|
Post by Sara on Jul 26, 2015 14:31:03 GMT
Täs nyt eka osa sitä fantasiatarinaa, mitä lupasin teille kirjottaa. varmaan jatkan joskus, ja muut osat on toivottavasti pidempii, tää on vaa tällanen alkujuttu tiiätteks vähänku prologi :-DD 1. Osa Freedom Lempeä heinäkuun tuuli pyyhkäisi kasvojani ja heilautti ruohonkorret vasten paljaita sääriäni. Vedin jalkani lähemmäs kehoani, sillä korret kutittivat ja keskeyttivät ajatteluni ikävästi. Oli iltapäivä, ja hellelukemat olivat olleet rikki jo aamusta. Istuimme varjossa, metsän keskellä paksuun puunrunkoon nojaten. Kasper mietti omia asioitaan siinä missä minäkin. Keskutelumne oli kuollut, kun kumpikaan ei ollut keksinyt enää mitään puhuttavaa. Nyt tuntuu kuin Kasperkin heräisi ajatuksistaan ja vilkaisimme toisiamme. Hiljaisuus tuntui painostavalta, joten käperryin kuumuudesta huolimatta tiukemmin pojan kylkeen. Lintu lauloi kauempana merkiksi omasta reviiristään, ja jossain muualla toinen lintu vastasi lauluun. - Mitä kello on? kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. - Tasan neljää yli viisi. - Okei. Ja hiljaisuus jatkui. Joskus kymmeniä minuutteja myöhemmin havahduin siihen, että parvi kauniisti laulavia lintuja lensi ylitsemme. Katselimme hiljaisuudessa niiden menoa, kunnes Kasper rikkoi hiljaisuuden sanomalla: - Vapaita. Se veti minut hetkeksi hiljaiseksi. Kesti sen yhden samaisen hetken saada ajatukseni selkeiksi. - Minusta vapaus ei ole sitä että pystyy lentämään. - Edes olla lintu? - Ei edes olla lintu. - Tiedätkös, taidankin olla samaa mieltä. Kasper nojasi jo päänsä takaisin runkoon, mutta minä jatkoin: - Mun mielestä vapaus on sitä että uskaltaa tehä minkä ite näkee parhaaksi ja uskaltaa sanoa vastaan jäämättä murehtimaan sitä myöhemmin. Sillon ainakin on vapaa muiden mielipiteistä. Mut ehkä vapauttakin on monenlaista. Ja niin hiljaisuus jatkui, kunnes Kasper käänsi hellästi pääni kohti omaansa ja toi kasvonsa lähemmäs. Hengitimme hetken sama ilmaa aivan kuin olisimme olleet yksi ja ainoa, kunnes hän kuiskasi huulilleni: - Vapautta on monenlaista. Sitten hän suuteli minua ja unohdin koko muun maailman, aivan kuin se olisi suljettu ulkopuolelle ja lukko olisi meillä. Minä voisin pitää maailman vielä hiukan aikaa poissa kuvioista. Käteni liukui automaattisesti suudelmiemme välissä hymyilevän pojan pään taakse. Välillä hidastimme hengittämään ilmaa, ja lämpö tuntui vain sivuseikalta. Sitä ei ollut olemassa meidän omassa maailmassamme, jonne ei päässyt kukaan muu; kukaan muu ei löytäisi sinne. Hetken päästä työnsin varovasti poikaa kauemmaksi ja vedin monta kertaa syvään kesän lämmintä ilmaa. - Vaihdetaanko sisätiloihin? kysyin tuikkivilta, tummansinisiltä silmiltä. - Vaihdetaan. Kasper työnsi minut varovasti seinää vasten ja suuteli kaulaani, kun toinen käteni lepäsi hänen niskallaan ja toinen hänen kätensä päällä lantiollani. Silmäni lepattivat kiinni mielihyvästä. Kasper siirtyi suutelemaan hiljalleen leukaani, poskeani ja lopulta hän siirtyi huulilleni. Hän viivästytti hetkeä ennen suudelmaa, jolloin tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Se oli pehmeä, mutta vaativa. Käänsin päätäni ja nojasin hiukan eteen, jolloin huulemme koskettivat toisiaan. Hengityksemme nenän kautta puhalsivat samaan aikaan ja suudelma jatkui. Suudelmat muuttuivat kiihkeimmiksi ja vaativimmiksi. Käsi, joka oli Kasperin niskassa, valui selkää pitkin alas ja nosti paidan helmaa. Irtauduimme siksi kun Kasper veti yhdellä kädellä paidan päänsä yli ja se putosi lattialle. Hän suuteli minua kiihkeästi suulle, kunnes käänsi katseensa alaspäin ja alkoi availemaan klipsinapitettavan