|
Post by Minka on Apr 30, 2014 12:36:43 GMT
|
|
|
Post by Sara on Apr 30, 2014 12:39:24 GMT
Joo tiiän piti keksii keino voittaa se XDDDD ::PPPPPPP
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 1, 2014 2:30:51 GMT
*tässä nyt niinku on niitä alt 3 sydämmiä mutta so sensuroidaan ne jottei tule liikaa* Joo Tuleehan viides osa, pliispliispliis ?
|
|
|
Post by Sara on May 1, 2014 5:34:11 GMT
:DDDD
Tulee ja yritän saada sen pian valmiiksi. Siihen koitan saada vielä enemmän jännitystä ja toimintaa (;;; Osa teistä tietääkin jo lähtökohdan, mutta iiiihan sama. 5. osan nimi on Ajankääntäjä.
|
|
|
Post by Sara on May 1, 2014 16:08:17 GMT
Vappurieha Zellan kanssa
Tulin suoraan tallituvasta, jossa olin sopinut Mistelin kanssa vaihtavamme hoitsuja Vappuriehan ajaksi keskenään. Misteli ottaa Lockin - kerroin sen tavoista vähän - ja itse pääsen ravailemaan metrin säkäisellä Zellalla! Hoen mielessäni yhtä lausetta: Vaihtaa salakavalasti ajaessa käyntiin, yksi porkkana ravauksen jälkeen ruokakuppiin. Vaihtaa salakavalasti ajaessa... Pääsin tallin ovelle. Totesin äsken hokemani lauseen vielä kerran ääneen ja astuin talliin hevosten ja ponien keskelle.
"Zella, Zella, Zella, Zella, Zella..." mutisin vilkuillen ympäri etsien Zellan karsinaa. Kannoin samalla juuri hakemaani kyseisen tamman harjapakkia. Muistin sitten, että kerran Zellan karsinan ovi oli raollaan ja menin laittamaan sen kiinni. Se oli pari karsinaa oman hoitsuni, Nikolaksen, karsinasta eteenpäin. Kävelin hitaasti Lockin karsinasta pari eteenpäin ja Zellan nimi olikin jo edessäni. Kurkkasin sisälle karsinaan ja pieni, söpö amerikanshettis. Avasin karsinan ja astuin sisälle. Nappasin harjan karsinan ulkopuolelta harjapakista, jonka olin tuonut mukanani. Harjasin ponin huolellisesti päästä jalkoihin ja puhdistin kaviokoukulla kaviot. Laitoin kaiken siististi takaisin harjapakkiin ja nostin pakin karsinan ulkopuolelle sivuun. Nappasin päitset ja riimunarun koukusta ja puin päitset Zellalle. Kiinnitettyäni riimunarun kummallekin puolelle nostin ohjakset pään yli eteen ja talutin Zellan kentälle.
Pienen amrikanshetlanninponin selkään oli helppo nousta. Zella lähti heti kävelemään, ja ajattelinkin vain alkulämpiksi nousta selkään - menisimme hittiä radalla tämän jälkeen. Yhtäkkiä Zella nosti pomppivan ravin ja olin pudota selästä. Hiljensin tammaa ja jatkoimme käyntejä noin kymmenen minuuttia, kunnes Zella oli lämmin. Ohjasin tamman kentältä pois kohti ravirataa, jonka alussa oli valmiina Zellalle sopivat kärryt. Ne nähdessään sain kyytiä aika lailla, kun Zella lähti pomppivaan raviinsa ja kun yritin hiljentää, tamma aloitti keinuvan laukkansa. Vasta kärryjen luona tamma pysähtyi - ja senkin kuin seinään. Keikahdin kaulalle ja valuin pään yli maahan. Minun olisi pitänyt olla vihainen, mutta aloin vain nauraa hillittömästi. Zellakin hörähti mielipiteeksi. Päästyäni pystyyn talutin tamman kärryjen luokse ja valjastin sen valmiiksi.
Istuin kärryihin neljättä kertaa elämässäni. Olin nuorempana hoitanut hevosia ja valmistellut ravureita, mutten ole ajanut kuin kolme kertaa aikaisemmin. Onneksi Zella teki lähes kaiken työn ja itse asiassa minun tarvitsi vain istua kyydissä, varmistaa että Zella teki vauhdikasta harjoitusajoa ja näyttää siltä, että teen jotain. Näin Mistelin kauempana taluttamassa Lockia, mutta kun huomasin Huusarin harppovan hiljaa radan reunalle katsomaan miten pärjäsin, yritin näyttää keskittyvältä enkä enää vilkuillut Misteliä.
