|
Post by Sara on Dec 13, 2014 20:54:17 GMT
Kentän pohjaa - kaikilla mausteilla! ~Galaxy's Starship Victory
Aamu oli viileä, mutta villapaitani ja talviratsastushousujeni ansiosta pysyin lämpimänä. Hengitykseni höyrystyi ilmaan kävellessäni kohti Jääntallia. Juttelin kepeästi Zoelle, joka tuli samaa matkaa kohti yksityistallia. "Se on sitten kaikkien hoitajien vatsalihastreenit tänään", sanoin tytölle ja huokaisin. "Menen Galaxylla, huippuhevosellani... Ilma on kyllä kylmää, muttei pelkoa, ettei tamma huokuisi kuumuutta kuin hiilihanko", lisäsin henki väristen. Minua ei pelottanut, mutta tiesin, että nyt alkaisi tahtojen taisto kymmenen kertaa suurempaa eläintä vastaan - minun unelmani. Uusin yksityiseni Galaxy's Starship Victory oli suuri harppaus kehitykseni kannalta. Tamman selässä pysyminenkin oli vaikeaa, puhumattakaan siitä, että jotakin pitäisi tehdä - nimittäin hallitusti.
Tallikäytävällä oli hiljaista, ja tähän aikaan moni hevosista torkkui, joskin muutama omistaja näytti käytävällä olevan hevosineen. Minulla ei ollut lainkaan vaikeuksia löytää Galaxyn karsinaa, sillä jostakin käytävän pään tienoílta kuului pauketta ja hermostunutta hirnuntaa. Päästyäni paikan päälle, huomasin oman brandenburginhevoseni takomassa karsinansa takaseinää korvat luimussa. Pystyin mielessäni jo kuvittelemaan räjähdysalttiin tammani höyryämässä kuumuuttaan ulkona. Kun nyt oikein aloitin kuvittelun, pystyin melkein jopa näkemään mielessäni Galaxyn hienoissa varusteissa laukkaamassa kentällä ja kuuntelemassa minua selästä käsin. Kuvitelmani kuitenkin loppui, sillä hirveä räsähdys kaikui käytävällä, ja perään tuli maassa makaavan Zoen manausta. Käännyin katsomaan takaisin omaa hevostani ja astuin karsinan oven viereen. "Mikäs nyt noin ärsyttää, hiilihankoseni?" kysyin tammaltani ja kun se kuuli ääneni, se kääntyi ja potkaisi kaikin voimin karsinansa ovea, hirnaisi perään ja nousi takajaloilleen potkimaan etujaloillaan ilmaa. Kolahdus oli saanut kaikki käytävällä olleet katsomaan. Kädet puuskassa ja äärettömän tyytyväinen virne kasvoillani kaikki katsoivat suut auki minua. Varmasti luulivat, että olin päästäni sekaisin, kun ajattelin tuollaisen takan selkään nousta. Zoe oli noussut seisomaan ja hän katsoi minuun niin, että ihmettelin, kuinka häneltä ei mennyt leuat sijoiltaan. "Tuo... Onko TUO se sinun uusi hevosesi?" hän hiukan värisi ja minä nyökkäsin innoissani. "Minun oma Galaxynihan se siinä."