paitani nappeja vetämällä. Samalla suutelin häntä kaulalle ja nappien jälkeen hän näykki ja suuteli korvaani, siirtyen lähemmäs huulia. Painoin kasvoni vasten hänen kasvojaan ja samalla kun pitkitin hetkeä Kassun silmät olivat lähes suljettuina ja kädet etsivät minishortsieni vetoketjua. Purin huultani kunnes painoin huuleni hänen huuliaan vasten. Kasper suuteli minua kiihkeästi, kunnes löysi shortsieni vetoketjun ja kysyi lupaa katsoen minua silmiin. Nyökkäsin kohti makuuhuonetta ja pyöräytin hänet seinää vasten. Suutelin häntä suulle, kunnes otin hänen kätensä ja minä edellä katosimme makuuhuoneen ovesta sisään. Havahduin ilta-auringon säteeseen, joka poltti silmääni luomen läpi. Käännähdin ja tajusin pyörähtäneeni sängyltä alas vasta osuessani lattiaan. Kasper vilkaisi laiskasti sinne, mistä ääni kuului ja nauroi. Vilkaisin alas ja huomasin, että minulla oli joku muu Kasperin paita päällä, kuin mikä hänellä oli ollut. Eikä oikeastaan mitään sen alla. "Oho" olisi hyvä sana kuvaamaan tunnetilojani. Avasin makuuhuoneen oven ja noukin rivistä omat vaatteeni pukien ne päälle. Palatessani huoneeseen en nähnyt Kasperia missään. Ovi sulkeutui takaani enkä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin kädet kietoituivat silmilleni ja ääni kysyi korvani juurelta: "Arvaa kuka?" Tunsin huulet kaulallani ja käännähdin. Sain suudelman, jonka jälkeen istuimme molemmat sängyn reunalle. - Ööh... Mitä kello on? kysyin, sillä tosiasiassa minulta katosi ajantaju. Kasper naurahti, vasteten kellon olevan puoli kahdeksan. Nyökkäsin sanattomana. Ei ollut taaskaan mitään puhuttavaa. Hetken päästä Kasper nojautui lähemmäs ja toi kasvonsa lähelle omiani. Katsoimme toisiamme silmiin, kunnes poika kuiskasi huulilleni: - Vapautta on monenlaista. Sitten hän suuteli minua pitkään, ja lopetettuamme hymyilimme kummatkin. En edes muista, että nukahdin, mutta herätessäni oli jo aamu joten se on aivan ilmeistä. Kasper nukkui vieressäni, hänen hengityksensä oli kevyttä ja kasvot olivat nuoremman näköiset. Katselin poikaa hetken, ennen kuin hiivin keittiöön syömään aamiaista. Olimme Kasperin kotona, siellä minne olimme edellisenä päivänä siirtyneet metsästä. Kukaan ei olisi kotona kahteen viikkoon, sillä he olivat Britanniassa, ja olin oppinut vuosien saatossa tuntemaan paikat. Hörpin kaakaota Kasperin astellessa hetken päästä unisena sisään. - Oli muuten upea yö, hän virnuili ja mukini jämähti kesken liikkeen ilmaan. - Öööö mä en muista mitään illasta, mutisin hetken päästä punastuen. Kasper vain nauroi ja sanoi sitten: - Mä vain vitsailin. Nukahdettiin kummatkin kun maattiin jutellen sängyllä. Niinhän se menikin. Ja jälleen hiljaisuus laskeutui yllemme. Jälkikäteen ajatellen tekisin mitä vain, jos olisin voinut kertoa hänelle kuinka paljon häntä rakastan, enkä vain ajatellut sitä, jos olisin voinut kertoa hänelle kuinka tämä kaikki ei ollut minun vikani, päätökseni, tunteeni. Jos olisin voinut kertoa hänelle, kuinka minun oli pakko. Että minä rakastin häntä, mutta hänen oman henkensä vuoksi minun oli pakko tehdä niin. Eikä mikään ollut tuntunut hirveämmältä, kun tajuta olevansa legoista rakennettu talo: se murtui hiljalleen, palaset putoilivat paikoiltaan, ja lopulta siitä tulisi vain legoista tehty raunio: jos jäljelle jäisi mitään, sekin romahtaisi, eikä kukaan jaksaisi koota sitä uudelleen.
|
|
|
Post by Sara on Aug 13, 2015 12:23:36 GMT
En oo itte yhtään tyytyväinen, tuli lyhyempi ja huonompi kun olin suunnitellut. Kumminkin se nyt on tässä ja sillä selvä, jättäkää lukematta jos ette tykkää. ='DD
2. Osa Wordless
'Oh the words on my lips, they taste like lies.'
