIHIHIHII poneillansa' rupesin hihittelemään. Tosi hauskaa, joo ? Sain jotenkin vaivoin (keräten ahkerasti vaatteisiini heinänkorsia repeilemällä kokoajan) Lockin harjattua ja sen kaviot puhdistettua ("Kanna pikku siljaa juokse kotiin saakka kevyt kallis taakka ihhahhaaaihhahhhaa hepo hirnahtaa...") joten hain varusteet ("Voikohan repeillä akkosia? Repsaaa repsbee repscee...") ja varustin hevosen ("Älä pullistele ettei susta tuu pullea HIHHIH!"). Voin jo melkein kuvitella Lockin pyörittelemässä silmiään - oh-ou, ei ollut hyvä idea - ja minua rupesi taas naurattamaan. Pääsin vaivoin ulos Nikolasta taluttaen ja nousin selkään ("Ette voi nyt mitään mahdilleni kun olen ponini - vai oletko hevonen? Eikunmitä - selässä! Yrittäkää vain uhmata minua, niin satte kuonoon- IIIIRRRRRKKK hämähäkki hoplaa hoplaa Nikolas karataan siltä!!") suuntasin Lockin kohti kenttää ja aloin kiertää sitä käynnissä.
Alkulämppien jälkeen nostin laukan pitkälle sivulle. Siirryin raviin lyhyellä sivulla ja kulmasta kulmaan tein pohkeenväistöä ja pari koulukiemuraa*. Lock alkoi väsyä jos ja alkoi tottelemattomaksi. Pukkeja sun muita tuli aika ajoin, mutta en ollut enää niin hysteerinen ("Jalkaa toisen eteen poniheppamuumuu!!" - ai en vai?) joten komensin oria aina joka jäynässä. Se sai varastettua kerran, mutta pysyin rauhallisena ja pysäytin hevosen, kun pihaan ajoi poliisiauto. Autosta astui esiin pullea vanhahko miespoliisi - minua alkoi naurattaa kamalasti mutta pidin naaman peruslukemilla - ja nousin alas Lockin selästä. Taputin oria kaulalle, sillä se ei vastustellut. Miehellä ei ollut silmälaseja ja hän siristeli ympärilleen kuin etsien jotain. Otin ohjakset kaulan yli ja ohjaspäät toiseen käteen. Talutin rauhallisesti Nikolaksen poliisin luo. "Tarvitsetteko apua?" kyisyin kohteliaasti. Mies hätkähti ja käännähti katsomaan minua. Hän siristeli silmiään vaikka olin hädin tuskin metrin päässä ja maassa kiilsi jokin. "Lasinne", sanoin ja ojensin silmälasit maasta. Niissä oli todella suuret vahvuudet. "Kiitos kiitos..." mies mutisi nolostuneena paksulla äänellään. "Tiedätkö missä Sara on?" Kysyin ketä hän tarkoitti sillä tilalla oli monta Saraa. Sukunimi kuului ikävä kyllä minulle ja pelon aalto vyörähti lävitseni. Lock asteli levettomana paikallaan ja kiskoi taaksepäin. "Ei", käskin lyhyesti orille. Lock oli kuin ei huomaisikaan ja riuhtaisi oikein olan takaa. "Ei!" kiljahdin kun horjahdin taaksepäin. Saatuani tasapainoni takaisin poliisi ei ollut liikahtanutkaan. "Ei", sanoin taas rauhallisesti ja käänsin katseeni takaisin poliisiin. "Kyseinen Sara olen minä. Mitä asiaa?" kysyin viileästi. "Tuota... Tuota..." Poliisi kakelteli ja etsi pukunsa sisäpuolelta taskusta paperilapun. "Niin... Sara... Sarasarasara..." hän mutisi liikuttaen sormeaan listassa. "Aivan. Aivan, aivan..." poliisi sanoi katse pysäytettynä jonkin kohdalle paperissaan. "Tietääkseni tunsitte henkilön Kasperi?" hän kysyi ja sanoi hetken päästä vielä sukunimenkin. Pelko ja hätäännys kipristeli selässä ja levisi hitaasti kaikkialle. "Kyllä, tottakai minä Kasperin tunnen. Olen hänen tyttöystävänsä", tokaisin töykeästi. "Hmmm... Tämä kyseinen Kasperi... Kasper, anteeksi... Hän on kuollut."