Riimu kädessäni seisoin karsinan ovella käyden henkistä taistoa tammani kanssa. Me tuijotimme toisiamme silmiin, Galaxylla oli korvat luimussa ja se yritti näykkiä minua karsinan ikkunan läpi, minä katsoin päättäväisenä takaisin. Omistajia hevosineen oleskeli käytävällä. Talli oli hiljainen. Muut omistajat eivät varsinaisesti tuijottaneet minua, mutta hevostensa hoidon lomassa vilkuilivat meihin päin. Oliko se niin hauskaa katsoa, kun kohta 167-senttinen hiilihanko laukkaisi ylitseni ja räjähtäisi kuin ydinpommi? (Ei se mitään, minäkin päädyin tulokseen, että olisi) Lopulta muutaman minuutin tuijottelun jälkeen Galaxyn korvat menivät yhä enemmän luimuun, mutta se antautui ja kääntyi pois ovelta. Ilmeisesti se tajusi, että minua oli turha pelotella; olin vakaasti päättänyt ratsastaa sillä, ja sen myös tekisin. Avasin karsinan lukon, ja tässä vaiheessa kukaan tallilla olijoista ei viitsinyt enää peitellä meidän seuraamistamme. Pidin oven yhä kiinni, vaikka lukko oli auki. Galaxyn oli tajuttava, että nyt määrään minä. Tamma seisoi paikallaan, korvat luimussa, ja tiesin jo ennen sitä, että hiljaisuus ei ollut hyvä asia. Niin, sitä. Galaxy paukautti etukavionsa oveen ja minä lensin, joskin pysyin jaloillani. Tamma kääntyi ja oli juuri aloittamassa laukkamatkansa kohti tuhoamisaikeita, kun heitin riimunarun tamman kaulan ympäri lenkiksi. Astuin aivan kiinni tammaan, jotta tämä ei voisi potkia minua helposti. Pujoitin riimun tamman päähän ja väistin pureman. Vältyin nopealla liikkeellä myös kavionjäljeltä suoraan jalkaan ja sain tamman sidotuksi kummaltakin puolelta. Käytävä oli hiljaa, kun taistelu oli ohi. Kaikki palasivat hommiinsa, mutta minulla olisi edessä vielä pitkä taival.
Niinet, mun pitäs niinkun laittaa noi lankahössötykset päähän? Metallinpalat suuhun? Ehei, älä luule, kirppu. Auttaskohan jos vaikka potkasis vähän? Ja sit hampaanjäljet naamaan? Uskoisko se, jos vaikka ranne murtuis? Kokeillaan!
"Aika pirulainen toi sun.... 'ihana' heppas", sanoi joku omistaja ohimennen ja pysähtyi hetkeksi viereeni. "Ai, Galaxyko? Ei, ei se oikeesti oo... vähän ylienerginen...", yritin toivottomana selittää hampaita kiristellen. Oli täysi työ estää kyyneleitä valumasta silkasta kivusta. "Ai ei vai?" tyttö kysyi huvittuneena, "Miks sua sit itkettää?" Ouch. "No, se vähä potkas...", yritin selitellä, vaikka tuskin pystyin seisomaan. Minun tuurillani olisi nilkkakin jo murtuneena, ja sitten en pääsisi ollenkaan ratsastamaan tammallani. "Ai vähän? Mä ihmettelen vieläkin, et kuin sen karsinanovi on ehjä. Onks toi sun mielest ihana?" omistaja kysyi huvittuneena. "Joo, on se", yritin selitellä, mutta vedet olivat nousemassa silmiini tuskaisan virnistykseni myötä. Lopulta luovutin. "Okei, se osaa olla ihan hirvittävän hermojaraastava pirulainen, kiusaa mua koko aika, osaa kyllä satuttaa mua pelkäämättä yhtään ja osaa olla kuuntelematta. Mut - se on ihana. Just siks." Tyttö näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hän mutisi jotain sinne päin kuin "Okei" ja lähti jatkamaan hommiansa. Kun tyttö oli mennyt, ei minua enää itkettänyt. Seisoin tukevasti kahdella jalalla ('ehei, senkin ilkeä pikku pirulainen, ei mua noin vähällä sorreta') ja kasvoilleni levisi tyytyväinen, melkein huvittunut virne. "Noniin, tyttönen... Kohta sul on hienosti varusteet yllä ja keskittymiskyky paikalla ja me mennään esteitä!"'
