|
Post by Sanni on Aug 14, 2015 12:10:25 GMT
Toi oli just sellasta tekstii ku just nyt halusinki lukee. Ja toi juoni oli ihan sika hyvä xoo (korjaus "on" eikä "oli") ja pliis JATKOO koska en malta o-d-o-t-t-a-a!!! Yhdellä sanalla kuvailtuna toi oli I H A N A <333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333333
|
|
|
Post by Sara on Aug 30, 2015 12:06:45 GMT
Tunnustan, et osa 3 on olemas täl hetkel nimi ja pari lausetta. Ei oo inspannu yhtää mut yritän nyt saada jotain kirjotetuks. HiH koittakaa venaa ne ketkä janoo sitä tarinaa
|
|
|
Post by Minka on Aug 31, 2015 13:31:02 GMT
U p e a a Sara! ♡ Kirjoitustyylisi on sujuvaa ja persoonallista, sekä tarinasi ovat hauskoja. Kirjoitusvirheitä ei juuri näy, mitä nyt muutamia pieniä. Kiva, että kirjoitat hevostarinoiden lomassa myös muusta elämästäsi, jossa todellakin tapahtuu ;-) Jatka samaan malliin! Saat seitsemästä tarinastasi huikeat 255v€! (kommentit koskevat siis vain hoitotarinoita)
- Minka
|
|
|
Post by Sara on Nov 10, 2015 19:29:37 GMT
Okei ja sit nyt alkuun sanon et täst jäi puuttuun yks juttu mut en sit enää lopuks halunnu laittaa sitä tähän ja totatota piti tulla parempi ja sillee mut koittakaa nyt kestää, koska alunperinhän tätä ei ees pitäny tulla.
3. Osa Faith Or Destiny
Muistot alkoivat palata päähäni pojan suudellessa minua. Elämäni alkoi kelautua mielessäni sieltä täältä ja näin jokaikisen muistoni osana elokuvaa.
Olin tallilla, kaikkialla oli erilaisia luonnollisia ääniä, kuulin ihmisten puhuvan, hevosten hirnuvan, kavioiden äänet koskettamassa kovaa maata. Vilkaisin oikealle yläviistoon ja nauravainen ruskeatukkainen poika katsoi minua takaisin. Hän vetäisi minut vielä lähemmäksi, käden leväten vyötärölläni. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja oloni oli turvallinen.
Istuin yksin pimeässä huoneessa. Avattujen verhojen välistä näkyi yön laskeutuneen, ja miljoona pientä loistavaa valopilkkua vilkkui taivaalla. Rinnassani tuntui kun olisin kantanut koko maailmankaikkeuden painoa sydämelläni. Olin itkenyt, kyynelten jäljet olivat kuivuneet poskilleni ja tyynyliinassani oli yhä kostea läikkä siinä, mihin tuskani oli pudonnut pisaroittain. Tuntui kun sisälläni olisi vallinnut tyhjiö: se ei sisältänyt mitään, mutta painoi minua kasaan ja repi eri suuntiin, aivan kuin missä olin ei olisi samankaltainen kuin muutkin paikat. Kipu on ovela: se ei tule kokonaisuudessaan yhdellä kertaa, antaa vain jokainen sekunti pieniä maistiaisia kokonaisuudesta. Se sattuu pitkään ja syvään, kunnes kaikki tapahtumasta aiheutunut kipu on koettu ja katoaa.
Nieleskelin kyyneleitäni. Purin leukani yhteen, jottei niiden tärinää voisi havaita niin helposti. Kieltäydyin itkemästä. Yksinkertaisesti en antanut sille ajatustakaan, en suostunut sen ehtoihin, en pysynyt sen hallinnassa. Ravistelin itseni irti minua pidättelevistä kahleista ja juoksin niitä pakoon, kunnes ne saivat minut kiinni ja suojauduin niiltä. Kieltäydyin antamasta niille periksi, kieltäydyin häviämästä. Lupasin itselleni pelaavani omilla ehdoillani. Lupasin pysyä vahvana. Ja minä aloin itkemään.