Illalla oli jo hämärää kävellessäni kohti Kasperin taloa. Oikaisin muutamien pimeiden kujien kautta, jonne auringonsäteet tuskin koskaan lankesivat, palaten taas kapeille, normaaleille teille. Aurinko oli jo laskenut, eikä matkaa ollut enää paljoa jäljellä. Taas yksi toivon menettänyt kuja, ja nyt tuli viimeinen tie, joka jatkui talolle asti. Tie oli kaunis, ranskalaisen kylän katuvaloton mielikuva, josta oli tullut totta. Tietä ympäröi kellertävät, tiiliset ja punakattoiset talot ja niiden parvekkeelta syöksyi kuin vesiputouksena murattien ja amppelien oksamerta. Lehdet olivat täyteläisenvihreät tähän aikaan kesästä, mutta tähtien ja pilven takaa paljastuvan kuun valossa nekin näyttivät harmailta. Tuuli humisi harjaskattojen nurkilla, ja ilma oli lämmin. Linnut alkoivat vähitellen hiljentyä, ensin niiden laulua oli kaikkialla, sitten hiukan vähemmän, ja yhtäkkiä kaikki oli loppunut. Hameeni helma liehui vasten polviani ja vapautin kevyen ja pitkähelmaisen neuleeni helmat lentämään tuulenvireessä, joka kulki ohitse. Tielle ei olisi mahtunut edes yhtä autoa ja moottoripyörää vierekkäin, mutta kummakseni hilajisella kadulla vastaan tuli hitaasti ajava, musta Range Rover. Ikkunat oli tummennettu niin, ettei sisälle nähnyt, ja hienoinen epäilys häilähti lävitseni. Saatoin kuvitella koko jutun, mutta minusta tuntui kuin minut nähdessään auto olisi kulkenut vielä hitaammin. Epäilyksen väreet liukuivat alas selkääni ja paljaita sääriä varpaisiin asti. Kiedoin neuleen ympärilleni tiukasti ja pidin kädet puuskassa sen päällä, jotteivat helmat lentäisi auton ajaessa ohi. Kiristin kävelytahtiani ja pidin katseeni maassa. Jokaisella otetulla askeleella päässäni kaikui: Miksi jätit puhelimesi Kasperin kotiin? Miksei täällä ole ketään? Ja jokaisella vedetyllä sisäänhengityksellä maistoin pelon suussani. Auto se vain oli, hyvin epäilyttävä sellainen mutta auto vain, ja minä aloin lähes tulla paniikkiin. Auto pysähtyi kymmenisen metriä ennen kuin kuljin sen ohi, ja jalkani pysähtyivät automaattisesti suostumatta kulkemaan auton ohi. Katseeni lukittui tuohon mustaan jättiläiseen, sydän takoi rinnassa ja jalat valmistautuivat pakenemaan mitä vain, mikä sisällä odottaisi. Kun kaikki neljä ovea avautuivat, mielessäni pyöri vain yksi ajatus: tämä ei voi olla totta. Miksi juuri minulle tapahtuu näin, ja miksen minä juokse jo pois? Kun ulos astui viisi suurta, mustiin pukeutunutta miestä katseet aurinkolasien takaa kohdistettuna minuun, alkoi tapahtua. Käännyin niin tyynesti kuin voin ja yritin vain kävellä pois, mutta jalkani saivat vauhtia takaa kuuluvista askeleista ja lähtivät juoksuun. En ole koskaan juossut niin lujaa. En saanut yhtäkään päässäni laukkaavaa ajatusta kiinni, ennen kuin pakoreaktio kaappasi vallan kehossani. Keuhkot työskentelivät ilmaa haukkoen hellittämättä, jalat takoivat askeleeni maahan ja syöksyin läpi yön kohti mitä vain, mikä veisi minut pois täältä.
Olin liian shokissa edes itkeäkseni, jatkoin vain tauotta juoksuani sydämen tiivistahtisen sykkeen hakatessa pääni sisällä. Olin aivan varma, että sen ääni murtaisi kohta kalloni, ellen voisi lopettaa juoksemista; siitä huolimatta kertaakaan ei ajatus varsinaisesti käynyt päässäni. Miksi minä pakenin? Tai vielä parempi kysymys, miksi lopettaisin kesken kaiken? Vaistoni käskivät minun juosta, ja hiljalleen aivojeni takakontilla ajatukset alkoivat kehkeytyä päähäni. Minä yksinkertaisesti juoksin, koska tiesin, että minulla oli niin paljon hävittävää. Niin paljon hävittävää, ja tuon auton sisään joutuminen olisi yhtä kuin häviö. Ei pelkästään henkisesti, vaan myös fyysisesti. Jos minut saataisiin kiinni, olisin yhtä kuin vangittu eläin vailla pakoreittiä: arvaamaton, peloissaan, ja luovuttanut. Sain lisää voimaa juoksuun ajattelemalla, etten ehkä enää koskaan saisi astia aurinkoa tai puhdasta taivasta tai viattomia katseita, hymyjä, kyyneleitä tai sanoja, jotka eivät satuttaneet, enkä minä ehkä enää koskaan saisi juosta. Minä yksinkertaisesti juoksin, koska tiesin miten paljon hävittävää minulla oli.