Zella oli oikein hyvä kärryjen eteen päästessään. Se meni mukavasti, ja kun aloin oikeasti keskittymään, muistiini alkoi palata pala kerrallaan mitä eräs ajaja oli opettanut ollessani kahdeksan. Korjasin istuma-asentoani, tuntumaani ja ponin nopeutta muistini mukaan. Ilmeisesti meni oikein, koska kun taas näin Huusarin kurvissa kääntyessäni, hänellä oli peukut pystyssä. Jonkin ajan päästä hiljensin ja otin loppuravit ja -käynnit. Otin kärryt pois ja puettuani päitset ja kiinnitettyäni riimunarun talutin tamman sisälle pestäväksi ja harjattavaksi.
Kun olin hoitanut Zellan, annoin sille heinää ja yhden porkkanan, kuten muistin. Jäin katselemaan kun tamma söi, mutta aikani katseltuani Zella luimisti korviaan minulle ja lähdin pihalle. Pihalla törmäsin Misteliin ja hikiseen Nikolakseen, rapsutin sen turpaa ja juttelimme hetken mitä teimme tämän päivän hoitsujen kanssa.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 1, 2014 16:25:14 GMT
Zellasta huomaa että sillä oli hauskaa Tammaseni varmasti nautti päästessään hiitille.
|
|
|
Post by Sara on May 1, 2014 16:58:07 GMT
Kyllä tosi hyvin meni ja nauttikin, niin että oli hurmoksessa vielä myöhemminkin
|
|
|
Post by Sara on May 15, 2014 13:03:18 GMT
Osa 5 Ajankääntäjä
Tupsahdin ullakollemme ja kaikki haavani ja ruhjeeni olivat parantuneet. Nappasin lattialle pudonneet medaljongin ketjusta ja hymyilemättä laitoin sen takaisin rasiaansa. Minua hermostutti, mitä Kuolema oli sanonut.. "Teet maailmasta helvetin... Maailma olisi vaarallinen, ahdas ja sairaudet vain kiduttaisivat niihin sairastuneita ilman että he koskaan kuolisivat... Palaa ennen kuin on liian myöhäistä... Kyllä, osaan lukea ajatuksia..." Minua vaivasi eniten viimeinen lause. Jos Kuolema osasi lukea ajatuksia, miksi hän ei lukenut ajatuksiani kun leikin nähneeni jotakin hänen takanansa? Ei, ei Kuolema ollut tyhmä. Enkä ollut minäkään. Hän tiesi, että se oli huijausta ja hän tiesi, että pudottaisin hänet tuonpuoleiseen. Katsoin ullakon pyöreästä ikkunasta alas märälle maalle. Hymyilen maalle vinosti ja mutisen "En ole niin tyhmä kuin luulet... Hehheh... Katotaan nyt, mitä tapahtuu." Ja voin olla aivan satavarma, että tuonpuoleisessa Kuolema (jonka ruumis ei irtaudu sielustaan sillä hän on voimakkaampi kuin luomansa asiat) virnistää minulle takaisin.
Illalla sain nopeasti unen päästä kiinni enkä oikeastaan nähnyt unia. Näin vain mustaa. Ja olin levoton. Hyvin levoton. Tiedän, että tein jotakin kamalaa. Olisiko kannattanut sanoa vähän ikaisemmin? Minähän varoitin Kuoleman ääni kuiskasi unessani. Säikähdin aika lailla ja heräsin. Kello olikin jo kahdeksan, joten tein aamuhommani ja puoli kymmeneltä sanoin heipat vanhemmilleni ja lähdin kaupungille. Näkisin kaverini puoliltapäivin kaupungilla, joten aikaa olisi sitä ennen. Mietin juuri mitä tekisin, kun näin ihmisten kerääntyneen jonkin suuren ympärille. Siellä oli ainakin toista sataa ihmistä ja änkesin pyydellen anteeksi katsomaan. Siellä oli ollut ketjukolari ja ambulanssihoitajat ja palomiehen irroittivat ruumiita autoista. Ensimmäinen outo asia mikä tapahtui, oli kun näin erään puoliksi murskautuneen ihmisen liikkuvan palomiehen otteessa. Kun eräs mies(kö?) jonka pää oli - ikävä sanoa, mutta - aivan pieneksi murskaantunut ja lommoinen, hieroi päätään kädellään ja mutisi korisevalla äänellä (johtuiviko siitä, että hänen suunsa oli lommoinen ja omituinen, pienentynyt huimasti ja muutenkin) olevansa vain päänsä lyönyt. Itsensä nähdessään viereisen peilikauoan peilistä mies säikähti, huudahti ja pyörtyi. Ihmiset kiljuivat ja perääntyivät, lapset pakenivat äitiensä jalkoihin. Ja se kaikki iski minuun sillä samalla sekunilla.
