Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 19, 2014 11:49:36 GMT
Älä nyt et oo viel lukenu kolmosta (; se ei ole vielä valmis, mutta voin kertoa juonen yksällä Mulle myös !
|
|
|
Post by Sara on Apr 19, 2014 11:53:21 GMT
Okei, laitan eka sulle Lilian ku Minka ei oo vielä vastannu
|
|
|
Post by Minka on Apr 19, 2014 12:11:25 GMT
Käy kuiteski niiku Lumikis Vai?
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 19, 2014 12:13:57 GMT
Heii saanks määki juonen ?
|
|
|
Post by Sara on Apr 19, 2014 12:14:02 GMT
Ööö.. Ei XDD sitäpaitsi se menis vähän yli, koska kassu ois nainen ja mä mies... o.O
Laitan yv:tä
Mimmi saat mut haluuks joku viel lukeekki sen XDD
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 19, 2014 12:15:19 GMT
Jejjeee jännitän miten käypi !!
|
|
|
Post by Minka on Apr 19, 2014 12:15:23 GMT
Joo mut sillee toisinpäi ofc xD Ja onha se "vähä" epärealistista et kuoleva ihmine herää tosirakkauden suukosta but why not?
|
|
|
Post by Sara on Apr 19, 2014 12:19:00 GMT
No on tosiaan, kirjotan tän nyt ainakin "realistisesti "
|
|
|
Post by Sara on Apr 21, 2014 6:08:00 GMT
Osa 3 Kuoleman kieppeillä Nousin sängystä. Oloni oli suoraan sanoen tyhjä. Tunsin vihaa ihmisiä kohtaan, ja etenkin kuolemaa kohtaan sillä se oli vienyt liian aikaisin jo kaksi elämäni tärkeintä ihmistä. Olin niin vihainen että vannoin tappavani kuoleman. "HÄN SAA VIELÄ KATUA!" huusin ja vasta lopetettuani ymmärsin huutaneeni ääneen. Kävelin pitkin sairaalan käytäviä kohti uloskäyntiä. Olin täysin muuttunut. En ollut enää se kikattava ja hauskaa pitävä Sara. En enää hymyillyt. Olin vihainen ja sen näki ilmeestänikin. Mutta en vihainen sillä tavalla kuin ihmiset yleensä. Minusta hohkui pelottavaa voimaa, olin hiljaisesti vihainen. Pikkulapset piiloutuivat äitiensä jalkoihin ja aikuiset ja vanhukset väistivät. Aivan sama, totesin mielessäni. Minä kostan Kuolemalle. Tulin seuraavana päivänä takaisin tallille. Olin yhä hiljaisesti vihainen, mutta onnistuin peittämään sen paremmin. Ihmisille en puhunut, en vilkuttanut, leikin kuin heitä ei olisi. Hekin säikähtivät minua. Mitä ihmeellistä minussa muka oli, olinko saanut pirun siivet päähäni? Onneksi hevoset hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olen ja ne eivät siis pelänneet minua. Hevosten ystävällisyys kadotti vihani ja olin iloinen, että pääsin taas tallille. "Nikolaas!" huutelin hoitsuani laitumelta. Sieltähän kulman takaa sekin ori laukkasi kuullessaan ääneni. "Oi, miten komea sinä olet, tuitui" sanoin rapsuttaen oria turvalta. "Lähdetään sisälle, niin päästään tekemään koulukiemuroita vielä tänään", sanoin lempeästi. Kiinnitin riimun ja riimunarun ja talutin Lockin sisälle. Se ei vastustellut hoito-operaatiota, päin vastoin ensimmäistä kertaa ori nautti siitä! Hoidin Lockin kunnolla ja hain varusteet. Eilen pestyt varusteet olivat ihanan puhtaat. Uusarin määräämää hoitaja oli ollut tarkka! Satulassa oli lappu, jossa luki 'Terkuin Emiko (:' ja en voinut kuin hymyillä. Aloin lämmetä ihmisille. Nostin satulan satulahuovan kanssa Lockin selkään. Kiristin satulavyön ja suitsin orin. Talutin Nikolaksen ulos, taas kentälle. Tänään kuitenkin kokeilisimme koulukiemuroita! Kentällä pysäytin orin ja pidensin jalustimet. Nousin selkään ja Lock suostui pysymään lähes tepastelematta paikallaan, kahta askelta lukuunottamatta. Asetin oikean jalkani jalustimeen ja kokosin ohjat. Alkukäyntien ja - ravien jälkeen annoin Lockin hetkeksi