Tunsin valheiden kaivertavan onttoa aukkoa sisimpääni. Kädessäni oli pullo, jossa oli jotakin omituista, sinertävää nestettä. En millään saa päähäni, mitä neste on, vaikka tunnen että hyvin tiedän sen. Käteni alkoi täristä. Puristin pulloa lujempaa. Silmiäni poltteli ja kurkkuani kirveli. Se on menoa nyt, ajattelin. Nostin pullon kasvojeni tasolle. Haluanko minä tätä? Onko tämä viimeinen vaihtoehto? Pääni tuntui sumuiselta, enkä saanut yhtäkään ajatusta käsiini ennen kuin ne ehtivät karata. On, huusi ääni mielessäni. En enää edes muistanut mihin se vastasi, mutta kutkuttava tunne yllytti minua. Vatsanpohjani tuntui olevan keskellä myrskyä ja heittelehtivän siellä edestaas. Nostin pullon huulilleni, vedin syvään henkeä, ja nielaisin suuhuni kaatuneen juoman. Pääni tyhjeni kaikki kerralla.
Näin edessäni tummansiniset silmät, ja tunsin halua niihin. Halusin katsoa niitä monta tuntia putkeen, halusin nähdä ne unissani, halusin niiden haluavan minua yhtä paljon kuin minä niitä. Toivoin niiden muuttuvan valtamereksi ympärilleni, jotta voisin tuntea ne kaikkialla kehossani ja ne voisivat tuudittaa minut ikuiseen uneen. Jos ne itkisivät, ne muuttuisivat kirkkaammiksi keskeltä ja näyttäisivät hukkuvilta. Ei sillä, että olisin niiden koskaan nähnyt itkevän todella. Kerran. Ja muistan sen yhä. Kauneinta ja surullisinta mitä koskaan olen nähnyt.
Oloni oli lämmin. Tunsin puhtaita kankaita alusvaatteiden peittämää ihoani vasten, ja painavan käden harteillani. Avasin hiljaa silmäni, olin kesäaamun keskellä, vaiteliaana ja tyytyväisenä. Suljin silmäni ja yritin muistaa näkemääni unta. Toivoin sen jatkuvan, jatkuvan edes hetken vielä... Herää eloon, uni, herää. Haluan nukkua vielä. Haluan hetken vielä olla enemmän kuin koskaan olen. Helpottunut. Tyytyiväinen. Ehjä.
En edes ehtinyt kunnolla nähdä muistoa, ennen kuin se vaihtui jo seuraavaan. Tunsin vain hempeän tuulen ihollani, tuoksutin puhtaan kesän ja raikkaan tuulen, ja sitten se kaikki oli jo poissa. En enää saanut yhdestäkään muistosta otetta, koko elämäni kiihdytti tahtiaan elokuvana, kunnes olimme nykyhetkessä. Avasin hitaasti silmäni, nostaen katseen samoihin silmiin, jotka näin muistoissani. Kun katsoin niihin, koko muu maailma tuntui sumenevan ja muuttuvan valheeksi. Kuka puhui enää auringonlaskuista ja revontulista ja tähtitaivaasta, kun minulla oli nuo silmät, joihin katsoa? En kaivannut mitään muuta. Hymyilin automaattisesti. Ja sillä hetkellä koko maailmani tuntui syntyvän uudestaan - ei enää muistinmenetyksestä, vaan onnellisista lopuista.
En saanut hymyäni hallintaan. Se kutitti poskiani, sytytti silmäni eloon ja tuntui jokaisessa solussa kehossani. Se kutkutti sisintäni, sai heleän naurun kuplimaan ulos suustani, ja se valaisi koko huoneen. Nuo silmät. Alan nähdä maailman noiden silmien ympärillä - yksinkertaisen, tyhjän maailman, joka perustuu niiden voimalle. Ilman noita silmiä koko maailma olisi tyhjempi, rikkinäisempi: palapelikään ei näytä ehjältä, jos jokin tärkeä pala puuttuu. Ja värit heräsivät eloon harmaaseen maailmaani. Ensin aloin erottamaan jokaisen eri sävyn sinistä noista silmistä, sitten hiljalleen sävy kerrallaan värit palasivat eläväisimpinä maailmaan. Näin valkoista, beigeä, sinistä ja ulkona kukkameren loiston ja vaaleansinisen taivaan, jolle oli eksynyt muutama pieni hattarapilvi. Jokaisen hengenvedon myötä palasi lisää asioita, joita en varmaankaan ollut koskaan aikaisemmin edes huomannut; että noiden silmien ympärille kuului komeat kasvot ja vino virnistys, joka paljasti täydellisen hammasrivin, että ruskea tukka oli kasvanut villiksi ja kaipasi parturia, ja että ruskeassakin oli monia eri sävyjä, tummempia ja vaaleampia. T-paidan kauluksesta näkyi solisluu, jonka arven pää oli näkyvissä ja loput kankaan takana. Olohuone näytti kotoisalta, juuri sellaiselta, jossa voisi kuvitella olevan elämää. Sellaista elämää, jota me elimme. Me kävelimme, juoksimme, nauroimme, hymyilimme, elimme. Värit leiskuivat ympärillämme ja tunteet kuohuivat sisimmissämme, ja matka niiden väliltä ei lopulta tuntunutkaan niin suurelta. Koko maailma oli rakennettu kaikille ihmisille, ja kaikilla ihmisillä oli oikeus omiin tunteihinsa, toiveisiinsa ja tavoitteisiinsa. Maailma ei tietenkään voi itsessään vastata koko joukon kirjavia toivomuksia, mutta me itse voimme tehdä muutoksen. Ja katsoessani noita sinisen eri sävyissä leiskuvia silmiä, minä halusin elää. Joten nousin varpailleni, nostin käteni pojan olkapäälle lepäämään, hymyilin hänelle... Ja suutelin häntä. Ihan vain siksi, että minä elin.