Nyt minä tiedän mistä Kuolema puhui. Ihmiset eivät kuolisi, eivät koskaan. He vain eläisivät ja eläisivät... Mutta he pystyivät tuntemaan kipua. Sairaudet vain kiduttaisivat ihmisiä... Voi ei. Ymmärrän mitä tein. Yhtäkkiä muistin sadun ajankääntäjäkellosta, jolla pystyi matkustamaan ajassa. Sadussa oli rikas, ahne mies joka kyseli oraakkelilta kaikkea tuosta kellosta, koska hänen lentonsa oli myöhästynyt ja hän ei ehtisikään ostaa kultakaivoksia Amerikasta. Oraakkeli varoitteli, että aina historia muuttuu jos aikamatkaaja puuttuu siihen jotenkin. Kaikki voi muuttua todella pahaksi, mutta mies ei kuunnellut vaan tivasi, missä kello oli. Oraakkeli huokaisi, napsautti sormiaan ja pöydälle ilmestyi ainakin toista tuhatta vuotta vanha kartta, mutta se ei ollut hauras. "Täällä" oraakkeli sanoi osoittaen kartan aluetta hiukan keskeltä kaakkoon. Alueella oli kysymysmerkki. "Kello on täällä Muinaisten aikojen maalla. Edessä on paljon vaaroja, ja selvitä voin vain täysin puhdassydäminen tai erittäin voimakas ja viekas ihminen. 'Keskellä yötä neliö toivon taipuu metalliksi. Koillisesta aarteelle, lounaasta kuolemaan. Vain viekas pääsee sisään aarteista nauttimaan.' Sinun täytyy ratkoa tuo monta vuosituhatta vanha sananparsi päästäksesi sisälle. Enempää en voi sanoa. Onnea matkaan." Oraakkeli sanoi työntäen kartan kuninkaalle. Tämä avasi suunsa, mutta oraakkeli vain patisti hänet ulos. Kartassa luki sananparsi, joka piti ratkaista. Lopulta häijyytensä avulla hyödyntämällä viattomia olentoja kuningas sai kellon. Hän käänsi aikaa eikä muistanut oraakkelin varoituksia tai piitannut niistä. Hän muutti historiaa ja palatessaan kotiin ovella odotti näky hänen kuolleesta tyttärestänsä makaamassa portailla. Tämä oli liukastunut ja vääntänyt niskansa nurin.
Vaikka tuo oli vain satu, joka minulle kerrottiin joskus kun olin pieni, se oli ainut toivoni. Juoksin pois ketjukolaripaikalta ja juoksin koko pitkän matkan kotiin asti. Itse asiassa olin menossa kotiin, kun matkalla näin Hevosjärven tilan. Miksipä ei, sanoin mielessäni. Pihalla talliin kävelevä Huusari vilkutti minulle. Hänellä oli selvästi asiaa, ja tiesin sisimmissäni, että tuo nuori nainen liittyi tähän asiaan. Juoksin Huusarin luokse ja mitään sanomatta kävelimme hiljaisuudessa hänen toimistoonsa. Se oli viehättävä huone, jossa oli arkea, työasioita ja vapaa-aikaa ja hevosia sekaisin juuri sopivasti. Hyvää tasapainoa ihaillessani Huusari kaivoi jotakin työpöytänsä kaapista. Tunsin jonkin koskettavan käsivarttani ja käännyin. Hyvä, etten huutanut ihmetyksestä.
Huusarin, aivan normaalin Hevosjärven tilan pitäjän ja hauskan nuoren naisen kädessä oli avattuna Muinaisten maiden kartta. Leukani loksahti täysin auki, hyvä etten venäyttänyt sijoiltani leukaluitani. Huusarin ilme kertoi, että aikaa ei ollut hukattavaksi. Ehtisimme puhua myöhemmin. Astuin käskemättäkin työpöydän ääreen ja nuori nainen napsautti valon päälle. "Täällä", hän sanoi, "on kuutoioista rakennettu pyramidi. Koillisesta aarteelle, lounaasta kuolemaan. Muista se. Enempää en voi sanoa" Huusari sanoi aivan kuten satoja vuosia sitten tarinassa oraakkeli oli sanonut. "Mene. Aikaa ei ole hukattavaksi." Huusari lisäsi ja työnsi minut ulos huoneesta kartta mukanaan.
Vanhemmat olivat lähteneet kauppaan, joten hain kaiken omistaman rahani - vähän yli kaksi ja puoli tonnia - mukaani ja kirjoitin hutaistulla käsialalla 'Soittelen.' Sitten nappasin laukkuni ja tungin hätäisesti hammasharjan ja -tahnan laukkuuni. Na pasin pari hedelmää ja sämpylää mukaan ja ryntäsin ulos talosta lukiten oven. Rahaa ei ollut hukattavaksi myöskään, joten sain hyvän idean, jos vain joku olisi tallilla.