hengähtää. Taputtelin oria kaulalle. Sitten jakoimme, aluksi helposta. Aloitin keskikäynnistä ja kokosin hevosen. Koetin keskiravia, mutta ori ei suostunut siihen. Jatkoimme keskikäynnillä noin viisi minuuttia, kunnes kokeilin uudestaan vaihtoa keskiraviin. Ori vaihtoi samantien takaisin keskikäyntiin, mutta selässä määrään minä. Päättäväisesti kokosin Lockin ja nostin keskiravin. Ori totteli, vaikka siitä näki ettei se ollut mieltymysalueellaan. Myötäsin ja taputtelin kaulalle. Aloin vaihdella keskiravin ja laukan välillä, kunnes vaihto sujui ongelmitta ja pitkällä sivulla koetin keskilaukkaa. Ori kielsi ja pysäytin hevosen. Odotin pari sekuntia, kunnes nostin ravin ja sitten taas pitkällä sivulla laukan. Kokosin Lockin ja yritin keskilaukkaa. Onnistuimme muutamaksi sekuniksi joten laskin raviin ja silittelin Nikolasta kaulalle. Nyt riitti keskiravit ja -laukat. Pysäytin Nikolaksen ja silitin kaulalle kehujen mukana. Nostin ravin ja kokeilin voltteja. Muistan kyllä kun putosin kerran voltista pillastuneen Nikolaksen selästä, mutta se ei huolettanut minua enää. Istuin syvälle satulaan ja paransin ryhtiäni, joten voltit sujuivat ongelmitta. Laskin koottuun käyntiin, jotta ehdin katsoa rannekelloani. Oho, tässä olikin mennyt jo puoli tuntia! Otin loppukäynnit ja nousin alas satulasta. Pestyäni ja harjattuani Nikolaksen annoin sille ruoat. Katsoin orin syömistä samalla kun puhdistin karsinan ja pesin ruoka- ja juoma-astiat. En kuitenkaan edes tallilla voinut unohtaa, että tuskin tulisin enää takaisin. Lähtisin jahtaamaan Kuolemaa ja kieppuisin todellisen ja henkimaailman tienoilla. Se teki minut surulliseksi, mutten antaisi Kuoleman enää koskaan tehdä minulle mitään. Joko murhaisin Kuoleman tai mokoma tappaisi minut, aivan sama. Olin kyllästynyt vaikuttamattomuuteen. Lähdin tallilta surullisin ja iloisin mielin. Viimein yhteinen päivämme Nikolaksen kanssa, ja olin viimein onnistunut. No, luvattu on mikä luvattu, on aika lähteä. Kävellessäni kotiin en ajatellut mitään. Kotona tiesin jo mitä tehdä. Ajatus karmaisi minua kun kiipesin ullakolle. Olen lähdössä jahtaamaan Kuolemaa. Sen kai kuuluukin olla pelottavaa jotta ihmiset pysyisivät tässä maailmassa. Ullakon perällä on aarrearkun tapainen laatikko. Se karmaisee jo ennen kuin avaan kannen. Siellä on kuitenkin vain syvänvihreä medaljonki. Mutta juuri tämä medaljonki on portti Kuoleman ja elämän välillä. Ketju ei vielä ole vaarallinen, mutta itse riipus on. Vedän ketjusta medaljongin pois laatikosta. Huokaisen. "Tästä se lähtee", totean ääni hiukan väristen ja tartun medaljonkiin. Jatkuu... sori suunnitelmien muutos, mutta sain tuosta sellaisen idean kirjaan (ei huolta en ole kirjoittamssa kirjaa tänne mutta muualle) joten jatkan eri tavalla. Jännitystä on luvassa enemmän kuin aikaisemmissa osissa! Jaja sori fantasian liittäminen, mutta tarina kävi muuten liian tylsäksi... ;DD
|
|
|
Post by Minka on Apr 21, 2014 10:18:10 GMT
Jatkooo! Hyvä tarina! (; Mut ethän kuole? ):
|
|
|
Post by Sara on Apr 21, 2014 11:56:34 GMT
Kerron yksällä ;DD
|
|
|
Post by Minka on Apr 27, 2014 19:09:09 GMT
|
|
|
Post by Sara on Apr 28, 2014 4:11:35 GMT
Tänään varmaan tulee osa 4
|
|
|
Post by Minka on Apr 28, 2014 5:15:44 GMT
Jes! ihanaa <3
|
|
|
Post by Sara on Apr 29, 2014 17:52:31 GMT
Koska en tästä nyt kuitenkaan kauhutarinaa halua tehdä, niin henki- ja normaalin maailman välimaisema ja tunnelma kuvastavat masennuksen alaisena olemisen ajatuksia ja tunteita.