"Muistatko?" hän kysyy minulta hymyillen maatessamme makuuhuoneen parisängyllä katse kohti kattoa. En ole saada hymyäni ollenkaan kuriin. Se karkaa aina, kun unohdan keskittyä siihen etten näytä liian hullulta, kun hymyilen kokoajan. Ja se valtaa aina koko kasvoni. "Muistan", saan mutistua, kunnes se valtaa minut taas. Käteni on pujotettu hänen käteensä, sormeni hänen sormiensa lomassa ja hetken saan hengähtää kaikesta. Minun ei tarvitse olla mitään, ei mitään muuta kuin olla olemassa. Ikkunasta näkee auringon kaartavan jo alaspäin taivaalla. Olen iloinen, että uusi päivä tulee. Se antaa toivoa. Toivoa siihen, että kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Kun tulee uusi päivä, saa uuden aloituksen. Ja jos päivä on ollut huono, voi lohduttautua ajatuksella, ettei se ole viimeinen. Tiedän, ettemme elä loputtomasti, mutta en jaksa murehtia siitä vielä kuuteenkymmeneen vuoteen. Antaa niiden murehtia, jotka haluavat, jotka elävät harmaassa maailmassa eivätkä muista omasta elämästään mitään, niiden jotka ovat purkaneet kihlauksen ihan vain siksi, että joku muu käski tehdä niin, ja niiden, jotka eivät voi olla varmoja mistään. Mutta minä en murehdi sellaista. Minun maailmaani kuuluvat värit, uudet päivät, ja nuo tummansiniset silmät. Ja minä olen tyytyväinen.
Se iski äkkiä. Kuin tumma myrsky kaikkialla ympärilläni, se valtasi jokaisen tunteen sisimmissäni. Kuvat välkehtivät mielessäni takoen pakokauhun jokaiseen ajatukseeni. Me palaamme vielä, me palaamme vielä, äänet kuiskivat mielessäni. Kuumat ja märät kyyneleet tuntuivat poskillani, yritin taistella ääniä vastaan, mutta olin liian heikko. Yritin huutaa niille, mutta ääntäni ei kuulunut lainkaan. Pyristelin kauemmaksi, mutta äänet ja varjot seurasivat perässäni. En päässyt niiltä pakoon, en saanut henkeä ja samalla muistin. Muistoissani näkemä sinertävä neste palasi pelottavana mieleeni. Muistin samassa, mitä se on. Avasin suuni huutaakseni, mutta- "Sara!" kuului pojan hätääntynyt ääni. Pääni heilui kun olkapäitäni ravistettiin. Avasin silmäni ammolleen, ja huuliltani karkasi: "Ei, ei..." Kasper tuijotti minua. "Oletko kunnossa?" hän kysyi samalla, kun pyyhki peukaloillaan kyyneleet poskiltani. Annoin hengitykseni tasaantua. Muistin uneni selvempänä kuin millaisena olin sen juuri nähnyt. Kurkkuani kuristi. Sydämenlyönnit kuuluivat korvissani. Teinkö minä todella niin? Entä ne äänet? Entä ne kuiskaukset, jotka seurasivat minua? En voi paeta niiltä. En pysty suojautumaan niiltä. Olen omillani. "Se oli vain painajainen", mutisen ummistaen silmäni ja painautuen poikaa vasten. Niin helppoa valehdella, jos tietää sen olevan toisen parhaaksi. Niin helppoa valehdella, vaikka tietää lähtevänsä muutaman tunnin päästä ikuisesti pois ihmisen läheltä. Jos häntä ei halua satuttaa, ja se vaatii valehtelua, se repii kappaleiksi, mutta sen tekee silti. Vai tekeekö?