Osa 2 tulee pian!
*en tiedä kouluratsastustermejä, joten en voi kertoa tarkemmin.
|
|
|
Post by Minka on Apr 18, 2014 16:54:45 GMT
|
|
|
Post by Sara on Apr 18, 2014 16:57:29 GMT
XDDDD joo, kun mulla menee lujaa niin tosiaankin MULLA MENEE LUJAA : DDD
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 18, 2014 17:17:18 GMT
Mahtava tarina XD
|
|
|
Post by Sara on Apr 18, 2014 17:21:07 GMT
Kiitti XD
|
|
|
Post by Sara on Apr 19, 2014 10:01:24 GMT
Osa 2 Totta vai tarua?
Viimeksi tapahtunutta...
Poliisi sanoi katse pysäytettynä jonkin kohdalle paperissaan. "Tietääkseni tunsitte henkilön Kasperi?" hän kysyi ja sanoi hetken päästä vielä sukunimenkin. Pelko ja hätäännys kipristeli selässä ja levisi hitaasti kaikkialle. "Kyllä, tottakai minä Kasperin tunnen. Olen hänen tyttöystävänsä", tokaisin töykeästi. "Hmmm... Tämä kyseinen Kasperi... Kasper, anteeksi... Hän on kuollut."
Sanat iskeytyivät rajumyrskyn voimalla minuun. Kuol, lut. Kuol-lut. K - U - O - L - L - U - T. Mieleeni putkahti sama kysymys kuin lähes kaksi vuotta sitten. Mitä nyt tapahtuu, mitä minä teen ilman häntä? Sitten tajusin tuijottavani tyhjyyteen. Ohjakset putosivat käsistäni voiman kadotessa sormistani. En jaksanut ottaa kiinni kentälle laukannutta Nikolasta. "Miten niin?" kysyin aivan kuin pikkulapsi pala kurkussa. "No siis, elintoinnot-" poliisi aloitti mutta keskeytin huutamalla itsekin yllättyneen varmasti "NO KYLLÄ MINÄ TIEDÄN MITÄ KUOLEMA ON MUTTA MITEN JA MISTÄ TIEDÄT ETTÄ JUURI HÄN?!" huutoni raikui autiolla pihalla. Lock oli rauhoittunut ja laidunsi kentän reunalla kasvavasta ruohotuppaasta. Ääneni kaikui hetken kauempana ja katosi sitten. Hiljaisuus jatkui jatkumistaan, mutta katsoin haastavalla ilmeellä poliisia. Hän tuijotti takaisin liikahtamattaan. "No!?!" huudahdin polisille. Hän huokaisi. "Emme oli varmoja, tarvitsemme sinut katsomaan häntä. Hän on sairaalassa, varmasti jo kuollut. Hän oli auto-onnettomuudessa." Sanat sattuivat kirjain kirjaimelta, tavut repivät sydäntäni. Varmasti jo kuollut. Entä jos en ehdikään sanoa hyvästejä? Näen Huusarin kauempana kävelemässä kohti tallia. "HUUUSAAARIIIIII" huusin voimieni edestä. Hän kohotti päänsä papereistaan joita piti kädessään. Huusari harppoi luoksemme ja huomasi ilmeestäni, että jotain kamalaa oli tapahtunut. "Voitko hoitaa Nikolasin loppuun, minun pitää käydä sairaalassa", vastasin naisen kysyvään ilmeeseen. "Oi, toki, juu laitan jonkun hoitamaan sen, tottakai... Mitä on käynyt?" "Se on ehkä Kasper" sain sanotuksi. Väri pakeni Huusarin kasvoilta sanojen ymmärtämisen jälkeen. Hän vain nyökkäsi, kääntyi ja lähti kohti tallia kentän kautta. Käännyin poliisiin päin. "Olen siellä vartissa".