Kuten arvata saattaa, en juossut tarpeeksi nopeasti. Ei kestänyt kahtakaan korttelia sokkeloisia reittejäni, kun en enää kaikessa yksinkertaisuudessaan saanut henkeä ja polvivammani alkoi vaivata. Minun oli pakko pysähtyä. Minä pysähdyin, ja siitä hetkestä mikään muu ei ollut enää varmaa kuin se, että minä hävisin. Aivan sama mitä kukaan väitti, olin loukussa josta ei pääse pois. Olin kujalla, joka oli täynnä illan tummentamia roskatynnyreitä, mutten edes yrittänyt piiloutua. Pitäisin pääni pystyssä loppuun asti, vaikka tämä tosiaan olisi lopun loppu. Kenties katoamiseni muistettaisiin, ehkä perääni itkettäisiin, tai sitten voi olla että hiljalleen kaikki unohtaisivat. En moittisi heitä koska a) se ei auta saamaan minua takaisin ja b) yleensä unohtaminen on kivuttomin vaihtoehto. Se on aina ollut. Ajatus lohdutti minua ja lievitti pakokauhua, jota lähestyvät askeleet synnyttivät joka kerralla katukivetykseen osuessaan. En tiedä mikä siitä toi lämpöä, mutta hetken minusta tuntui että kaikki tämä kauneus ympärillämme oli taistelemisen arvoista (jopa ne neljä haisevaa roskapönttöä vieressäni näyttivät hetken hiukan toiveikkaamilta). Sitten tunne katosi, minä pelkäsin aivan hirveästi ja toivoin epäurheasti menettäväni tajuntani, kun miehet kääntyivät kujalle. Olin liian väsynyt laskemaan heidän askeleitaan, painoin pääni alas ja suljin silmäni. Yksi epätoivon kyynel vierähti poskeani alas ja putosi kujalle kun minuun tarrauduttiin lujaa. Minua revittiin käsistä taaksepäin, tai enemmänkin raahattiin, koska olin liian väsynyt kävelemäänkään. Juuri ennen kuin käännyimme kujalta pois, näin kuun valossa pudottamani kyyneleen pienen loistetähden katukivetyksellä. Sitten kuva oli poissa, sen tiellä oli vain suora katu jota pitkin minut raahattiin pois. Kyynel jäi kujalle toivoni kanssa. Viimeinen asia minkä jätin tähän maailmaan.
Hätkähdin hereille johonkin ääneen, mutten halunnut vielä herätä ja puristin silmäni tiukasti kiinni. Muistelin untani. Siihen liittyi jotenkin hämärästi joitakin mustapukuisia miehiä ja pakokauhua ja tyhjyyttä. Mitä enemmän mietin yksityiskohtia, sitä nopeammin ne muuttuivat epäselväksi uduksi pääni takaosaan. Rukoilin mielessäni, että olisin omassa huoneessa herätessäni, mutta en elätellyt suuria toiveita: tiesin, etten mistään hinnasta olisi mennyt yksin kotiin kyhjöttämään. Heinä tuoksui. Käänsin kylkeä silmät yhä ummessa ja kotoisa laudan narahdus kuului altani. Alusta, jolla makasin, tuntui huopien alla kovalta. Pinnistin kuuloni äärimmilleen kun alhaalta kuului kolahdus. Vaistoni räväyttivät silmät auki. Tila näytti ullakolta, siellä oli heinäpaaleja reunoilla ja irtoheinää kaikkialla. Allani oli kaksi huopaa laiskasti levitettyinä. Kun alhaalta ei kuulunut enää mitään, nousin istumaan ja ajatuksissani hipelöin skottikuvioisen huovan reunaa. Toisen, punaisen huovan ommel oli reunasta katkeillut ja siinä oli pieniä reikiä. Sitten alhaalta kuului taas ääni; aivan kuin rauta olisi kolahtanut betonille. Ääni soitti kelloa päässäni, mutta juuri ennen varsinaista muistamista kadotin punaisen langan ja ajatus putosi päästäni. Istuin siinä hetken ja yritin kovasti painaa päähäni missä olin. Vilkuilin alati ympärilleni, mutta mikään ei muuttunut ympäristössä: ilma oli tunkkaa sillä kattoikkuna oli kiinni. Nousin ja kävelin lautojen narahdellessa pölyiselle ikkunalle ja kurotin avaamaan sen. Raikasta ilmaa tunkeutui ullakolle, ja vedin siitä suuren henkäyksen keuhkoihini. Tuulenvire virtasi sisään ja irtoheinien päät kurottivat koskettamaan sitä.
Oli kuuma. Aurinko paistoi tyhjältä, vaaleansiniseltä taivaalta ja pilvenhattaraakaan ei näkynyt. Hetken siemailin raitista ilmaa kunnes käännyin takaisin ullakolle ja astelin edestaas etsien luukkua. Halusin lähteä tutkimaan paikkoja. Samalla yritin muistaa miten olin päätynyt tänne ja mitä tein ennen sitä, mutta tuntuu kuin muistini tilalle olisi laitettu vain ohutta, häilähtelevää sumua. Äkkiä seisahduin, kun pelottava ajatus kiiri päähäni: kuka minä olen?