En muista tasan tarkkaan mihin heräsin, mutta ilmassa oli pölyä ja kuulin kauempaa teräviä huutoja. Kasper hyppäsi lattialta ilmaan ja haukkoi henkeä. Kuulosti siltä, kuin ovi olisi rikottu ja samalla olisi mennyt muutama lattialaatta eteisestä. Me palaamme vielä, me palaamme vielä, äänet pyörivät ilmassa ympärilläni. Tiesin, ettei Kasper kuullut niitä, mutta mutisin hiljaa ääneen: Ei, ei, pysykää poissa, pysykää poissa minun päästäni... Painoin kädet korvilleni ja ummistin silmäni. Kasvoni vääntyivät tuskasta. Pysykää poissa minun päästäni! Murahdin epäselviä sanoja ääneen ja pakokauhu valtasi aivoni. Me palaamme vielä, me palaamme vielä. Pysykää poissa minun päästäni! Me palaamme vielä. Pysykää poissa min- Ja tärähdys ravisutti koko huonetta.
Ovi lensi sisään, mustapukuisia miehiä tunkeutui huoneeseen osoittaen minua ja Kasperia aseilla. Hetki pysähtyi, kesti tuntemattoman määrän aikaa, kun aivoni jyskyttivät tuhatta ja sataa ja sitten jäätyivät totaalisesti liiasta työstä. Pöly laskeutui. Kuulin käskyjä, mutten onnistunut sisäistämään niitä. Minut sysättiin käytävälle. Kasper heitettiin perääni. Joku potkaisi jotakin jalkojeni juureen. Näin tumman hahmon, joka koostui epämääräisestä möykystä ja pitkästä viivasta. Aivoni yrittivät sulaa. Joku potkaisi minua kylkeen, aivoni heräsivät hiukan. Ase. Ase? Ase! Mitä minä aseella? Antoivatko he itselleen syyn ampua meidät, kun minä olisinkin aseistettu? Keskellä kirkasta päivää? Vaikea uskoa. Aloin sisäistämään sanoja. Ensin kuulin vai yksittäisiä sanoja, sitten muutamia peräkkäin, lopulta jopa kokonaisia lauseita. En saanut silti tolkkua heidän puheistaan, minkä taisi nähdä ilmeestänikin, sillä minulle yritettiin selittää uudestaan. "Sinä lupasit", sanoi joku. Aivoissani hyrräsi. "Sinun ei pitänyt enää nähdä häntä sopuisissa merkeissä. Sinun piti unohtaa. Ja silti, siinä sinä makasit, hänen vieressään, olit ajanut omin neuvoin tänne eilen, joten mikä mättää?" Katsoin kaikkia lukemattomalla ilmeellä. Kun en enää tahtonut nähdä heitä, tuijotin aseen piippua. Osaisinko minä edes pidellä sitä kädestä? "Sinä saat erityistarjouksen. Voimassa vain nyt, joten ota tai jätä." Pieni tauko, painostuksen vuoksi, sitten käskevä ääni. "Sinä ammut hänet ja me jatkamme seerumiemme kokeilua vapaahetoisesti sinulla, tai sitten me ammumme hänet ja jatkamme seerumiemme kokeilua väkisin sinulla." Tutum. Tutum. Tutum. Hetket kuluivat. Ampua? Kasper! Hän ei saisi kuolla, enkä minä voisi antaa hänen kuolla. En pystynyt ampumaan häntä. Mutten pystynyt myöskään katsoa kun hän kuolee. Mielessäni kävivät kaikki mahdollisuudet. Typerä, surkea juoni joka ei pääty hyvin, kehkeytyi mieleeni. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta, joten tartuin siihen. Nyyhkäisin. Annoin kyyneleen valua poskelleni, jotta reaktioni olisi tarpeeksi uskottava. Tartuin vapisevin käsin aseeseen ja käännyin Kasperin puoleen. Katsoin häntä niin syvälle silmiin, että tiesin muiden olevan kykenemättömiä näkemään sinne. Minä kerroin hänelle, että olin pahoillani. Että minkään ei pitänyt päättyä näin. Kohotin aseeni häntä kohti. Tunsin sydämensykkeen koko kehossani. Adrenaliini virtasi suonissani. Seisoin niin pitkään, että miehet uskoivat minun oikeasti harkitsevan pojan ampumista. Kasper tajusi ideani ja eläytyi rooliinsa. Sydäntäni särki, kun tajusin ettei hän ymmärtänyt kuinka suunnitelmani päättyisi. Hän painoi päänsä alas ja puristi silmänsä yhteen. Hetket kuluivat. Poistin varmistimen. Seisoin vielä. Sitten nostin katseeni. Yritin pitää ääneni niin vakaana ja uskottavana, kuin pystyin. "Jos minä en saa häntä", sanoin painavalla, vakavalla äänellä, "te ette saa minua." Nostin aseen omalle ohimolleni. Mieleeni välähti vain muutama, lyhyt ajatus. Pidettäisiinkö minulle hautajaiset? Itkettäisiinkö vuokseni? Mitä tapahtuu, kun olen kuollut? Puristin silmäni yhteen. Vedin syvään henkeä ja painoin liipaisinta.