Pyöräilin tallille nopeasti. Pihassa käveli juuri Minka taluttaen Nikolasta - mikä tuuri ! -, joten pyöräilin hänen juokseen ja jätin pyörän rämähtäen maahan. "Minun pitää ratsastaa tuo tie" sanoin osoittaen tallin kulmalta lähtevää hiekkatietä kohti lentokenttää, "päähän asti ja sinun pitää tulla toisella hevosella mukaan. Jään tien päässä ja sinä tuot hevoset takaisin, okei?" Minka näytti hämmästyneeltä. "Mut.. Miksi...?" "Ei muttia nyt on jo kiire!" Hoputin ja Minka vislasi Mimmille, jolla oli toinen hevonen juuri kävelylenkiltä tultuna. "Tarvitsen tuon hevosen" Minka totesi ja ilmeemme kertoi, että myöhemmin ehtisi selittää. Nikolas oli ollut myös rennolla kävelylenkillä joten kummallakin oli varusteet päällään. Onneksi ne olivat juuri "lämmitelleet" kuin meitä varten. Sanaakaan sanomatta ponkaisin vatsalteni Lockin selkään, siirsin toisen jalkani eri puolelle ja asetin jalkani jalustimiin juuri samalla kuin painoin pohkeeni orin kylkiin ja hyvällä ohjastuntumalla lähdimme laukkaamaan tietä. Minka seurasi pari metriä taaempana.
Laukkaaminen Nikolaksella oli ihanaa, mutten ehtinyt ajatella mitään. Tien päästä alkoi asfalttitie, jota menisi n. 1.7km lentokentälle. Kun pääsimme hiekkatien loppuun pysäytin Lockin ja hypähdin alas satulasta. Samaan aikaan Minka liukui ratsunsa selästä ja ojensin ohjat hänelle. Heti kun Minka otti ohjista kiinni mutisin näkemiin ja pinkaisin juoksuun kohti lentokenttää. Minka jäi hölmistyneenä katsomaan perääni.
Ehdin juuri lentokentälle kun ryntäsin juuri auenneelle tiskille. "Onko lentoa Egyptiin?" kysyin hengästyneenä. "Mihinkäs sinä olet menossa? Et taida olla edes täysi-ikäinen, joten valitettavasti emme voi myydä lippuja." Kassaneiti totesi. Yhtäkkiä minussa välähti tunne, että tämäkin neito tiesi. "Muinaisille maille. Ennen kuin on liian myöhäistä." Naisen silmät suurenivat ja suu sulkeutui. Sitten hän näytti viralliselta ja vakavalta. Hän kumartui ja kuiskasi: "Emme saisi tehdä näin, mutta ettei historia toista itseään" hän kähisi ja itseään-sanan kohdalla käännyin ihmeidsäni katsomaan naista. Olen varma, että nuo kärsineen näköiset silmät muistuttivat Kuoleman silmiä. "kyllä, toista itseään." Nainen toisti ja jatkoi. "Tässä" hän sanoi ja livautti lipun Egyptiin lähtevälle lennolle tiskin takaa kenenkään huomaamatta. "Ole varovainen." Nainen sanoi ja tutkiskeli sitten kasvojani surullisella hymyllä. "Olet urhea. Pidä itsestäsi huolta." Hämmästyneenä kiitin kehuista ja olin jo kääntynyt, kun nainen sihahti minulle niin hiljaisestim että vain minä kuulin: "Kyllä, olen Kuoleman sisko."
Juoksin portille juuri ennen kuin viimeiset asiakkaat olivat kulkemassa portista. Lipuntarkastajat juttelivat innostuneesti keskenään, ja kun paransin ryhtiäni ja muutuin niin paljon aikuismaisemmaksi kuin pystyin, he eivöt huomanneet mitään. Laitontahan se oli matkustaa alaikäisenä lentokoneessa, johon ei edes ollut ostanut lippuja, mutta säännöt on tehty rikottaviksi, niinhän sitä sanotaan. Kun olin päässyt koneeseen ja löytänyt oman paikkani, vaivuin väsyneenä selkänojaa vasten ja ummistin silmäni. Vaivun hiljaiseen uneen, jossa sain vaikutteita tulevista vaaroista...
Heräsin vasta koneen laskeutuessa. Oli taas aamu, joten olimme varmasti matkanneet koko yön. Noin puolen tunnin päästä olin kävelemässä ulos lentoasemalta. Olisin nyt omillani. Vilkaisin Muinaisten maiden karttaa ja mielessäni välkähti hetki maantiedontunnista. Äkkiä vastaus oli mielessäni. Kolme suurta pyramidia. Liftasin taksin ja kerroin päämääräni. Taksinkuljettaja katsoi minua kuin hullua, mutta kun näytin tukun juuri vaihtamaani rahaa, hänen ilmeensä kirkastui, moottori käynnistyi ja matka alkoi. En edes tiedä, kuinka pitkään matkasimme, mutta sitten näin pydamidit edessäni ja sanoin, että kuljettaja voi jättää minut tähän. Hän ymmärsi englantia, ainakin sanan "Stop". Annoin rahat ja astuessani ulos taksista kuumuus ei tuntunut ainoalta vastustajaltani.