Helpommin sanottu kuin tehty. Tamma oli lähestulkoon rimpuillut itsensä irti sillä välin, kun hain varusteita, ja minun täytyi kiinnittää se uudelleen, paremmin. Siinä tuoksinnassa sain vaakaviillon nenänvarteeni, se oli ainakin kaksi milliä syvä ja vuoti verta, ja jotenkin se kaikki ei riittänyt, senkin lisäksi, että Galaxy astui koko painollaan varpailleni. Juuri silloin Michael käveli käytävällä ja sattui luoksemme. Hienoa, nyt kun minulla oli tuo vuotava haavakin ja en voinut laskea painoa toiselle jalalleni ollenkaan, hän ei ikinä uskoisi, että pärjäisin tammalle. Jostakin syystä minulle tuntui tärkeältä, että ihmiset uskoisivat, että voisin pärjätä hiilihangoille. Michael astui viereemme ja katseli hetken Galaxyn kaunista, lihaksikasta ulkomuotoa kehuen tätä hienoksi tammaksi. Sitten hän sattui vilaisemaan kasvoilleni ja samassa oli vain parinkymmenen sentin päässä kasvoistani katsoen kauhistuneena haavaani ja vilkuillen, oliko minulla muitakin vammoja. Laskin painon toisellekin jalalleni, vaikka olisin voinut huutaa tuskasta, jottei mies huomaisi mitään. "Mistä tuo haava tuli? Ei kai tammasi tehnyt sitä? Mitä sinulle on käynyt? Tekikö se muutakin?" kysymysten tulva virtasi miehen suusta. Poskiani kuumotti ja yritin katsoa muualle. "Äsh, ei se mitään, pikku näykkäisy vain... Ja minä kun luulin että Huusari hössöttää! Rauhoitu ihmeessä, olen kunnossa", yritin sanoa, mutta samalla kipu vasemmassa jalassani sai vallan ja tuskainen ilme häivähti kasvoillani. Vaikka se kesti vain sekunin kymmenesosan, Michael ehti huomata, ettei kaikki ollut kunnossa, ja katsoi alas. BOOM, olin paljastunut. Ilme miehen kasvoilla oli kamalan pelästynyt, kun hän lähestulkoon kamppasi minut istumaan. En voinut väittää, ettenkö olisi hitusen helpottunut, kun minun ei tarvinnut laskea painoa jalalleni, mutta en tarvinnut hössöttäjää selviytyäkseni. Jälkikäteen ajateltuna oli onnenpotku, että Michael sattui paikalle. Vasta istuessani tajusin, kuinka tunsin veren pakkautuvan nilkkaani. Mies tönäisi minut hennosti makaamaan ja nosti jalkani nojaamaan ylös karsinaan. Galaxy oli monen metrin päässä, joten tamma ei päässyt tallaamaan minua tohjoksi (mitä se varmasti suunnitteli pienessä mielessään, olen varma siitä). Nilkkaani puristi hiukan, ja tajusin, että se turpoaisi pian. Onneksi Michael tajusi saman jo ennen minua, ja yritti irroittaa pitkävartista ratsastussaapastani jalastani tutkiakseen nilkkaani tarkemmin. Tajusimme molemmat, ettei se ollutkaan niin helppoa kuin yleensä. Onneksi mies oli voimakas ja pienellä yrityksellä saapas lähti jalastani. Irvistin kivusta, mutta olin kiitollinen miehelle. Hän otti jalkani käsiinsä, mutta pienikin korketus varpaisiini tai nilkkani tienoille sai minut irvistämään. "Saattaa olla venähtänyt. Mitä sinulle kävi? Älä vain sano, että..." "Galaxy potkaisi hiukan", totesin välinpitämättömänä. "Ja tallasi varpailleni, mutta sitä on satttunut ennenkin." Michaelin ilme oli kauhistunut. "Minä haen ensiapupakkauksen, tuo nilkka on sidottava ja haavasi on puhdistettava", hän sanoi päättäväisesti. "Äsh, ihan totta, olen okei, jos saan vaan hetken levätä. Ei tarvitse, oikeasti, mun pitää vielä hyppiä Vicillä ja-" "Anteeksi MITÄ? Meinaatko HYPPIÄ tuossa kunnossa? Jos sinun on aivan pakko, niin minä tulen kyllä seuraamaan, jos jotain vaikka tapahtuu...", hän totesi tohkeissaan. "Ei, ihan totta, Michael, mun pitää vaan levätä hetki... tee sä vaan sun töitä, mä pärjään kyllä. Ei oo eka kerta kun näin käy. Oikeesti, mä oon kohta kunnossa. Älä huolehdi." Mies ei kuitenkaan kuunnellut, vaan pyyhälsi jo kohti ensiapukaappia. Michael palasi pian mukanaan kylmäsprayta, sideharsoa sekä puhdistustarvikkeita ja laastari. En yrittänyt väittää vastaan, sillä oli sanomattakin selvää, että mies ei kuuntelisi minua. Kylmäsprayn vaikutettua hän sitoi tottunein ottein nilkkani ja puhdisti haavani irvistellen (ilmeisesti se näyttä pahalta, vaikkei siltä tuntunutkaan) lisäten laastarin. Lopulta hän sanoi: "Autan sinua hoitamaan tammasi kuntoon ja sitten pääset hyppimään kentälle - valvotusti", hän lisäsi topakasti, eikä minulla ollut aikomustakaan väittää vastaan. Enää.