Osa 4 Odottamaton käänne
Tarttuessani medaljonkiin sen kylmyys lähes paistoi sormieni lomasta. Medaljonki ei lämmennyt, kuten olisi pitänyt sillä käteni on ruumiinlämpöinen, vaan se pysyi kylmänä. Samassa kun tartuin siihen, sen sydämestä alkoi hohtaa valkeaa valoa. Tuntui kuin kiepsahtaisin ylösalaisin, mutta jatkoinkin kieppumista ja maailma pieneni. Tupsahdin pois kieppeestä jossakin jossa en ennen ollut käynyt. Seisoin pitkällä pitkospuulla, jonka kaltaiset jatkuivat jonossa loputtomiin. Vasemmalla puolellani näkyi sumeaa vaaleanharmaata ja siellä liikuskeli mustia varjon tapaisia, yhtä sumeita hahmoja. Kylmyys, joka ei liittynyt lämpötilaan, oli kaikkialla ympärilläni ja aivan kuin Kuoleman maailma olisi imenyt minusta kaiken toivon, tunsin itseni pieneksi, mitättömäksi ja toivottomaksi. Mieleeni yritti tulla itsemurha-ajatuksia, mutta estin ne elinvoimallani, jonka en antanut kadota noiden toivottomien, vaeltavien sielujen matkaan. Oikealla puolellani avautui aivan kuin valkoinen seinä, ja jossain satojen tuhansien kilometrien päässä vaalean alueen keskellä oli aurinko. Maailmat alkoivat heti pitkospuiden reunalta ja kohosivat mitään tietämättöminä loputtomuuteen. Yksikin harha-askel ja voisin pudota tuonpuoleiseen. Ojensin käteni suoriksi sivuilleni olkapäistäni lähtien ja oikea käteni uppoutui vaaleaan maailmaan ja pinta kohdasta, josta kosketin, alkoi lähettää ympyröitä itsestään poispäin ja laineilla aivan kuin vesi. Vasen käteni koski tuonpuoleisen seinää ja sieltä tarttuivat kaksi kättä vetämään minua pimeyteen. Säikähdin aika lailla ja revin sormi kerrallaan kädet pois toisella kädelläni. Yksi käsi ei irronnut ja olin jo lähellä pudota pimeyteen, kunnes kiskaisin hengen pitkospuille ja kun se oli kokonaan poissa kuoleman maasta se katosi savuksi ja tomuksi ja leijui pois. Henget eivät siis voineet elää ilman kosketusta tuonpuoleiseen, hyvä tietää. Katsoin taakseni ja samat pitkospuut jatkuivat loputtomiin. Loogisesti päätellen koska medaljonki oli pudottanut minut tänne epätoivon keskelle kasvot kohti menosuuntaa, minun olisi varmastikin tarkoitus mennä eteenpäin. Lähdin kävelemään pitkospuita pitkin tietämättä vaaroista, jotka vaanivat minua.