Ilta tuli nopeasti parin turistilauman jälkeen. Tutkin pyramideja, mutta ne eivät vastanneet mielikuvaani. Jostakin tiesin, että mielikuvani oli oikea. Yhtäkkiä vilkaisin sivulle ja siellä oli pyramidi, jota moni ei edes huomannut parin sadan metrin päässä, ja sen läheisyydessä sai olla. Illan hämärtyessä aloin jo miettiä sananpartta. Hoin sitä mielessäni, kunnes olin kuluttanut jokaisen sanan loppuun tajuamatta mitään. Yleensä olin hyvä lukemaan sanojen takaa, mutta nyt en osannut. Kuu tuli esiin lähes olemattomien pilvien takaa ja paistoi kirkkaasti kasvoilleni. Olin päässyt tänne asti vain puhtaalla sydämelläni, ääni sanoi päässäni. Kuu oli kirkas ja antoi toivoa. Toivoa... toistin mielessäni ja vastaus pälkähti päähäni. Kaikki loksahti paikalleen, mutta nyt oli kiire. Pakotin jalkani liikkumaan toinen toisensa perään. Juoksin pyramidin luokse, pujottelin metalliketjun alta ja juoksin - henki pihisten - korkeimmalle kohdalle. Yhdeltä sivulta puuttui noin 1x1m kohdalta kiviä. Joko se oli rakennusvirhe tai tämä oli salaovi. Odotin hetken, ehkä viisi minuuttia, ja kuunkajo oli sitten vain neliön kohdalla. Tuntui tärkeältä sanoa sananparsi ääneen. "'Keskellä yötä neliö toivon taipuu metalliksi. Koillisesta aarteelle, lounaasta kuolemaan. Vain viekas pääsee aarteista nauttimaan.'" Tuijotin sitten taivaalle. Kuu oli suoraan yläpuolellani ja sitten vilkaisin taas ovea. Siihen osuvista kuunsäteistä alkoi taipua ja harmahtua jotakin. "Avain", henkäisin itselleni. Pieni hopainen avain laskeutui pian kämmenelleni ja oviaukkoon oli ilmestynyt aivaimen mentävä reikä. Pakotin ihmeen kaupalla onnistuneesti jalkani eteenpäin. Astuin lähemmäs. Kurotin avaimenreikään ja tungin pienen, hopeisen avaimen sisälle. Ovi avautui edessäni narahtaen ja sisällä oli pimeää. Taskulampulle tulee kyllä käyttöä, mutisin mielessäni ja astuin pimeään, vieraaseen koloon.
// sori jos pituus haittaa jotakuta. Liikaa tärkeitä tapahtumia joita ei voi poistaa + oma keksimä taru ja kaikkea. Tahdon varata ensiosan pyramidille ja ehkä vähän muullekin, katsotaan nyt mitä keksin... (;
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 15, 2014 16:23:45 GMT
SARPPA tarinoita ei saa jättää kesken jännään kohtaan ! KUUDES OSA JA ÄKKIÄ !! :-)
|
|
|
Post by Minka on May 15, 2014 17:26:01 GMT
SARPPA tarinoita ei saa(!) jättää kesken jännään kohtaan ! KUUDES OSA JA ÄKKIÄ !! :-)
|
|
|
Post by Sara on Jun 30, 2014 5:47:05 GMT
Tänään varmaan seuraava osa (muistaakseni nimeltään Pyramidin salat (; ) kun veli lähtee viikon leirille, en nyt täysin ole varma kumpaan suuntaan se vaikuttaa, mutta kuitenkin ;DD
|
|
|
Post by Sara on Jun 30, 2014 14:20:39 GMT
Osa 6 Pyramidin salat Ensimmäinen kappale
Jo astuessani pyramidin sisälle tunsin, että kaikki ei ollut sitä miltä näytti. Sisimpäni sanoi, että täällä oli vahvaa taikaa ja käytävystö oli suurempi huoneineen päivineen kuin tämä pyramidi ulkoa näyttää. Laajennustaikaa... Vilkuilin ympärilleni pyramidin suuakolla. Oli niin pimeää, etten nähnyt mitään. Räpyttelin silmiäni ja hiljalleen ne tottuivat hämärään. Vältin taskulampun käyttöä, koska silloin kun olisin estetty käyttämästä sitä, kestäisi ainakin puoli minuuttia kunnes näkisin kunnolla. Vaaran uhatessa ne 30 sekuntia voisivat koitua kohtalokseni.