Galaxy antoi haastetta, vaikka sen ympärillä hääräsi kaksi ihmistä. Yritin saada Michaelin muuttamaan mieltään varustusapuna, mutta mies oli päättänyt pitää minut turvassa ja tutustua itsekin tarkemmin yksityiseeni (niin hän sen minulle selitti). Suitsittaesa sain uudet, komeat hampaanjäljet käsivarteeni ja satuloidessa toiset; lapaluuni kohdalle. (Ohi kävelevät hoitajat katsoivat ihmeissään kyseisiä puremajälkiä ja Michaelia, joka hääräsi kanssani. Katsoin heitä pinna kireällä ja mutisin hiljaa: "Älkää kysykö miten. Älkää vain kysykö") Lopulta jälki oli hienoa, vaikka se vaatikin hermoja, kestävyyttä, puremajälkiä ja ehkä hiukan lisää hermoja. Okei, paljonkin. Lopulta kuitenkin saatoimme katsella hymyillen työn tulosta: Galaxy seisoi varusteet oikein päällänsä komeasti käytävällä. Mitä väliä muutamista näykkäisyistä ja potkuista, joita ehdin väistää: talutus kentälle tuntui lyhyeltä matkalta. Pääsisin vihdoin kokeilemaan tammaani.
Jo selkäännousussa tuli melkoisia ongelmia; siteeni takia saapas ei mahtuinut jalkaani, ja ikävä kyllä se oli vasen jalka. Kun tajusin, etten voisi käyttää kunnolla toista jalustinta, pelkästään selkäännousu 167-senttisen hevosen selkään kuulosti vaikealta, puhumattakaan siitä, että meidän pitäisi hyppiä esteitä. Päädyimme siihen, että Michaelin täytyisi puntata minut selkään (hän oli yhä epävarma siitä, pitäisikö hänen antaa minun hypätä, mutta lopulta suostui). Olkoonkin, että hän teki sen liian vahvasti ja minä putosin toiselta kyljeltä maahan. Roikuin kiinni Galaxyn ohjissa, vaikka tiesin ettei tamma karkaisi, ja nousin niin nopeasti ylös kuin madollista. Ei olisi turvallista jäädä potkujen tulilinjalle. Michael näytti pelästyneeltä, mutta vakuuttelin olevani kunnossa, mitä minä kyllä olinkin. Toisella yrityksellä itse punttaus onnistui mainiosti, mutta Galaxy lähti suoraan raviin - hallitsemattomasti. Ihmeen kaupalla pysyin selässä ja sain asentonikin korjattua. Heti, kun olimme kentällä, tunsin Galaxyn lihasten jännittyvän ja tiesin mitä on tulossa, jo ennen kuin tamma aloitti laukkansa. Yritin parhaani mukaan jarruttaa menoa, mutta siitä seurasi vain tajuton pukkisarja. Ensin tuli neljä pukkia peräjälkeen, sitten valtava loikka eteenpäin, seuraavaksi kiitolaukkaa, kunnes kääntyminen suoraan vasemmalle - minä jatkoin matkaani eteenpäin. Tamma pysähtyi kentän toiselle puolelle ja vilkuili minuun päin haastavasti - eikä se ollut edes hengästynyt. Michael seisoi katsomossa, koska ei ollut jännitykseltään kykenevä istumaan, ja hän näytti kauhistuneelta. Onnekseni mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nousin takaisin tamman selkään aidalta. Vaikeuksien kautta voittoon, eikö? Eihän se vienyt kuin kuusi yritystä, mutta lopulta pääsin kuin pääsinkin selkään. Otin samantien tiukan ohjastuntuman, mutta heti parin askeleen