Olin aika varma, että olin kuollut, sillä kaikkialla oli mustaa ja hiljaista. En aukaissut silmiäni. En halunnut sen olevan totta. Mutta sitten joku mutisi jotain ja kuulin tömähdyksen. Silmäni rävähtivät auki ja seisoin yhä elossa, yhä käytävällä, yhä mustapukuisten miesten edessä. Kasper oli yhä elossa, hän katsoi minua kauhistuneena, imi jokaisen millimetrin kehostani mieleensä. Käteni vapisi. Ase putosi lattialle. Se ei ollut edes ladattu. En saa katsettani irti aseesta. Kaikki oli liikaa. Minä luulin että ammuin itseni, mutta tässä minä vielä seisoin. Luulin tehneeni oikein, mutta en oikeastaan tehnyt mitään. Entä seuraavaksi? Hetket kuluivat. Miehet olivat yllättyneitä, joskaan eivät laskeneet aseitaan. En tiedä mistä ääni tuli, se kasvoi sisälläni, nousi valtavaksi myrskyksi, ja purkautui suustani. "Te ette saa minusta mitään. Menkää pois. Kadotkaa elämästäni. Ja tietäkää, että jos minä enää koskaan edes kuulen teistä, koko tämän maan poliisivoimat ja lainsuojelijat satavat päällenne ja tekevät elämästänne yhtä kidutusta. Ja tämä on erikoistarjous, vain nyt. Ottakaa tai jättäkää." En tiennyt miten, en tiennyt miksi, enkä tiennyt tapahtuiko tämä kaikki oikeasti, mutta he yksi kerrallaan laskivat aseensa ja ryntäsivät talosta ulos. Ei hitto, päässäni kaikui, minä todellakin elän!
Kasper tokeni säikähdyksestään pian ja hyppäsi pystyyn. Hän ryntäsi luokseni sulkien minut terävään halaukseen. Kun hän irtautui, hän painautui aivan lähelleni, kyyneleet silmissään ja tutki kasvojani. Hän hiveli poskiani varovasti sormillaan, hänen hengityksensä särähteli pidätetyistä kyyneleistä ja selkänsä tärähteli itkun vastaantaistelemisesta. Mutta maailmaani mahtuivat nuo silmät. Ja minä olin oikeassa. Ne olivat kirkkaammat keskeltä ja näyttivät hukkuvilta. Ne olivat koko minun maailmani, ja nyt voin olla aivan varma että ne halusivat minua aivan yhtä paljon kuin minä niitä. Ja loppujen lopuksi, sillä ei ollutkaan niin paljon väliä. Riitti, että minä rakastin poikaa niin paljon, että olin valmis kuolemaan hänen vuokseen, omien virheideni takia, ja silti hän oli halukas seisomaan vierelläni. Me todistimme juuri omat väitteemme. Vapautta todella on monenlaista.
|
|
|
Post by Minka on Nov 10, 2015 19:41:32 GMT
Wääää oikeesti täydellinen !! ♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡ ja ai tää oli lyhyt? Oikeesti ihana en kestä sä kirjotat vaan niin hyvin ja kuvailet ja kaikki tunnelmat ja ajatukset et tekstii haluu vaa lisää ja lisää ♡ en kestä kirjota nopee lisää tarinoita (ja kirja täl juonel) koska öö muuten mä halkeen Oli tosi jännä ja ihana ja KAIKKEE ♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡
|
|
|
Post by Sara on Nov 13, 2015 13:25:33 GMT
Miten tää on mahollista<33333333333333 Sitä mäki mietin, et miten ihmeessä onnistuin pilaamaan mun hyvän juonen huonolla toteutuksella. :-DDDD
|
|