Ensimmäinen huone oli keskikokoinen ja homeisen näköinen. Ilma oli viileää, ja minua alkoi puistattaa. Kiedoin tuulitakkia tiukemmin ympärilleni ja vilkuilin huonetta. Seinillä oli vain muutama maalaus koirapäisestä hahmosta Egyptiläiseen tyyliin; pää, kädet ja jalat sivusta ja keskivartalo edestä katsottuna. Kun olin katsonut huoneen läpi, lähdin astelemaan eteenpäin koettaen saada punaisen tahran oviaukon yläpuolella mielestäni. Kynnenjäljillä oli jotakin yhteyttä, mitä en nyt ehtisi murehtia. Ihmisiä kuolee, taisiis elää, ja minun pitää etsiä Ajankääntäjä ja aloittaa taas ihmisten kuoleminen-... kuoleman salliminen... Tai jotain ? Toinen huone oli syvempi ja korkeampi, neliskulmion muotoinen ja pikimusta. En astunut huoneeseen, koska oviaukolta alas oli arviolta kahden-kolmen metrin pudotus. En nähnyt pohjaa piemän taikuuden takia, sillä tätä pimeyttä ei silmä voinut seulia. Kun seisahduin oviaukolle, alkoi pimeydestä kuulua innostunutta sihinää ja kuulosti siltä, kuin kärmeskielellä olisi puhuttu innostuneesti. Kuulin myös pimeältä pohjalta kynsien lähestyvää raapinaa. Kiva. Vilkaisin eteenpäin, mutta pimeän-taialta en nähnyt edes vastapäistä seinää. Kynsien lähestyvä raapina oli pian allani, kun huomasin noin kolmikymmensenttisen puisen laudan tulevan muutama sentti oviaukon yläpuolelta seinän sisästä. En ehtinyt tehdä muuta kun sihinä oli jo allani, raapina kiihtyi ja sitten pysähtyi alleni. Tunsin jotakin kylmää selässäni. Ehdin vain vilkaista sivulle kun tajusin, että kiviseinä, joka oli koko oviaukon kokoinen, työnsi minua alas petojen kynsiin. Sekunin murto-osassa ponnistin, nappasin kiinni laudasta jonka olin juuri huomannut ja vatsalihaksillani pääsin istumaan laudan päälle. "Seinä", joka minua oli työntänyt, oli vain paksu kivilevy (joka liikkui itsekseen, hyi että - ei sillä että olisin tahtonut nähdä jonkun kummajaisen työntävän sitä - mutta silti, yäk) ja putosi alas. En ymmärtänyt petojen puhumaa kieltä, mutta voin vaikka vannoa, että ne kirosivat levyä. Sihinä vaimeni hiukan, kun pedot jäivät sen alle, minun onnekseni ehkä jopa jumittuivat. Tämä pyramidi oli karmea paikka, miksen älynnyt ottaa ketään mukaan? Vaikka Kasperia... Ainiin. Kuolema. Kosto. Kuoleman kuolema. Ajankääntäjä. Yhtäkkiä kuulin räminää, lujaa räminää kun kivi hankaa toista kiveä vasten. Enkä nyt puhu pikkukivistä, tonnin painoisista kivenjärkäleistä. Pimeys sakeni entisestään - jos se oli mahdollista - ja tajusin, että pohja huoneesta putosi. Wow. Tämä meni aika oudoksi. En ehtinytkään ajatella muuta, kun lautani keikahti täysin pystysuoraan alaspäin ja aloin pudota pimeyteen.
Olin jo kiljahtaa, kun tunsin narun hiertävän jalkojani. Nappasin lujasti kiinni enkä pudonnutkaan pimeyteen, vaikka olkapäästäni kuuluikin sydäntä värisyttävä raks. Onnistuin ihmeen kaupalla kiipeämään köyttä pitkin ylös ja heilautin itseni käytävään, joka oli huoneen toisella puolella. Huoneen, jonka pohja putosi, joten mitäköhän seuraavaksi? Lentäviä kattoja? Lattia, joka nousisi? Huone, joka kutistuisi tai suurenisti, tai kenties sokaiseva, "pimeän" taian valo? Tömähtäessäni käytävään päkiöilleni vaivuin kyykkyyn ja kipu olkapäässä yltyi. Voi, kunpa olisin muistanut kiireissäni ottaa kylmäsprayta! En tosin tullut ajatelleeksi, että satuttaisin itseni kylmällä korjattavaksi. Mutta se helpottaisi edes hetkeksi. Onneksi pohja oli viileä ja painoin voihkaisten olkapääni sitä vasten. Kaivoin toisella kädelläni sideharsoa pikkulaukustani. Huh, se sentään oli mukana. Kun yritin enää liikutaakin kättäni, kipu lähes sokaisi minut ja pelkäsin olkapääni olevan sijoiltaan. Onnistuin ilman pyörtymistä sitomaan olkpääni, ja kipu hiljalleen laimeni vain tykyttäväksi poltteeksi. Pakkasin tavarani hitaasti ja tällä kertaa maltillisesti lähdin hiipimään käytävää