jälkeen tiesin, ettei se auttanut mitään. Tamma ei aloittanut laukkaansa, kuten viimeksi, mutta ravia se kyllä meni. Ja lujaa. Onnistuin kuin ihmeen kaupalla (tahtojen taiston, monen pukin, pystyyn hyppimisen ja kaikenlaisen protestoimisen jälkeen) hiljentää käyntiä ja alkaa itse ohjailla hevostani. (Wau, mikä suoritus! Emmehän me ole ratsastaneet yhdessä kuin vasta puoli tuntia!) Alkulämmittelyiden (niiden, joissa minä määräsin ainakin puolet ajasta - sen, milloin hevoseni ei ystävällisesti protestoinut) jälkeen pysäytin Galaxyn hetkeksi ja pyysin Michaelia auttamaan esteiden kokoamisessa. Ne neljä estettä nousivat nopeasti pystyyn - kolmoisrataeste sekä yskittäiseste, korkeudet radassa 90cm, yksittäisesteessä 100cm. Heti, kun Galaxy bongasi esteet, se muuttui täysin - aivain kuin omistaja oli kuvaillutkin. Se rentoutui, pää laski alemmas ravatessa, se kuunteli jopa apujani ja oli innostunut tekemästään työstä - WOW! Siinä on jo aika paljon asioita, joita Vic ei yleensä ollut. Ravi vaihtui laukaksi, tällä kertaa omasta pyynnöstäni. Aloin kovaa vauhtia ymmärtämään, mitä kasvattaja tarkoitti sanoessaan, että Vicistä saisi hyvän kilparatsun. Ymmärsin, kunnes jokin metsässä rasahti ja ääni kaikui kentälle.
En tosiaankaan ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun uusi rodeoshow oli käynnissä. Tällä kertaa minulla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä selässä, sillä etenimme lähestulkoon valonnopeutta ja koimme pukkeja, joiden korkeus varmasti rikkoi fysiikan lakeja. En tajunnut mitään, ennenkuin olin jo maassa ja kauhukseni tajusin, että Galaxyn jalkojen juurella. En ymmärtänyt muuta kuin vaistoni sanoman, ja sen avittamana pyörin hetkessä kentän aidan toiselle puolen turvaan. Vain muutama sekunti ja Galaxyn kaviot paiskautuivat siihen, missä olin juuri maannut. Tamma ei rauhoittunut ollenkaan ja oli aivan selvästi paniikissa, ja minun teki pahaa katsoa. En voinut tietää, mitä kaikkea Galaxylle voisi tapahtua. Se ei paniikissaan tuntenut kipua, ja saattaisi juosta aitaa päin ja kompastua ojaan ja katkaista jalkansa. Aloin väristä ja silmiäni poltteli. Olin juuri säntäämässä kentälle, tuskallisen tietoisena siitä, etten voisi auttaa kuitenkaan, kun Michaelin vahvat käsivarret lukitsivat minut. Yritin rimpuilla vapaaksi, yritin selittää että minun oli pakko mennä, mutta vakava ilme ja raudanvahvuiset käsivarret pysyivät paikoillaan, kunnes aloin epätoivosta itkeä ja romahdin maahan. Kuulin lohdutusta ja miehen yrityksiä nostaa minut ylös, mutta jotenkin se ei koskettanutkaan minua. Hiljalleen Galaxy rauhottui ja pysähtyi hengästyneenä, vaahto suussa. Se oli muuten kunnossa, mutta varmastikin väsynyt. Minä rauhotuin ja lopetin itkemisen, nousin ylös ja kiitin Michaelia siitä, että hän oli toiminut järkevästi. En olisi voinutkaan auttaa.