Olin kun puulla päähän lyöty. En ollut tullut ajatelleeksi sitä, mutta mitä minä oikeastaan tiesin... Minusta? Vilkaisin alas. Päälläni oli musta hame ja vaalea t-paita. Maassa huopien vierellä makasi kevyt neule. Käteni läimäisivät kohtia, jossa yleensä oli taskut, mutta hameeseen ommelluissa taskuissa ei ollut puhelinta, vain Audim avaimet ja lompakko. Avasin lompakon, etsin sieltä käsiini ajokortin ja vilkaisin kuvaa. Kuva näytti tutulta, joten oletin sen olevan minä. Luin nimen. "Sara Firewall". Voisinko minä olls hän? Katseeni haravoi ullakon lattiaa, pyyhkäisi huopien yli, pysähtyen neuleen kohdalle. Kumarruin sen luokse ja kuulin sydämensykkeen korvissani. Uteliaisuuteni ja toiveeni heräsivät. Tärisevät käteni haparoivat neuleen sivukappaleita. Taskussa painoi jokin, kun nostin vaatteen ilmaan. Henkäys karkasi huuliltani, sain nostettua taskun pohjalle jääneen puhelimen. Painoin virtanappia. Rukoilin mielessäni toimi, ole kiltti toimi. Näyttö välähti päälle. Toiveeni puhelimen avusta kuitenkin kuolivat, kun näin kirjainpääsykoodin puhelimessa. Taustakuvana oli vinosti hymyilevä, ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen poika. Muistini sopukoissa häilähti lyhyt pätkä jostakin kokemastani. Näin utuisesti nauravan, rusekahiuksisen pojan - saman kuin taustakuvassa - suoraan vierelläni. - Odota Kassu, mä otan susta kuvan et saan sen mun taustakuvaksi, oma ääneni nauroi mielessäni. Poika hymyili komeasti, kameran ääni naksahti ja poika repesi nauramaan. Hän kumartui lähemmäs ja tunsin hänen huulensa omillani. Sitten mielikuva loppui.
Nostin huomaamattani sormen huulilleni. Oli tuntunut niin aidolta, kun tuo ilmiselvästi tärkeä, mutta tuntematon poika oli suudellut minua. Mikä minussa on vialla? Puhelimen oikeassa alakulmassa oli harmaa kameran kuva, kuten kaikissa iPhone-puhelimissa. Vetäisin tottuneesti kameran ylös, aivan kuin olisin tehnyt niin ennenkin. Etukamera avautui, ja näin oman kuvani. Olin sama tyttö, jonka kuva oli ajokortissa. Suljin kameran pää täynnä ajatuksia. Tuijotin hetken puhelimen kirjainkoodia. Mitä olinkaan kuullut muistikuvassa? Mikä pojan nimi olikaan? Kassu. Se ei selvästikään ole pojan oikea nimi, joten en voi kuvitella laittavani sitä koodikseni. Jos kädessäni pitelemä puhelin oli edes minun, vaikka niin voisi olettaa. Mikä nimi voisi olla? Kaspian? Kokeilin sitä. Puhelin värisi ja kirjainruutu tyhjeni. Väärä arvaus. Neljä jäljellä. Kaapo? Väärä. Kasperi? Kirjoitin sanan ruutuun, mieleeni häilähti etäisiä kuvia taustakuvan pojasta. Kasper, vai Kasperi? Mietin hetken, kunnes poistin i:n ja painoin OK-nappia. Näyttö musteni, kunnes avautui kotivalikkoon.
Mitä minä nyt teen? Lähetän viestin jollekulle? En usko. Joku heistä eittämättä tajuaisi, etten ole ihan oma itseni. En oikeastaan keksinyt mitään syytä, miksi olin avannut puhelimen, joten painoin leponapista ja näyttö musteni. Pudotin kännykän hameeni taskuun ja etsin katseellani luukkua. Se löytyi muutaman metrin päästä siitä, mistä seisoin. Pyyhin nopeasti kädellä ylimääräiset irtoheinät luukun päältä. sitten kyykistyin nostamaan pyöreän kahvan joka oli kiinnitetty luukun kanteen, ja raotin luukkua.