Matka oli kauhein kokemani. Halusin pyöräillä, jotta saisin olla yksin ja saisin vereni kulkemaan jaloissa. Voimani olivat kyllä tallella, mutta henkinen elämäni oli poissa. Ilman Kasperia... Ei, ei se voinut olla hän. Jos se olisi hän,... Se ei ollut hän. Aina on toivoa. Mutta... EI MUTTIA! komensin itseäni. Nyt ei ollut aikaa kyyneleille. Pyöräilin sairaalalle tosiaankin alle vartissa. Poliisi oli pihassa odottamassa ja lukittua pyöräni lähdin hänen peräänsä.
Sairaala oli siisti ja siellä oli helppo hengittää. Kaunis, valkoinen talo, joka oli auttanut monia... Mutta myös tuottanut tuskaa omaisille. Seurasin poliisia joka seurasi sairaanhoitajaa. Pääsimme pian ruumishuoneelle. Ilma muuttui saman tien kylmemmäksi, mutta se ei liittynyt lämpötilaan. Kaikki nämä ihmiset, kaikki sielut... Ole hiljaa. Jouduin taas komentamaan itseäni. Menimme kohti huoneen perällä olevaa sänkyä jossa makasi nuori poika. Pakottauduin katsomaan muualle. Pojan vieressä oli vielä kone, joka yritti pitää elintoimintoja jäljellä. Taululla näkyi: Arvioitu elinaika: 2 minuuttia. Ouch. Siirsin katseeni pojan kasvoihin. Toden totta, siinä makasi kaksi minuuttia elämää jäljellä omistava Kasper. Kyyneleet eivät tulleet, olin niin järkyttynyt. "Se on hän" sain sanotuksi mutta heittäydyin istumaan sängylle. "Kasper... Kasper, herää... Herää, ole niin kiltti!" anelin kun silmiäni poltteli. Kumarruin tämän pään ylle ja katselin noita komeita kasvoja. "Kasper..." kuiskasin tutkien silmilläni hänen ruhjeitaan. Kyynel putosi poskeltani pojan kasvoilla. Silmä värähti hiukan. Henkäisin lujaa ja nappasin Kasperin käden. Poika oli viileä, enkä yhtään ihmettele jos tällaisessa paikassa pitäisi maata. Kasper raotti silmiään mutta sanaakaan en saanut sanotuksi. Taululla luki nyt: Arvioitu elinaika: alle 1 minuutti. "Sara..." hän henkäisi ja silmät olivat taas mennä kiinni. "Ei, älä sulje silmiäsi" kuiskasin käskien. "Älä nukahda, ole niin kiltti, minun vuokseni..." sanoin. Jos hän nukahtaisi, hän tuskin koskaan heräisi. 10 sekuntia. "Kasper..." anelin. Kun taululla luki muutama sekunti kumarruin miettimättä ja suutelin poikaa hellästi ja hitaasti. Kasper vastasi suudelmaan, mutta viimeiseen ja lyhyempään suudelmaan en saanut vastausta. Silmät olivat puoliksi auki ja en tarvinnut lääkäreitä nähdäkseni, että hän oli poissa.
Jatkuu... Fontti vaihtui kesken tarinan enkä löydä enää oikeaa ):< kommentteja kiitos! ^^
|
|
|
Post by Minka on Apr 19, 2014 11:47:14 GMT
Voi Sara :-(
Mut hyvä tarina <3
|
|
|
Post by Sara on Apr 19, 2014 11:49:05 GMT
Älä nyt et oo viel lukenu kolmosta (; se ei ole vielä valmis, mutta voin kertoa juonen yksällä
|
|