Lopulta olin taas väsynehkön Galaxyn selässä laukkamassa kohti esteitä. Michael oli auttanut minua selkäännousussa ja kannustanut minua henkisellä tasolla. Olin päättänyt hypätä edes kerran kaikki esteet, välittämättä siitä, kuinka paljon se vaati. Laukkasimme määrätietoisesti kohti rataesteitä. Galaxy pidensi askeliaan, mutta tiesin sen olevan kokenut hyppääjä ja näin ensimmäisissä treeneissä voisin antaakin sen hiukan avittaa, samallahan oppisin tuntemaan sen paremmin. Nyt, kun en muutenkaan ollut parhaimmassa kunnossa. Kun esteet tulivat, liidimme niiden yli kuin lentäen, eikä minua paljoa haitannut se, että minulla oli vain toinen jalustin kunnolla jalassa. Ei minkäännäköisiä ongelmia. Yksi, kaksi, kolme, neljä, hyppy, yksi kaksi, hyppy, yksi, hyppy. Laukkasimme ja käännyimme kohti okseria. Yksi, kaksi, kolme, neljä, hyppy. Olin niin hurmaantunut hyppimisestä, että en tajunnut odottaa ilopukkia ja tyytyväinen hymy kasvoilla putosin päistikkaa kentälle. Minuun ei sattunut, nauroin vain, nauroin kaiken pahan pois tästä päivästä ja mahaani alkoi kipristää. Michael ja tallin pihalla kulkevat hoitajat ja työntekijät katsoivat minua hiukan kummissan, mutta mitäpä sillä väliä, minä todellakin hypin galaksilla!
Loppuverryttelyn aikana Michael keräsi esteet pois ja onnentunteeni vaihtui keskittymiseen. Esteiden lähdön myötä Galaxysta tuli taas vinkurapäinen hiilihanko, mutta minua ei haitannut. Ei, ennen kuin Michael ei ohimennen olisi sanonut sanaa "kannukset". Siinä vaiheessa, kun roikuin Vicin kaulalla, kun olin taas satulalla, melkein kyljellä ja taas satulalla, tiesin, että kannukset olisivat viimeinen asia, mitä kannatti ehdottaa tyttöselleni. Ihmeen kaupalla pysyin kuitenkin selässä (lähestulkoon ritarillisesti) ja hiljalleen tamma rauhoittui ja pääsimme jatkamaan loppuverryttelyitämme. Päivä oli onnistunut.
Aivan viimeisillä minuuteilla Galaxy päätti kuitenkin antaa minun maistaa vielä kerran kentän pohjaa - se pukitti, lähti kiitolaukkaan, hyppäsi loikalla sivulle ja pysähtyi äkisti, jääden kymmenen metrin päähän katsomaan minua (olisin voinut vannoa, että se nauroi minulle, mutta ei nyt lisätä muiden epäluuloja mielenterveydestäni). Niin, mitä minä äsken sanoinkaan? Aivan. Päivä oli onnistunut. Niinhän se olikin, ja mukavaa on aina välillä päästä maistelemaan kentän pohjaa - tosiaankin kaikilla mausteilla! :'DD
---
juu eli siis tällasta menoo tänään, suhteellisen rauhallinen päivä eikun :'DDDDDDDD tällä samalla tarinalla voisin ihan huvikseni maksaa myös Galaxyn kuun vuokran, jos se hursulle käy? XDD (vastaavanlaista menoa tulossa leirilläkin, pidähän hauskaa :'D)
toivottavasti tykkäsitte, kommentoiminen ei ole kiellettyä :'DD
|
|