Näin betonipohjaisen käytävän, jonka molemmilla puolin oli joitakin puisten koppien näköisiä. Tungin pääni luukusta ulos, vilkaisin ympärilleni ja näin karsinoita - paljon karsinoita. Molemmin puolin tasaista, betonilta näyttävää käytävää oli pitkät karsinarivit, noin puolissa oli hevonen. Muutama katsoi minua kummastuneesti, ja mielessäni häilähti etäisiä kuvia paikasta. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut siellä ennen. En nähnyt tikkaita missään, joten avasin luukkua enemmän, ja riisuin toisen kengän jalastani. Kiilasin sen luukun ja ullakon lattian väliin, jotta luukku pysyisi auki. Pujottauduin roikkumaan aukon reunalle, ja otin toisella kädellä otteen kengästäni. Laskin hiljaa mielessäni kolmeen, jolloin vetäisin kengän luukun alta ja päästin irti toisella kädelläni. Pudottauduin lattialle ja toisessa nilkassa häilähti tunne, että olisi kannattanut tulla paremmin alas. En vaivautunut pukemaan kenkää jalkaan, vaan nousin pystyyn ja lähdin kävelemään käytävää eteenpäin. En muistanut mitään, joten en voinut myöskään tietää, pitäisikö minun olla täällä. Käytävän päässä oli ulko-ovi. Ulkoa kuului joidenkin ihmisten kepeää juttelua, hevosten hirnuntaa ja huutoja - voisi olla vaikka jokin valmentaja. Vilkuilin ovella ympärilleni, etsien toista ovea. Kun en löytänyt sellaista, kipitin vielä käytävän toiseen päähän, jossa törmäsin johonkin tyttöön. Hän näytti vähän nuoremmalta kuin minä. - Ai moi Sara! Mitä sä täällä teet? hän kysyi ja hänen katseensa osui kenkään kädessäni. Katse muuttui epäluuloiseksi, kun hän kysyi vielä: - Ja miksi sulla ei ole toista kenkää jalassa? Aivoni raksuttivat tyhjää. Osaisinkohan valehdella? Pakko oli. Yritin naurahtaa niin aidosti kuin pystyin. - Ai mä vai? Tulin heinävintiltä- Mistähän tuokin sana tuli? Osasinko oikeasti paljon asioita, joita en tiedostanut? Yritin jatkaa lausettani mahdollisimman normaalisti. - niin ja siis äly tais välähtää. Et ees haluu tietää. Virnistin lähes aidosti, koska olin aika varma että hän ei oikeasti haluaisi tietää. Tyttö katsoi minua hetken hiukan epäluuloisesti. - Ootko ihan kunnossa? Yritin saada rypyt otsaltani katoamaan. Sydämensykkeeni alkoi jo jyskyttää kasvoilla. Olisi pian lopetettava tämä keskustelu, tai hän saisi tietää etten oikeasti tajunnut mitään, mistä puhuin. - Mul on nyt vähän kiire. Ja joo oon kunnossa. Pitää mennä kotiin. Odottamatta hyvästejä ohitin tytön ja astuin ensimmäisestä ulko-oven näköisestä puuovesta ulos.
Ilma oli lämmin, mutta puiden vihreys ja linnunlaulu tuntuivat kadonneen toiseen maailmaan. Minä elin nyt maailmassa, jossa ei ollut värejä, oli vain pieni hätäännys, pakenemisen tahto ja jossakin kaukana mielen perukoilla, jopa pelkoa. Missähän parkkipaikka mahtoi olla? Yritin harhauttaa omia ajatuksiani. Vaikka tietoisesti tiesin tekeväni niin jotten hätääntyisi enempää, keino tepsi ja katseeni alkoi lakaista ympärilleni. Juuri samalla hetkellä, kun näin parkkipaikan merkin ja nuolen rakennuksen toiselle puolelle, joku huikkasi minua takanani olevasta hoitajaryhmästä. Tai ainakin hän huusi jotakin Saraa. Leikin etten kuullut, käännyin kohti parkkipaikan merkkiä ja tiedostaen silmien kirvelevyyden katosin kulman taakse.
Parkkipaikka näkyi jo edessäni, kun aloin kaivaa avaimia taskustani. Minulla on auto? Audi? Toivoin hartaasti, ettei parkkipaikalla olisi ollut montaa Audia: voisi olla hiukan vaikeaa selittää jos joku tajuaisi, etten minä oikeastaan tunnistanut omaa autoani. Kai minä sentään osaisin ajaa? Pianhan se selviää. Parkkipaikalla oli epäonnekseni kaksi Audia. Avaimissa oli kaukolukitus ja -avaus. Painoin nappia, jossa lukko oli auki. Lähimmäinen Audi vilkautti valojaan ja kuulin lukon avautuvan. Avasin vasemmanpuoleisen etuoven ja istuin kuskin paikalle. Laittaessani ovea kiinni toinen käteni automaattisesti etsi turvavyön ja laittoi sen kiinni. Hyvä juttu. Osaisin varmasti ajaa.