pitkin. Minulla ei olisi varaa monellekaan loukkaantumiselle, ottaen huomioon että - jos edes saisin haluamani, puhumattakaan siitä että selviäisin hengissä - päästessäni pois pyramidista minun täytyy hiippailla ullakolle, kääntää aikaa siihen asti, kunnes olen Kuoleman luona, hän varmasti tietää kaiken joten tietää myös tämän seikkailuni - ja lähteä pois. Eli, toisin sanoen, jos minä kuolen- - siinäpä se! Koska tapoin Kuoleman, en edes voi kuolla! Todella mahtavaa virua seuraavat kaksituhatta vuotta torakoiden - tai kenties pahempienkin olioiden - kanssa ja odottaa, että joku tajuaa tulla kääntämään aikaa jolloin sitten kuolen. Tai, jos kukaan ei tajua, joudun odottamaan viisi miljardia vuotta, kenties enemmänkin, kenties vähemmän, että aurinko sammuu ja sitten... Niin, mitä sitten jos emme voi kuolla? No, ainoa toivo on että joskus joku tajuaa kääntää aikaa kellon näköisellä jutulla joka viruu Egyptissä keskellä ei mitään pienessä pyramidissä joka on kirottu ja täynnä hirviöitä. Aika kannustavaa. No, jokainen sekunti on tärkeä, joten lähdin hiippailemaan käytävää eteenpäin. Äkkiä lämpötila nousee huomattavasti, mutta nousu pehmenee kun lähestyn käytävän päätä. Siellä on ovi, jossa on viisitoista pientä putkea suoraan oven sisästä, jotka eivät varmasti ole läpi koska oven reunoilta näkyy kirkasta, oranssin, keltaisen ja punaisen sävyistä valoa. Putket ovat ohuita, ja ovi on varmasti paksu, koska näen ainakin kaksikymmentä senttimetriä putkea mutta sitten pimeys nielaisee loput. Putket ovat kolmen riveissä poikittain minua kohti osoittaen ja tasaisesti pituussuunnassa ovessa. Keskellä ovea on sileä, hiukan yli kämmenen kokoinen painettava laatta. Minulla on pieni aavistus putkista ja laatasta. Nappaan pikkukiven, menen parin metrin päähän ovesta ja asetan pikkulaukkuni maahan pystyyn. Sitten makaan laukun suuntaisesti oveen nähden sen taakse niin paljon kuin pystyn, ja pidän parikymmentä senttiä väliä laukun ja pääni välillä. Sitten heitän kiven, ja pesäpallotaitojeni ansiosta kivi osuu laattaan. Käteni ei täysin ehtinyt laukun taakse kehoni viereen, joten viiltävä, pieni kipu vihelsi ranteessani, kun kävi kuten arvelinkin. Nuolet sinkosivat putkista painon osuttua laattaan. Ilman Indiana Jonesia olisin lävistettynä miettien, miksi olin tyhmä. Vilkaisen rannettani. Pari kierrosta sidettä riittää, mutta huuhtelen haava hiukan, koska nuolissa saattoi olla myrkkyä. Tuskinpa, koska tuolla voimalla singotut nuolet tappaisivat vaikka vuoripeikon. Siis, jos niitä nyt olisi olemassa. Putket sulkeutuvat ja lipuvat oven sisään. Ovi aukeaa.
Unohdin ranteeni ja kompuroin suu pyöreänä pystyyn. Parin metrin päässä ovi painuu seinän sisään ja jää vain nappi siihen missä äsken oli nuolia ampuva ansaovi. Huoneen suuaukosta paljastuu valtava, hyvin valaistu huone. Valaistu ja valaistu, totean itsekseni harppoessani suuaukon luokse. Ovelta seuraavalle kulki pitkospuut - ne toivat hyytävästi mieleeni elämän ja kuoleman rajamaailman - jotka olivat parikymmentä metriä, ehkä kaksikymmentä tai kolmekymmentä metriä pitkät. Siitä yli kolmenkymmenen metrin pudotus, ja huoneen pohjalla - jos siellä edes oli mitään pohjaa - oli laavaa. Sulaa kiveä, kuumia lieskoja, tappava lämpöaste. Jo ennen toisen puolen oven avautumista tiesin, etten pääsisi näin helpolla. Hikoan jo ennen kuin näen valtavan trilobiitin näköisen otuksen, joka louskuttaa leukojaan ja valmistautuu hyökkäämään. Trilobiitti näyttää pyöreältä, itsestään toimivalta lattiaimurilta, mutta on kaksi kertaa sen kokoinen ja vaarallinen. Ennen kuin ehdin reagoida, otus syöksyy lukuisilla jaloillaan minua kohti, ja vaikka on vain kolmisenkymmentä senttiä korkea, olen käytännössä jo paniikissa. Ajattelematta kummemmin, seuraten vaistojani pari metriä ovesta pitkospuilla seisten, minä hyppään.