Kävelin ja kävelin, mutta minulle ei tullut nälkä eikä jano eikä väsymys. En siis käytännössä elänyt, mutta elin kuitenkin. Ajantaju katosi keskellä ei mitään, joten arviolta kolmen tunnin päästä lähdin hölkkäämään. 1. virheeni. Pitkospuut muuttuivat yhtäkkiä liukkaiksi kun niitä olisi kasteltu vedellä ja liukastuin. Kun kaaduin pitkospuille ainakin kymmenen kättä tuonpuoleisesta, mustia kaikki - kylmät väreet kiirivät kehossani, tarttuivat minuun ja kiskoivat manalaan. Yritin taistella vastaan, mutta käsiä oli liikaa. En keksinyt enää mitä tehdä, joten päätin päästää oman tahtoni, vapaan sieluni ja hurjan taistelijani, valloilleen. En yrittänyt estää itseäni, kun yksinkertaisesti raa'alla voimalla hakkasin sormet ja kädet irti. Monet murtuivat, taitoin pari rannetta ja karjuin samalla voimaani. Sen en ollut minä, se oli selviytymisviettini ja sisäinen taistelijani. Kädet vetäytyivät pois ja nousin seisomaan. Jatkoin matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Mitä pidemmälle etenin, sen vaikeammaksi kulku kävi. Muutama tunti oli kulunut, kun olin päässyt korkeintaan pari kilometriä eteenpäin. Tein paljon virheitä, esimerkiksi istuin välillä (selkäni taakse hiipi hirviö, joka meinasi naksauttaa niskani poikki kunnes pääsin vaivoin niskan päälle ja ihmeen kaupalla sain hirviön heittämään vahingossa itse itsensä manalaan), yritin juosta (jalkani melkein katkesivat, kun pitkospuut muuttuivat rosoisiksi ja maasto vaikeni) ja yritin koskea uudestaan vain oikeaan maailmaan (ilman medaljonkia melkein putosin aaveeksi takaisin). Monet hirivöt olivat kuolleet kätteni kautta ja mitä useammat vaikeudet seurasivat minua. Äkkiä pitkospuut alkoivat nousta ja muuttuivat portaiksi. Kävelin (opin jo tähän mennessä että vain kävely on turvallista kyytiä) portaat ylös yrittäen laskea niiden määrää, mutta muutama henki, hiriviö ja lohikäärme sekoittivat laskujani parilla kymmenellä ja päästyäni laskuissa kolmeen tuhanteen päätin antaa olla ja keskittyä hengissä selviytymiseen.
En liioittele sanoessani, että kävelin portaita ainakin vuorokauden. Henkimaailman ja oikean maailman välissä ei ollut aikaa, mutta ihmisten mittakaavassa oli. Lopulta pääsin huipulle. Sieltä avautui käytävä (jossa ei ollut reunoja joten vieläkin oli mahdollista pudota kuolemaan, kiitos vain) ja kävellessäni pitkää käytävää minut seisautti tunne, että minua tarkkaillaan. Seisahduin ja varjoista kuului syvä ääni: "Olet päässyt pitkälle, Sara. Valitettavasti voin sanoa etä teit matkasi turhaan." Käännyin ja näin erittäin tummaihoisen nuoren miehen. Hänellä oli siivet - kauniit, erittäin kauniit, mutta mustat - ja tumma puku, joka ylettyi polveen asti. Hän oli komea oliivinvihreineen silmineen ja kiharaisine tummanruskeine hiuksineen, mutta silti hän ei ollut enkeli. "Arvasit oikein" hän sanoi aivan kun lukien ajatukseni. "Minä olen Kuolema."