Peruutin ongelmitta parkista ja käännyin kohti kaupunkia. Vilkuillessani suuremmalle tielle vievällä polulla auton ratin takaa, tulisiko mistään ketään, aloin miettiä tarkemmin. Mitä minä teen? Minne minä ajan? Onko minulla koti? Entä Kasper? Minun täytyi luottaa poikaan. En tiedä mitä välillämme oli, mikä hiukan harmitti minua (painosanalla "hiukan") mutta oletettavasti hän ymmärtäisi. Ehkä joskus saisin muistini takaisin. Ajoin tielle ja samantien tien reunaan. Siinä oli aina välillä sopivia levennyksiä, joihin sai pysäköidä hetkeksi. Kaivoin kännykön taskustani, avasin sen ja etsin Kasperin nimen yhteystiedoista. Painaessani Soita-nappia, ainut asia mikä päähäni mahtui oli: mitä hittoa minä oikein teen? Puhelin tuuttasi muutaman kerran, kunnes nuoren miehen ääni vastasi närkästyneesti: - Mitä haluat? Niin. Joo. Tuota. Mitä minä halusin? Minun täytyisi puhua hänelle kasvokkain, aivan. - Mikä sun osoite on? kysyin heittäen sen varaan, ettei hän ole kertonut sitä minulle ennen. - Sara. Sä oot käyny täällä kuus vuotta. Kyllä sun pitäs tietää. Sitäpaitsi, mitä sä haluat musta? - Kasper, oo kiltti kuuntele. Mun on pakko puhua sulle. Pakko. Joten ootko kiltti ja kerrot sen osoitteen nyt? En osaa ajaa sinne. Linjalla oli hetken hiljaista. Sitten poika kysyi, niin hiljaa, että tuskin kuulin: - Pakottaako ne sut tähän? Wow. Mitä olin missannut elämästäni? Kuulosti pahalta. - Kenestä sinä puhut? tiuskaisin puhelimeen yhtä hiljaa. Jos olisin vastannut normaalilla äänellä, hän olisi varmaankin olettanut että "ne" kuulisi puhelumme. - Sara, sun pitää tulla tänne. Nyt heti. Hän lateli osoitteen ja syötin sen navigaattoriin. Kiitin poikaa ja suljin puhelimen. Startatessani autoa oloni oli oudon tyhjä. Kuin kesä olisi mennyt pois ja talvi olisi tullut tilalle. Mistään en voinut olla yhtä varma, kuin siitä, että jokin oli pahasti vialla.
Ajoin hiljaisuuden vallitessa. Ajamisen täytyi olla joitakin niitä asioita, joita osasi muistelemattaan: kuten esimerkiksi myös tiesin mikä on karsina ja hevonen ja heinävintti. Käteni liikkuivat ratilla kuin olisivat syntyneet tekemään sitä. Kaikki tuntui aidolta. Päässäni jyskytti yhä ja korvissani kaikui pojan kylmä ääni: "Mitä haluat?" Aivan kuin emme olisikaan enää väleissä. Mistä minä tiesin? En muistanut mitään omasta elämästäni. Tiet vilahtelivat hiljaisuuden valittessa ohitse. Ajatuksia tuli korvasta sisään ja toisesta ulos. Pian olikin aika kääntyä suuren talon kotiportilta tielle, joka vei pihaan. Piha oli vihreä ja suuri värien kirjo loisti kaikkialla. En vain osannut sillä hetkellä arvostaa sitä lainkaan. Alkoi tuntua, että puheet väreistä olivat vain valetta: aivan kuin joku olisi ottanut kaikki värit ja muuttanut ne harmaaksi möykyksi. Kivi sydämelläni tuntui painavan minua alaspäin, kohti auton penkkiä, kun sammutin auton ja riisuin turvavyön. Avasin oven vaivalloisesti ja pihalle ryntäsi talosta poika. Hän oli noin 185-senttinen, hyväkuntoinen ja huolestuneen näköinen. Hänen täytyi olla Kasper. Poika ryntäsi auton ovelle ja raotti sitä enemmän. Hän otti minua ködestä ja vetäisi pystyyn. Olin kaatua, mutta poika sai minut kiinni. Hän sulki oven ja kuin horroksessa lukitsin ovet avaimesta. - Tule, Kasper sanoi ja odottamatta minua harppoi ulko-ovelle ja sisälle. Astelin ympäristöä tutkien kohti ovea. Mistä minä muuten tiesin, ettei Kasper olisi tämän kaiken takana? Hiukan myöhäistä nyt. Astuessani sisään suljin ulko-oven ja vilkuilin ympärilleni. Pojan pää kurkki olohuoneen oven raosta, pyytäen minua peremmälle. Kävelin olohuoneeseen, poika istutti minut alas ja istui sitten viereeni. Hänen kätensä käänsi pääni hänen päätään kohti, hän kosketteli kasvojani varovaisesti, tutkaili. Minulle tuli epämukava tunne, kuin olisin ollut alasti hänen edessään, ja hän taisi ennakoida minua. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän totesi jatkaen tarkistustaam: - Tiedän ettet tykkää tästä, mutta tarkistan vain, oletko kunnossa. Vetäydyin riuhtaisten kaummas, käänsin pääni poispäin ja totesin närkästyneesti: - Pelkkä kysyminen olisi riittänyt. Kasper katsoi minua hetken suoraan silmiin, mutta välttelin hänen katsettaan. Olohuone oli tyylitellysti sisustettu, kodikas ja kaunis. Hetken hiljaisuus jatkui yllämme. - Sara. Jokin hänen äänessän sai minut katsomaan häntä silmiin, vaikkakin vastentahtoisesti. - Sulla ei oo kaikki hyvin. Kyllä mä oon tuntenut sut tarpeeksi pitkään tietääkseni sen. Äläkä väitä vastaan. Oikeesti sä et ois ees vaivautunu soittamaan mulle, oisit ajanu pihaan ovet paukkuen ja hakannut ulko-ovea kunnes suostuisin avaamaan. Mikä sun on? Vaivautunut katseeni vaelsi vaaleaan mattoon keskellä huoneen lattiaa, lasipöydän alla. - En oikein tiedä itsekään, sain lopulta sanottua. Etsin hetken sanoja, mutta poika oli hiljaa, joten minun oli pakko jatkaa. - En muista mitään. Siis mitään itsestäni. Mä vaan heräsin jonkun tallin heinävintiltä ja ihankun mun koko elämä ois alkanu siitä. Pyörin siellä hetken, sitten aloin tajuta etsimään puhelinta. Sä olit siinä taustakuvana, ja sain niinkun flashbackin, tiedätkö. Sanoin siinä sun nimen ja sain sillä mun puhelimen auki. Löysin oman ajokorttini ja auton avaimet, ja siks mä soitin sulle kun en tienny mitä teen. En halua et ihmiset luulee et must on tullu hullu tai jotain. Luulin että oot ainut keheen voin luottaa, ja varmaan ootkin. Sanat ryöppysivät suustani. Tajusin kuitenkin jättää pois sen kohdan, kun muistin hänen suudelleen minua, ja unet mustapukuisista miehistä. Kasper kstsoi minua hetken, ja hiljaisuus alkoi puristaa kehosni kasaan. Tuntui kuin olisin vajonnut sohvan sisään milli kerrallaan, ja muuttunut samalla yhä vain pienemmäksi. - Tiedätkö, Kasper aloitti ja käänsin katseeni häneen, sä annoit mulle pitkät. Tulit tänne itkeneenä ja sanoit et haluut erota musta ja heitit vielä mun antaman kihlasormuksen päin naamaa. Kasvojeni lihakset jähmettyivät. Sanat tulivat aivan puun takaa, ja niin lujaa kuin isku kasvoihin. Onneksi poika tajusi jatkaa puhumista, muuten olisin varmaan lennellyt jonnekin kuulemattomille maille silkasta hämmästyksestä. - Sitten sä juoksit halaamaan mua, ja kuiskasit mun korvaan että sun oli pakko tehdä niin tai jotkut mustapukuiset miehet tulis ja tappais mut. Sä sanoit, että soittasit myöhemmin kun tilanne raukeais, kun olisit auttanut mua eka jossain. Sit sä kuiskasit mun korvaan "'Til we see again" ja astuit pois. Sä sanoit vielä tarpeeks kuuluvasti, et kukaan ei epäilis mitään: "Vapautta on monenlaista. Ja sä kahlitsit mun oman." Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Sulattelin kuulemaani, jokaikistä sanaa, yritin saada tolkkua kaikesta. Ehkä uneni mustapukuisista miehistä ei ollut pelkästään unta. Mitä elämässäni oli tapahtunut? Minun oli saatava muistini takaisin. En tirnnyt ihan miten, mutta Kasper voisi varmasti auttaa. Ehkä hän voisi keksiä jotakin? Ajatukseni keskeytyivät muutamaan, lähes kuiskattuun sanaan. - Silloin mä tiesin, et nyt on tosi kyseessä. Ei herranisä, mä niin pelkäsin etten enää näkis sua. Sori et olin tosi töykee, mut olin vaan liian shokissa. Nostin katseeni tummansinisiin silmiin. Ne olivat vilpittömät, täynnä tuskaa ja jotenkin... Kaipaavat. - Kuinka lähekkäin olimme silloin, kun lupasin näkevämme uudestaan? kysyin lähes kuiskaten. Poika nousi seisomaan perässäni ja astui lähemmäs. Paljon lähemmäs. Niin lähelle, että erotin sinisen eri sävyt hänen silmistään. Niin lähelle, että tunsin hänen hengityksensä kasvoillani ja näin tuskan hänen silmistään. - Näin lähekkäin. Katseeni siirtyili hänen silmiensä välillä, haluten niiden katsovan minua, kaipaavan minua, haluavan minua. Halusin niiden itkevän, jos olisin poissa ja nauravan, kun olin lähellä. - Entä kuinka lähellä sinä olisit halunnut olla? Ääntäni tuskin kuului lausuessani kysymyksen. Katseeni häilähti hänen huulissaan, siirtyi takaisin silmiin, koko kehoni halusi siirryä lähemmäs. Hän kumartui kasvojani kohti ja hän pysähtyi, kun huuliemme välillä oli vain muutama millimetri. - Näin lähellä, ääni kuiskasi huulilleni. Sitten hän suuteli minua.
|
|