Tajuan ottaa kiinni pitkospuista ja olkapäähäni ja ranteeseeni särkee, mutta jos päästän irti putoan ja kuolen. Hienoa, totean mielessäni. Kaiken sen jälkeen kun olen kokenut kynsiotuksia, itsestään liikkuvia seiniä, ovia jotka ampuvat nuolia ja putoavia lattioita, minun pitää kuolla juuri muinaisen hyönteisotuksen takia. Saan kuitenkin idean, joka on pähkähullu, mutta totean sen olevan viimeinen vaihtoehto, jos en tahdo pudota sulan kiven joukkoon vain koska päätin hypätä pitkospuiden viereen roikkumaan. Juuri otuksen ollessa vain kahden metrin päässä jännitän vatsalihakseni. Oikealla ajoituksella sain tökättyä täysillä juoksevan ja hitaasti reagoivan jättitrilobiitin pois pitkospuilla, ja ehdin vielä potkaista sen kauas minusta, kunnes katselen sen pudotusta. Se sihisee ja inisee, sylkee pieniä tulilieskoja suustaan, ennenkuin katoaa sulan malmikivimassan sekaan. Nousin pitkospuille ja olin jo aikeissa kävellä toiselle ovelle, mutta sitten kuulen sieltä matalaa, lähestyvää töminää. Käännän pääni hitaasti takaisin päämäärääni, ja ovella seisoo valtava, monimetrinen muumio.
Sydämeni oli pysähtyä. Tai sitten lyödä pari tyhjää lyöntiä. En ehtinyt päättää, kun muumio karjui ja sen suusta lensi kuumaa ilmaa- en tarkoita lämmintä tai mukavan kuumaa ilmaa, vaan polttavaa, joka voisi syövyttää ihoni - ja sen seassa pieniä savimöykkyjä. Sen silmät kirjaimellisesti paloivat. Muumio oli ainakin viisi metriä korkea ja puolet paksumpi. Sillä oli täydellinen tasapaino, ja pitkospuut sen alla eivät edes natisseet. Se syöksyi eteenpäin minun ollessa ovella, josta tulin. Loppuni tuli. Nojasin seinään ja painoin vahingossa nappia joka oli jäänyt oven kadotessa. Pitkospuut vähän kuin halkesivat keskeltä kahtia, mutta ei kuulunut äännähdystäkään eikä merkkiä siitä, että nappi olisi katkaissut ne. Muumio putosi laavaan karjuen, ja katselin pari sekuntia sen jälkeenkin ihmeissäni, liikkumatta, huonetta. Painoin nappia uudestaan, ja ovien alle roikkumaan jääneet pitkospuun puolikkaat nousivat täydellisesti normaalien näköisiksi. Tärisin kauttaaltaan. Ajattelin jo lipua pitkospuille ja kävellä toiselle puolelle, kunnes kuulin seiniä tärisyttävän, kumean, matalan tärinän, kuin jättiläinen olisi kävellyt toisesta ovesta huonetta kohti. Ääni lähestyi hitaasti ja sydeämeni hakkasi kurkun tienoilla, vaikka ajatukseni kävivät tuhatta ja sataa toista rataa. Mikä tuollaista meteliä pitää? En tosin ollut varma tahdoinko itsekään tietää. Ääni pysähtyi pari metriä ennen ovea, ja hetken oli hiljaista. Sitten liskon - valtavan liskon - pää tuli esiin ovesta, joka suureni yhtäkkiä noin kymmenen kertaa kymmenen metrin kokoiseksi. Olin niin järkyttynyt seuraavasta näystä, etten osannut arvioida kunnolla enkä edes välittänyt. Ovesta astui sisään valtava siivellinen lohikäärme.
Jatkuu seuraavassa Pyramidin salat -kappaleessa, oli pakko jakaa kahteen kun tuli liikaa tekstiä. ;D
Ja kiitos vielä kaikille kehuista, toivottavasti tämä odottamanne osa oli odottamisen arvoinen! (:
|
|
|
Post by Minka on Jun 30, 2014 21:07:50 GMT
Nääh Sara lisäää!!!! Ei malta oottaa nää on superhyvii ja jännii ♡♡♡♡♡♡♡♡♡ oo gaash mä viel pahoinpitelen ton tykkäysnapin ♡_♡
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 1, 2014 16:58:05 GMT
AAA MÄKI PAHOINPITELEN SEN NIIN ETTÄ SEURAAVA OSA JA ÄKKIÄ SARASENI JOOKOJOOKOJOOKONOPEESTIAAAAA
|
|
|
Post by Sara on Jul 2, 2014 5:56:23 GMT
Yritän parhaani ;3
|
|