Säikähdin aika lailla ja olin kaatua taaksepäin. Virhe nro 4: heilutin käsiäni niin, että toinen käteni osui henkimaailman puolelle. Kädet tarttuivat taas minuun ja jouduin pakokauhun valtaa. Kuolema napsautti sormiaan ja kädet lipuivat takaisin pimeyteen. "Mitä..!" vilkuilin harmaata utuista seinää ja Kuolemaa vuorotellen. "Mutta mitä... Miksi..?!?!?!" en ymmärtänyt. Miksi Kuolema auttoi minua? "Tahdon ensin kertoa sinulle, miksi sinun täytyy palata takaisin." Kuolema aloitti. "En minä voi...!" yritin aloittaa, mutta noiden komeiden kasvojen oliivinvihreät silmät saivat minut vaikenemaan. "Tiedän, mitä olet tullut tekemään." Kuolema aloitti ja huokaisi. Hänen painoi päänsä alas. Hän nosti päänsä hetken päästä ylös ja jatkoi: "Mutta valitettavasti se olisi liian vaarallista. Tiedän, että menetit kaksi elämäsi tärkeintä ihmistä ja se on epäreilua. Mutta mikä kuolemassa on reilua? Onko reilua, että köyhät kuolevat nälkään ja janoon? Onko reilua, että juuri sinun kaverisi, niin viattomia kuin olivatkin, kuolivat? Ei. Mutta elämä ei ole reilua, ja minun on pakko toimia Kuolemana. Maailma olisi vaarallinen, ahdas ja sairaudet vain kiduttaisivat niihin sairastuneita ilman että he koskaan kuolevat. Olen pahoillani, mutta sinun täytyy palata. Et voi tappaa minua, tai teet maailmasta helvetin. Tulit turhaan, vaikka urhea olitkin. Palaa, ennen kuin on liian myöhäistä." Puhe veti minut sanattomaksi. Lukiko hän ajatuksiani? "Kyllä, osaan lukea ajatuksia." HUI! Tämä oli pelottavaa. Halusin pois, mutta en voinut lähteä. En, ennen kuin Kuolema kokisi mitä hän oli itse luonut. "Sanoinhan jo, pahentaisit vain maailmaa. Jos et aio lähteä, minun on pakko tappaa sinut. Osaan taistella, vaikken siltä näytäkään." Ai et vai? Lihaksikas vartalo oli treenattu ja nuorimies oli selvästi välkky. "Kiitos kehuista" Kuolema sanoi ja hymyili vinosti. "Annan sinulle 3 sekuntia päättää lähdetkö vai etkö. Ei, mieti kuitenkin." hän jatkoi lukien ajatukseni. "3..." ja minä mietin. Minulla ei olisi mahdollisuuksia... Parasta olisi lähteä. "2..." ei, en voi lähteä. Tulin kostamaan ja minä myös kostan, vei se henkeni tai ei. "1... Valitettavasti aika loppui. Kerro, mitä päätit. Taino, ei sinun tarvitse. Osaan lukea ajatuksia." Hän hymyili surullisesti. "Harmi, että noin sisukas ja viisas tyttö joutuu kuolemaan, kun ei kuunnellut viisaita ohjeita..." Kuolema sanoi ilman ilkeyttä äänessään. Valmistauduin ja vauhti oli hirmuinen, kun Kuolema syöksyi minua kohti.
Ehdin juuri ja juuri asettamaan kädet ristiin rintani kohdalle ja painamaan pääni niiden taakse kun Kuolema törmäsi minuun valtavalla voimalla. Lensin metrejä taaksepäin, mutta ihmeen kaupalla pysyin pitkospuilla. Ponnahdin pystyyn ja - itsekin yllättyneenä nopeudestani - syöksähdin kohti tuonpuoleisen valtiasta. Taistelu oli nopea ja olen varma, että sain ainakin venähtäneen ranteen ja hiusmurtuman luuhuni ranteen ja kyynärpään välissä. Pärjäsin yllättävän hyvin, kun vastassa kuitenkin oli Kuolema. Olimme molemmat ruhjeilla, kun oli aika viimeiseen iskuun. Minulla oli viimeinen keino ennen kuin Kuolema voittaisi pelkästään fyysisen ylivoimansa takia. "Oooh, katso!!" huudahdin osoittaen Kuoleman taakse yläviistoon ja pidin naamani yllättyneenä. Yllättävää, ettei Kuolema lukenut ajatuksiani vaan käänsi päänsä katsomaan taakse. "Mitä? Missä?" hän kysyi, mutten ehtinyt vastata vaan kamppasin tuonpuoleisen hallitsijan ja hän putosi pimeyteen huutaen etten tiennyt mitä tein.
Tartuin medaljonkiin, maailma kieppui ja tupsahdin ullakollemme.
Sori pituus, lyhensin vähän jottei tulisi romaania ^^'
|
|